keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Keskilännen keittiöt

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
(Kitchens of the Great Midwest)
Suom. Mari Hallivuori
Tammi 2016


Olipas kummallinen kokemus. En osaa oikein kunnolla perustella, mutta tämä kirja oli parasta mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan. Keskilännen keittiöt on lämminhenkinen tarina valkoisesta roskaväestä, ruokasnobbailusta, kuolemasta, nuoruudesta, vanhuudesta, alkoholismista ja perheestä, esimerkiksi. Jostain syystä minusta kyseessä on lähes täydellinen kirja.

Kirja kertoo tavallaan Evasta, joka kirjan alussa syntyy ja hiljalleen kehittyy supertaitavaksi julkkiskokiksi. Oikeastaan Eva on salaperäinen kulissi kaikelle hänen ympärillään, hahmo, joka hengailee taustalla. Vain yhdessä luvussa Eva on päähenkilönä. Jokaisessa luvussa on äänessä eri henkilö, joka jotenkin liittyy Evaan, mutta enemmän kuitenkin ruokaan ja ihmisiin Ameriikan Keskilännessä.

Ehkä pidin kirjasta niin paljon siksi, että minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia. Tartuin siihen pelkästään kannen ja hauskan nimen perusteella, en tiennyt yhtään mistä on kyse. Huomaan, että liian usein nykyään odotan jotain lukemaltani ja sitten petyn. Ei pitäisi odottaa mitään. Pitäisi vain sokkona poimia ja ilkamoida tarinoissa.

Todennäköisesti kyse oli myös siitä, että satuin tarttumaan kirjaan juuri oikealla hetkellä ja minulla oli sopivasti aikaa juhannuksen paluujunassa hypätä tarinan kyytiin. Joskushan kyse on ihan vain ajoituksesta.

Joka tapauksessa, hieno kokemus. Ei ylen syvällinen, mutta erittäin viihdyttävä ja tuli todella tarpeeseen. Vankka suositus kesäkirjaksi.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Teoria Katherinesta

John Green: Teoria Katherinesta
(An Abundance of Katherines)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2016


"Ihanaa kuitenkin, ettei John Green ole tällä erää kirjoittanut enempää kirjoja", kirjoitin tammikuussa, kun luin edellisen Greenin kirjoittaman kirjan. Vähänpä tiesin. Tämän kirjan Green on alun perin kirjoittanut jo 2006 ja se on vasta nyt suomennettu.

Mutta miksi minun on pakko lukea kaikki Greenin kirjoittamat kirjat, kysytte, ja kysymyksenne on erittäin hyvä. En minä tiedä miksi minun on pakko. Nyt kun yritän analysoida, keksin kaksi syytä:

1. Kansi on ihan kiva
2. Olen lukenut kaikki muutkin (mikä on kyllä ihan paska syy tehdä mitään)

Teoria Katherinesta kertoo Colin Singletonista, joka on lapsinero, ja kokee valtavia paineita tulla aikuiseksi neroksi. Colin on juuri eronnut yhdeksännestätoista Katherine-nimisestä tyttöystävästään ja on sydänsuruinen. Hän lähtee parhaan ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille, joka töksähtää alkuunsa, kun he jäävät arkkiherttua Franz Ferdinandin hautamuistomerkille jumiin haastattelemaan tamponinarutehtaan nykyisiä ja entisiä työntekijöitä. Samalla Colin kehittelee matemaattista teoriaa, jolla voisi ennustaa kaikkien ihmissuhteiden keston ja sen, kuka jättää kenet.

Noin tiivistettynä tuo kuulostaa oikein hauskalta, mutta luettuna kirja oli niin kuin kaikki Greenin teokset: vähän teennäinen, tekonokkela, tylsähkö ja söpö nuorisolaiskirja. Kyllä olisin näitä varmasti rakastanut varauksetta kun olin alle kaksikymmentä, mutta nyt kun en ole, niin, no, kyllä sen huomaa, ettei näitä ole varsinaisesti minulle kirjoitettu.

