sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
(Allt jag inte minns)
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2016


Olen suunnitellut lukevani Khemirin kehutun esikoisteoksen, Ajatussulttaanin, jo vuosia, mutten ole koskaan saanut aikaiseksi. Nyt kun Kaikki se mitä en muista voitti Augustin, liityin kirjaston varausjonoon ja luin sitten sen. Sama kai se mistä päästä alkaa kirjailijan tuotantoon tutustumaan.

Kirjan alussa oli vähän, että ohhoh, miten on voinut näin hankalasti rakennettu kirja nousta näin suureksi kansan suosikiksi. Tykkään kyllä haasteista lukemisessa, mutta selvästi jotenkin epäilen suuren yleisön kykyjä. Tähän hymiö. Kirjan jokainen luku koostuu lyhyistä asteriskilla jaetuilla kappaleista, joissa kaikissa on eri kertoja. Aluksi en tajunnut tätä ja jouduin palaamaan alkuun. Sitten kun hoksasin, että jokaisessa luvussa vaihtelee kaksi kertojaa, joista toinen on aina sama, homma helpottui kovasti ja saattoi vain lukea möykyttää.

Kaikki se mitä en muista kertoo nuoresta Samuelista, joka on kuollut. Nimettömäksi jäävä, kovasti Khemiriä muistuttava kirjailija haastattelee Samuelin läheisiä selvittääkseen mitä oikein on tapahtunut.

Kirjan kaikki päähenkilöt olivat toisen polven maahanmuuttajia, ja kirjan voinee lukea tarinana maahanmuuttajista, vanhoista ja uusista, mutta minä luin sen tarinana ystävyydestä. Minulle kirjan tärkeintä antia oli Samuelin ja hänen parhaan ystävänsä Vandadin suhde. Samuel on honkkeli akateeminen höpsö, joka työskentelee maahanmuuttovirastossa, Vandad on lihaksikas korsto, joka puuhailee puolirikollisia.

Ymmärrän kyllä, miksi tämä on hieno kirja, mutta lopulta kuitenkin jäin melko kylmäksi. Tai ehkä se on liian jyrkästi sanottu, ottaen huomioon, että tippa tuli linssiin viimeisillä sivuilla, mutta jotenkin lukiessa toivoin koko ajan, että kirja jo loppuisi. Oikeastaan ainoa, mistä kirjassa pidin tosi paljon, ja miksi jaksoin loppuun, oli Vandadin hahmo. Olin hänen puolellaan loppuun saakka. Vaikka kirjassa jäi aika lailla epäselväksi mikä oli totta ja mikä valhetta, minä uskoin Vandadia.

Ja lopuksi haluaisin vielä mainita seuraavaa: luin vasta Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian, joka myös käsittelee maahanmuuttajia, ja varmaankin siksi tulin näitä automaagisesti hieman ajatuksissani toisiinsa verranneeksi. Kissani Jugoslavia oli paljon parempi ja vaikuttavampi kirja, lukekaapa mieluummin se, jos ette molempia viitsi.

Ja loppujen lopuksi vielä: kyllä minä sen Ajatussulttaaninkin aion vielä lukea, koska uskon, että pidän siitä enemmän kuin tästä.

2 kommenttia:

  1. Mulla on tästä kirjasta ihan samat fiilarit. Ihmettelin että mitenkä tämä on mitään Augusteja voinut pokata. Idea on ihan hirmu hyvä mutta... no vaikka tämä ei mikään pitkä kirja ollut niin musta tätä oli ihan hirmusti vitkutettu. Ja monessa kohtaa annettiin ymmärtää että kyllä sieltä joku kliimaksi tulee kun vaan jaksat lukea. No ei tullut ei. En tiedä kumpi tunnetila oli päällimmäisenä kun tämä loppui; helpotus että se oli nyt loppu vai hämmästys että todellako tämä nyt loppui.

    Mulla oli jo kerran Ajatussulttaani lainassa. En vaan pöljäke lukenut sitä ja sitten se pitikin jo palauttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan melkein unohtui vastata kommenttiin! Anteeksi!

      Huomaan, etten enää muista kirjasta kovinkaan paljoa, vaikka lukemisesta ei ole paria viikkoakaan. Jännä. Ei se mikään kovin vaikuttava kokemus siis tainnut olla.

      Poista