maanantai 18. huhtikuuta 2016

Station Eleven

Emily St. John Mandel: Station Eleven
Lukija: Kirsten Potter
Random House Audio, 2014


Kujerruksien bloggauksesta innostuin Station Elevenistä. Varasin sen ensin kirjastosta, mutta en siihen koskaan saanut tartuttua, joten ajattelin, että ehkäpä sitten äänikirjana.

No ei. Tämä ei minulla toiminut äänikirjana yhtään. Tarina taisi olla liian monimutkainen äänikirjaformaattiin minun kuuntelutyylilläni. Jouduin monta kertaa palaamaan takaisin, kun en tajunnut, missä ajassa ja paikassa ja kenen kanssa oltiin.

Station Eleven on nähdäkseni hyvin hieno tarina influenssapandemiasta, joka tuhoaa suurimman osan ihmiskunnasta. Samalla koko systeemi romahtaa. Kirja ei kuitenkaan kerro kovinkaan paljon siitä, vaan enemmänkin Arthurista, joka kuolemasta kirja alkaa, ennen pandemiaa, ja Kirstenistä, joka oli lapsena todistamassa Arthurin kuolemaa. Myöhemmin Kirsten kulkee Travelling Symphony -nimisen joukkion mukana pitkin poikin jossain Kanadan ja Yhdysvaltain raja-alueilla, sen jälkeen kun kaikki on tuhoutunut. Kirstenillä on mukanaan Station Eleven -niminen sarjakuva, jonka on tehnyt Arthurin entinen vaimo Minerva.

En tiedä mitä tapahtui, mutta en päässyt yhtään mukaan tarinaan. Välillä luin Wikipediasta juonitiivistelmää, että pääsin takaisin kärryille, ja täytyy sanoa, että se jos mikä latistaa tarinan.

Kuuntelin kirjan viimeiset neljä tuntia kuumeessa. Makasin sängyssä ja puhelin posotti vieressäni. Välillä nukahtelin, mikä ei taaskaan edistänyt kärryillä pysymistä, mutta toisaalta influenssapandemia sopi hyvin kuumeiseen oloon.

Kun en pysynyt kärryillä, jäi aikaa ajatella. Että jos ihmiskunnasta esimerkiksi 99% kuolee, eikö tosiaan tuo yksi prosentti onnistuisi ylläpitämään jonkinlaista infrastruktuuria. Ehkä se selitettiin kirjassa, miksi kaikki vain pysähtyi, mutta minä en vain kuullut sitä, kun katselin jotain Kalasataman monttua tai muuta kiinnostavaa. Täällä on kuitenkin niin paljon tietokoneihmisiä nykypäivänä, että ei kai sitä nyt ihan 1800-luvulle taannuttaisi.

Kalasataman rakennustyömaan monttu metrosta katsottuna on muuten ihan mahtava. Tuijotan sitä joka kerta ja toivon, että se rotko jäisi siihen ikuisiksi ajoiksi. Minulla on korkean paikan kammo ja saan ihan mahtavat kuolemanpelkotilat joka kerta metron ylittäessä montun, näen mielessäni metrovaunun syöksymässä kymmeniä metrejä kuoppaan ja miten metallipaalut lävistävät ikkunat ja kaikki on veristä mössöä ja. No mutta ei minun siitä pitänyt puhua.

Kuumeessa kuunnellessani ehdin ajatella myös sitä, että oikeastaan minusta se, että 99% ihmiskunnasta kuolisi, olisi melkoinen lykky. Ja jos se tosiaan voisi vielä mennä niin, että jäljelle jääneet jäisivät vain paikoilleen perustamaan museoita ja teatteriseurueita, sen sijaan, että perustaisivat esimerkiksi ydinvoimaloita ja turkistarhoja, niin sehän olisi maapallon kannalta erittäin hieno asia. Henkilökohtaisella tasolla en tietenkään toivo, että me kaikki kuolisimme, mutta kyllä minussa silti elää toiveikas Pentti Linkola.

Kirjan kuunneltuani minulle jäi olo, että tämä on erittäin hieno kirja, mutta oli tyhmää kuunnella se. Jos tämä joskus käännetään suomeksi, voisin lukea sen uudelleen ja nauttia siitä kirjan ansaitsemalla tavalla. Nyt tuntuu, etten oikein voi edes sanoa tästä mitään, kun kirja jotenkin vain lotisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, enkä voinut mitenkään sitä estää. Ja kuitenkin olen ihan varma, ettei vika ollut ainakaan kirjassa.