Keksin useita syitä, miksi en pitänyt tästä kirjasta:

1. Yhdeksäntoista Katherine-nimistä tyttöystävää on ihan epäuskottava idea.
2. Colin tekee jatkuvasti typeriä anagrammeja.
3. Colin on hiton ärsyttävä.
4. Hänen ystävänsä Hassan on vielä ärsyttävämpi.
5. Kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, paitsi Katherinet, joista ei ota erkkikään selvää, heidän päällimmäisin piirteensä tuntuu olevan nimi.
6. Colinin teoria Katherineista on ihan tyhmä, jopa näin lyhyen matikan lukeneen humanistin silmiin, tai ehkä juuri siksi, ei ihminen taivu kaavioon.

Mutta tästä kaikesta huolimatta, oli ihan mukava juhannuspäivänä kahlata puoli kirjaa yhdeltä istumalta. Olisin voinut sen päivän huomattavasti huonomminkin käyttää. Silti toivon, että John Greeniltä ei löydy enempää nuoruuden teoksia ja saan olla nyt muutaman vuoden lukematta hänen tuotantoaan, kun selvästi en sitä voi olla lukematta, jos se on olemassa.

Linkkaanpa tähän loppuun vielä muut lukemani Greenit, kun nyt olen selvästi sarjalukija:
Tähtiin kirjoitettu virhe
Kaikki viimeiset sanat
Paper Towns

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Keskinkertaisen mymmelin tyyli

Juhannusaattona kävimme vilkaisemassa Oulun uuden kauppakeskuksen Valkean. Intouduin sovittamaan neuletakkia.

Siina: Onko tämä hyvä?
Roscoe: Se on liian iso.
Siina vaihtaa pienempään kokoon: Onko tämä parempi?
Roscoe: Näytät keskinkertaiselta runoilijalta.

Ostin sen silti. Tässä vaiheessa hänen on hyvä huomata olevansa naimisissa ihmisen kanssa, joka ei vain näytä vaan myös on keskinkertainen runoilija. Olemme hyvin lähellä batiikkivärjättyjä kaapuja.

Hän ei liity tapaukseen, mutta kuva on aina kiva!

Samana iltana kävelin ohi uudessa mekossani.

Roscoe: Näytät ihan semmoiselta hommelilta.
Siina: Miltä?
Roscoe: No siltä yhdeltä hommelilta.
Siina: Miltä hommelilta?
Roscoe: Siltä muumien hommelilta.
Siina: Ai mymmeliltä?
Roscoe: Niin, just siltä.

Tämän vuoksi en ikinä tiedä näytänkö vaatteissani hyvältä vai huonolta, mutta tiedän sentään herättäväni tulkintoja. Roscoen tapoihin ei kuulu kehua ihmisiä lämpimikseen eikä hän myöskään tykkää osoittaa ilmeistä, joten tämän tyyppisillä kehuilla on minun elettävä.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
(When God Was a Rabbit)
Suom. Aleksi Milonoff
Tammi, 2012


Tällä kirjalla oli kaikki mahdollisuudet olla täydellisesti minun makuuni. Siinä oli lapsia, hassu perhe ja hulluja juonenkäänteitä. Tykkään ihan pöljänä perhetarinoista tyyliin Kaikki isäni hotellit, ja hetken jo ajattelin, että tässäkö on uusi lempikirjani.

Kirja alkaa Englannista, Ellyn lapsuudesta. Hänellä on paras ystävä Jenny Penny, jonka äiti on huithapeli, ja veli Joe, ja paljon muita erikoisia perheenjäseniä. Sitten Ellyn isä saa lottovoiton ja lopulta he muuttavat Cornwallin maaseudulle suureen taloon. Jenny Penny katoaa vuosiksi Ellyn elämästä.

Puolivälissä kirjaa tajusin, että se mikä aluksi oli hauskaa lapsikertojan epäluotettavuutta olikin oikeastaan vain huonoa kerrontaa. Ei se oikein riitä, että kerrotaan, että tässä on hauska hahmo Arthur, katsokaa, hän on hyvin erikoinen, ja sitten odotetaan, että lukija itse mielessään pyöristää litteän hahmon. Sitten taas monessa kohtaa tuntui, että olisi voinut vähän vähemmän luottaa lukijan tajuavan mitä kirjoittaja tarkoittaa. Joskus on myös hyvä sanoa suoraan, mitä haluaa sanoa. Se on aika kapea ja heiluva nuora tanssittavaksi se, myönnän auliisti.

Kirjassa oli älyttömän kiinnostavia juonia, jotka jätettiin hyödyntämättä. Se kyllä ärsyttää aina. Esimerkiksi Jenny Pennyn tarinaan palattiin, mutta sitten se kuitenkin jäi melko lailla ilmaan, kun alettiin puimaan 9/11-traumaa, jota inhoan kirjoissa. Annetaan jo sen olla, jooko. Onhan se varmasti suuri sukupolvitrauma ja vaatii käsittelyä, mutta kun se tuntuu jo niin eltaantuneelta. Lisäksi olisi kiva, jos edes joskus lapsuuskuvaus voisi jäädä vaille pedofiliaa, kun sekin on jo melko kaluttu juttu. En tiedä, ehkä minun olisi pitänyt lukijana jotenkin osata antautua kirjalle ja tuoda itse kirjaan mehukkuus, eikä jäädä jäkittämään vikoihin, mutta ei se nyt vain oikein onnistunut, harmi vain.

Luin lopun aika nopeasti kun halusin kirjasta eroon. Halusin pitää tästä kirjasta paljon enemmän kuin pidin, mutta koska tässä oli kaikki mahdollisuudet olla älyttömän hyvä, aion varmasti lukea Sarah Winmanin seuraavankin kirjan, ihan vain jos hän olisi saanut kaikki osat kohdalleen ja seuraava lunastaisi odotukseni.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Huomiota kauhuviikolta

Tuo nyt oli tuommoinen kohuotsikko. Klik klik. Tervetuloa tänne, täällä puhutaan mahataudista ja lievistä ensimmäisen maailman ongelmista!

Kirjoitin ensin pitkän ja kuvailevan postauksen perhettämme kohdanneesta mahataudista, mutta sitten tajusin, että onhan teillä kaikilla ollut omakohtainen mahatauti, ettekä varmaan kaipaa aiheesta enempää tietoa.

Kun lähtee putkiremonttievakkoon, suosittelen
pakkaamaan mukaan ämpärin. Kuvassa taikinakulho.

Paitsi yhden asian haluan kyllä sanoa.

Haluaisin kiittää vinkistä vuorata lapsen sänky yöksi pyyhkeillä, ettei tarvitse heittää kuin päällimmäinen pyyhe pyykkiin kun yrjö lentää. Todella hauska vitsi. Kun lapsi on viimeisen vuorokauden juonut pelkkää laimennettua mehua, oksennus menee läpi joka ainoasta pyyhkeestä, lakanasta ja petauspatjasta, vaikka ne kiskoo sängystä kuin tuplanopeutettu pantteri. Ja siinä sitä sitten ollaan, ilman yhtään pyyhettä, keskellä yötä, oksennustaudissa. Kiitti tosi paljon!

Huomenna iltapäivällä aion julistaa perheemme terveeksi mahataudista ja itseni supersankariksi, joka väistelee viruksia kuin Neo luoteja. Ensin joulun influenssa ja nyt tämä, ei osumia!

Tässä on nyt taas aika paljon tekstiä mahataudista. Anteeksi. Se on vain sellainen aihe, jota tekisi mieli käsitellä graafisesti, mutta kun ei niin ei. Nyt yritän päästä siihen asiaan, jota oikeasti tulin tänne urputtamaan.

Aihe on: aikakäsityksen stressiperäinen murentuminen!