5 kommenttia:

  1. No, jos ajatellaan, että jäljelle jäänyt prosentti olisi noin 75 miljoonaa ihmistä, mikä on vielä aika paljon, sen jälkeen "jonkinlainen infrastruktuuri" riippuisi varmaan siitä, miten ne ihmiset ovat sijoittuneet. Joukoissa on voimaa, yksinään ei kukaan tee paljoakaan.

    Suomeen jäisi viitisenkymmentätuhatta ihmistä. En tiedä mistään tarpeeksi osatakseni tässä arvioida, voisiko joku heistä pitää energiantuotantoa käynnissä (suurin osa energialaitoksista toimii käsittääkseni itsenäisesti korkeintaan pari viikkoa kerrallaan, ja energia on kaiken kannalta tosi tärkeä) osan viljellessä maata - melko varmana voidaan ehkä pitää, että ainakin ruoan ja muiden tärkeiden asioiden kuljetuksissa tulisi merkittäviä katkoja ja kuljetusten uudelleen käynnistäminen saattaisi olla vaikeaa - ja osan esim. tuottaessa lääkkeitä.

    Melko varmana pitäisin, että tämmöisessä tapauksessa kaikki resurssit kuitenkin kohdistuisivat hengissä pysymiseen ja vanhan toimintakuntoiseksi virittelyyn eikä minkäänlaisille uusille innovaatioille olisi tilaa.

    Eräs tuttavani kerran arvioi, että siinäkin kun sähköä vielä saatais, tulipalot yleistyisivät kun kahvinkeittimet sun muut pistorasioihin jääneet sähkörakkineet syttyisivät itsekseen palamaan. Tämän todenperäisyyttä en osaa sen tarkemmin arvioida, mutta niitä tulipaloja ei välttämättä moniakaan tarvittaisi pahojenkin vahinkojen aikaansaamiseksi, jos populaatiota ei riitä vaikkapa palokuntatoimintoja hoitamaan.

    Itse toivoisin, että ihmiskunta pysyisi pystyssä, koska 1) pidän antibiooteista ja astmalääkkeistä konseptuaalisella tasolla ja tykkään siitä, että voin nauttia niiden tuomista eduista tilanteen niin vaatiessa ja 2) koska en mitenkään pysty selittämään itselleni, miksi minä tai perheeni olisimme sen 1% joukossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana <3

      Tajusin itsekin, että totta tosiaan, eihän se paljon auta, jos jäljelle jääneet ihmiset osaavat hienosti koodata, jos ei ole sähköä tai öljyä.

      Ja mitä tulee ihmiskunnan romahdukseen, osa minusta toivoo sitä, koska toivon enemmän maapallon ja muiden eläinlajien menestystä, kuin itseni ja ihmiskunnan. En tosiaan usko, että minä tai perheeni olisimme selviytyjien joukossa, mutta silti minusta maapallon kannalta olisi varmastikin parempi, jos ihmiskunta kaikkoontuisi mahdollisimman pian. Ihminen on ihan kauhea tuhoeläin. Ja silti minä rakastan ihmisiä.

      Poista
    2. Niin on, me ollaan ihan torakoita.

      Tai siis, anteeksi torakat.

      Mä ehkä myös toivoisin ihmiskunnan tuhoa ellei se kuitenkin jollain aikavälillä johtaisi siihen, että lapsellani olisi kauheat ajat, ja lopulta se sitten kuitenkin pieksee kaikki muut toiveeni. Mitä vain kunhan lapselleni eivät koita kauheat ajat.

      Ja tän takia me kai niin kauheita ollaankin.

      Poista
  2. Mä rakastin tätä kirjaa, mutta dytopiat onkin mun lempikirjojani.

    Ja tosiaan yllättävän ohut tuo meidän sivilisaatiomme on ja kriisi tuo yleensä ihmisistä rumimmat piirteet esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin jotenkin uskon, että olisin rakastanut tätä palavasti, jos olisin lukenut kirjana.

      Lisäksi tässä minusta ihmiset elivät sivilisaation romahduksen jälkeen melko sopuisasti, mikä oli kiva yllätys. Ei ollut varsinaista McCarthyn Tie-meininkiä havaittavissa. Tosin, siinähän yhteiskunta romahti aika eri tavalla toki.

      Poista