Tai en tiedä mistä on kyse, mutta tuo kuulosti hienolta.

Minulla ja Roscoella on molemmilla aina ollut aika hallussa. Emme juurikaan myöhästele, tiedämme missä meidän kuuluu olla milloinkin, osittain koska minulla on hyvä muisti ja osittain koska Roscoella on erittäin hyvin järjestetty Google kalenterisysteemi koko perheelle. Mutta nyt. Oi voi.

Olemme eläneet koko kevään tietäen, että putkiremonttimme loppuu 16.7. Olen järjestänyt kaikki systeemit sen mukaisesti, koska niin lukee kalenterissa! Tällä viikolla tajusin, että missään muualla niin ei lue, vaan remontti loppuukin 22.7. Voi ryönä! Kauheita hankaluuksia koitui siitä, eikä vähiten siksi, että olin ajoittanut henkisen jaksamiseni riittämään juuri sinne 16.7. saakka. Mutta eiköhän se siitä, kun lomakin alkaa jo heinäkuun alussa!

Paitsi että ei ala. Olen koko ajan lohduttautunut sillä, että olen lomalla koko heinäkuun, kunnes tänään huomasin, että oikeastaan lomani alkaakin vasta 11.7. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin ehtinyt ostaa junaliput minulle ja Pallas Kanelikakulle 2.7. ollakseni lähes viikon pohjoisessa. Onneksi junaliput voinee siirtää lisämaksusta, mutta en voi ymmärtää tätä.

Heittääkö sisäinen kelloni viikolla? Mitä täällä tapahtuu? Ihan kamalaa. Kohta rahatkin varmaan loppuvat ja visa on kolmetuhatta euroa miinuksella, koska toinen asia, missä olen aina ollut hyvä, on rahankäyttö, ja jos ajankäyttö murenee, olen varma, että seuraavaksi vuorossa on raha, koska nähdäkseni ne kaksi menevät usein käsi kädessä. Että kohta olen aina myöhässä ja veneen alla.

Sitä odotellessa. Näihin tunnelmiin.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
(Allt jag inte minns)
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2016


Olen suunnitellut lukevani Khemirin kehutun esikoisteoksen, Ajatussulttaanin, jo vuosia, mutten ole koskaan saanut aikaiseksi. Nyt kun Kaikki se mitä en muista voitti Augustin, liityin kirjaston varausjonoon ja luin sitten sen. Sama kai se mistä päästä alkaa kirjailijan tuotantoon tutustumaan.

Kirjan alussa oli vähän, että ohhoh, miten on voinut näin hankalasti rakennettu kirja nousta näin suureksi kansan suosikiksi. Tykkään kyllä haasteista lukemisessa, mutta selvästi jotenkin epäilen suuren yleisön kykyjä. Tähän hymiö. Kirjan jokainen luku koostuu lyhyistä asteriskilla jaetuilla kappaleista, joissa kaikissa on eri kertoja. Aluksi en tajunnut tätä ja jouduin palaamaan alkuun. Sitten kun hoksasin, että jokaisessa luvussa vaihtelee kaksi kertojaa, joista toinen on aina sama, homma helpottui kovasti ja saattoi vain lukea möykyttää.

Kaikki se mitä en muista kertoo nuoresta Samuelista, joka on kuollut. Nimettömäksi jäävä, kovasti Khemiriä muistuttava kirjailija haastattelee Samuelin läheisiä selvittääkseen mitä oikein on tapahtunut.

Kirjan kaikki päähenkilöt olivat toisen polven maahanmuuttajia, ja kirjan voinee lukea tarinana maahanmuuttajista, vanhoista ja uusista, mutta minä luin sen tarinana ystävyydestä. Minulle kirjan tärkeintä antia oli Samuelin ja hänen parhaan ystävänsä Vandadin suhde. Samuel on honkkeli akateeminen höpsö, joka työskentelee maahanmuuttovirastossa, Vandad on lihaksikas korsto, joka puuhailee puolirikollisia.

Ymmärrän kyllä, miksi tämä on hieno kirja, mutta lopulta kuitenkin jäin melko kylmäksi. Tai ehkä se on liian jyrkästi sanottu, ottaen huomioon, että tippa tuli linssiin viimeisillä sivuilla, mutta jotenkin lukiessa toivoin koko ajan, että kirja jo loppuisi. Oikeastaan ainoa, mistä kirjassa pidin tosi paljon, ja miksi jaksoin loppuun, oli Vandadin hahmo. Olin hänen puolellaan loppuun saakka. Vaikka kirjassa jäi aika lailla epäselväksi mikä oli totta ja mikä valhetta, minä uskoin Vandadia.

Ja lopuksi haluaisin vielä mainita seuraavaa: luin vasta Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian, joka myös käsittelee maahanmuuttajia, ja varmaankin siksi tulin näitä automaagisesti hieman ajatuksissani toisiinsa verranneeksi. Kissani Jugoslavia oli paljon parempi ja vaikuttavampi kirja, lukekaapa mieluummin se, jos ette molempia viitsi.

Ja loppujen lopuksi vielä: kyllä minä sen Ajatussulttaaninkin aion vielä lukea, koska uskon, että pidän siitä enemmän kuin tästä.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Lastenleffoista ja mahataudista

Taloudessamme on pitkästä aikaa kärsitty mahataudista. Olemme olleet siinä mielessä onnekkaita, että koko Pallas Kanelikakun lapsuuden aikana hänellä on ollut tähän mennessä kolme mahatautia ja tämä oli ensimmäinen, joka on saatu päiväkodista. Tosi hyvää tuuria. Nyt vain odotellaan, milloin minä ja/tai Roscoe alamme oksentaa. Odotellessa ollaan hyödynnetty tätä harvinaista mahdollisuutta herkuttelemalla, nyt kun mitä todennäköisimmin ne eivät kuitenkaan ehdi imeytyä. Lisäksi olisi tosi kätevää, jos onnistuisi järjestämään itselleen ällötyksen esimerkiksi sipseihin, niin ettei niitä tekisi ikinä enää mieli, kuten usein käy sellaisille ruuille, mitä on viimeksi syönyt ennen oksennustautia.

Onpa tämä ihastuttava bloggaus. Joka tapauksessa, täällä on yllämainitusta syystä katsottu lastenleffoja. Niitä oli ehtinyt kertyä odottamaan, kun on ollut niin paljon muuta puuhaa, nätit ilmat ja mitä kaikkea.


BIG HERO 6
Don Hall, Chris Williams, 2014

Kuva

Big Hero 6 oli kerrassaan erittäin hyvä elokuva. Katsoimme koko perhe innoissamme. En ehkä suosittelisi näyttämään tätä kovin pienille, ikäraja on syystä seitsemän, mutta koska tunnen Kanelikakun, uskalsimme katsoa leffan yhdessä.

Leffa kertoo lapsinerosta, Hiro Hamadasta, joka rakentaa robotteja. Hiro on aika hukassa. Hänen isoveljensä Tadashi työskentelee robotiikan laboratoriossa, jonne hän vie Hiron tutustumaan. Tadashi on rakentanut ihanan palleroisen sairaanhoitorobotin, Baymaxin. Sitten Tadashi kuolee räjähdyksessä ja ainoa mitä Hirolle jää, on Baymax ja Tadashin persoonalliset laboratoriotyökaverit.

Pidin leffasta kokonaisuudessaan tosi paljon, se oli hauska ja jännä, mutta erityisesti pidin kahdesta asiasta. Ensimmäinen on tieteen ja koulutuksen merkityksen korostaminen. Oli kivaa, että kaikki päähenkilöt olivat viimeisen päälle tiedenörttejä. Toinen mahtava juttu oli elokuvan sijoittuminen kuvitteelliseen San Fransokyon kaupunkiin, joka oli nähdäkseni sekoitus San Franciscoa ja Tokiota. Tosi hienoa! Leffa oli älyttömän hienosti tehty, mutta erityisesti kaupungin visualisointi ilahdutti.

Hoen tätä aina, kun katson hyviä lastenelokuvia, mutta on se vain oikeasti tosi mahtavaa elää lapsiperhe-elämää tällaisena aikana, kun on tarjolla näin hyviä elokuvia koko perheelle.


AARREPLANEETTA
Ron Clements, John Musker, 2002

Kuva

Aarreplaneetasta tosiaan huomasi, että se on 12 vuotta vanhempi kuin Big Hero 6. Aika paljon on kehitys kehittynyt lyhyessä ajassa. Tämäkin on kielletty alle seitsemänvuotiailta, mikä on nähdäkseni ihan sopiva ikäraja. Leffa oli välillä aika mörkki.

Aarreplaneetta on aika tyypillisen Disney-leffan näköinen. Se perustuu R. L. Stevensonin Aarresaareen, mutta sijoittuu ihmeelliseen maailmaan, jossa seilataan laivoilla avaruudessa ja osa porukasta on erikoisia eläinihmisiä. Tai ehkä Aarresaaressakin on eläinihmisiä, en tiedä kun en ole sitä lukenut, mutta olen käsittänyt, että se sijoittuu saareen, eikä planeetalle. Joka tapauksessa, kaikessa epäonnistuva Jim löytää kartan ihmeelliselle aarreplaneetalle ja sinne lähdetään.

Minusta elokuva oli aika synkkä ja tylsä. Myönteistä oli elokuvan pahiksen moniulotteisuus. Oli kivaa, että hän oli yhtä aikaa hyvä ja paha, niin kuin oikeatkin ihmiset usein ovat. Paljon muuta myönteistä en tästä keksikään. Pallas Kanelikakun mielestä sen sijaan elokuva oli oikein hyvä, etenkin Jimin kannoilla pyörivä muodonmuuttajamöykky, joka Kanelikakun mielestä oli hauska koska näytti oksennukselta. Sopi vissiin teemaan.

Mutta tulipahan tämäkin katsottua, puolella silmällä, samalla kun neuloin.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Storm Sisters: The Sinking World

Mintie Das: Storm Sisters: The Sinking World
(Storm Sisters #1)
Rovio Books, 2016


(Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Storm Sisters: Kuohuva maailma, Tammi 2016, mutta minä luin englanninkielisen version, joka ilmestyi ihan vasta.)


Kerron heti aluksi, että Mintie on ystäväni, joten tämä ei edes yritä teeskennellä olevansa objektiivinen kirja-arvio. Tosin, eivät yritä muutkaan kirjoitukseni sellaista olla, mutta silti. Joka kerta minua pelottaa aloittaa ystävän kirjoittama kirja, mutta onneksi tälläkin kertaa sai heti ensi sivuilla huokaista helpotuksesta, koska kirja on erinomainen.

Sain Storm Sistersin viimeisen kässäriversion Mintieltä ennen kuin kirja ilmestyi, mutta koska luin sitä tabletista, lukeminen kesti koko elämän. Aluksi ahmin kirjaa puoliväliin, mutta sitten se jotenkin jäi, koska tabletista lukeminen oli niin ärsyttävää. Tällä viikolla päätin, että nyt jumankeikari, nyt vetäisen sen loppuun, ja niin minä vetäisin.

Storm Sisters on YA-kirjasarja teini-ikäisten tyttömerirosvojen joukkiosta. Loistava idea! Juoni on monipolvinen ja jännittävä, mukana on salajuonia, prinsessa, takaa-ajoja, poikamerirosvoja ja vaikka mitä ihmeellistä.

Kirja on melko väkivaltainen, on kidutusta ja taisteluita, mikä hieman hätkäytti. Minusta oli mahtavaa, että tytöt todella ovat väkivaltaisia ja epärehellisiä, koska muu olisi ihan lällyä. Tytöt ovat kostamassa perheidensä kuolemaa, taistelevat vapautensa puolesta, eikä siinä keinoja kaihdeta.

Parasta kirjassa oli poikkeuksellisen rehevä ja herkullinen kieli. Kaikki maut, värit, tuoksut tuntuivat voimakkaina. Ihailen kovasti moista.

On ollut aivan älyttömän inspiroivaa seurata tämän kirjan syntyprosessia. Mintie on uskomaton tyyppi, en ole koskaan tavannut ketään sellaista kuin hän. Kirjoittajana minulle on ollut todella tärkeää, että on ystävä, joka suhtautuu kirjoittamiseen ihan eri tavalla kuin minä. Tai ei ehkä kirjoittamiseen, siihen suhtaudumme varmaankin aika samoin, mutta kaikkeen sen ympärillä. Olen oppinut Mintieltä paljon suhtautumisesta markkinointiin ja muuhun kirjojen ympärillä pyörivään, mutta paljon on vielä opittavaa. Mintie on käsittämättömän kunnianhimoinen, ahkera, solidaarinen, antelias, lämmin ja ihana, hän puskee eteenpäin kaikkia muitakin lähellään älyttömällä tarmolla ja suurella sydämellä. Ja lisäksi hän tekee niin hyvää ruokaa, että lähtee taju, en ole saanut missään niin hyvää dhalia kuin Mintien luona.

Joten kiitos paljon tästä kirjasta, odotan jo kovasti toista osaa, koska tämä ensimmäinen jäi melkoiseen cliffhangeriin. Sen aion kuitenkin lukea kirjakirjana, että saan kirjan luettua jotakuinkin järkevässä ajassa.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

45 vuotta

Andrew Haigh, 2015


Kate ja Geoff ovat olleet naimisissa 45 vuotta. Kate valmistelee suuria juhlia heidän pitkän yhteiselonsa ja onnellisen avioliittonsa kunniaksi, mutta juuri ennen juhlia Geoff saa kuulla, että hänen viisikymmentä vuotta aiemmin Alpeilla kadonneen tyttöystävänsä ruumis on löydetty.

Tämä elokuva oli lähes kaikin tavoin täydellinen. Se oli sopivan surullinen, pieni ja hienoeleinen. Isoimpia asioita ei sanottu ääneen. Erityisesti Katea näyttelevä Charlotte Rampling on loistava.

Joskus on vähän semmoinen olo, että ei jaksaisi mitään surumielisiä draamoja, ja pelkäsin, että tämä olisi sillä tavalla ahdistava kuin Haneken Rakkaus, mutta olen todella iloinen, että katsoimme 45 vuotta, koska vaikka se oli mietityttävä ja hyvin vaikuttava, ei siitä jäänyt kuitenkaan paha olo. Usein elokuvaa katsoessa tietää jo valmiiksi, ettei viikon päästä muista elokuvasta juuri mitään, mutta olen melko varma, että tämän elokuvan loppukohtauksen muistan pitkään. Se oli hieno!

"Tämä olisi ollut kiva nähdä elokuvissa", huokasi Roscoe elokuvan loputtua.
"Mehän melkein mentiin, mutta valittiin sitten Deadpool", muistin.
"Ai niin."
"Minusta on silti hyvä, että valittiin Deadpool."
"Se oli kyllä hyvä."

Koska onhan niin, ettei tämmöistä brittidraamaa ja amerikkalaista supersankarisekoilua voi tietenkään verrata, mutta silti voinee sanoa, että genressään molemmat tässä mainitut ovat aivan erinomaisia. Tosin se ero näissä kahdessa kyllä on, että Deadpoolia ei voi suositella kaikille, kun taas tästä voisin kuvitella lähes kaikkien nauttivan. Tämä oli sellainen kiistatta erittäin hieno elokuva.

Välillä kyllä itsekin ihmettelen, millainen ihminen alkaa hölöttää Deadpoolista, kun piti kehua ihan erilaista elokuvaa. Semmoinen yhdenlainen ihminen.