keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Outolintu

Veronica Roth: Outolintu
(Divergent #1)
Suom. Outi Järvinen
Otava, 2014


Välillä on kiva lukea kunnon nuorisolaisdystopiaa. Sellaista ovat viime aikoina minun lukemistossani edustaneet esimerkiksi mainio Nälkäpeli ja Puoliksi paha, jonka kakkososa tosin pilasi koko meiningin, enkä sitä enää halua kenellekään suositella.

Outolintu kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa kansalaiset ovat jakautuneet viiteen osastoon: vaatimattomiin, rehteihin, teräviin, uskaliaisiin ja sopuisiin. Tris on syntynyt vaatimattomiin, mutta soveltuvuustestissä ilmenee, että hän on divergentti, josta ei osaa sanoa, mihin porukkaan hän kuuluu. Tris valitsee uskaliaan ja koko hänen elämänsä muuttuu.

Näissä nuorisodystopioissa on se ongelma, että usein niiden moraalikäsitys on aika lailla eri kuin omani. Tämä ongelma oli tosi vahva Nälkäpelissä, eikä Puoliksi paha tosiaankaan edustanut käsitystäni oikeamielisyydestä.

En mieti moraaliasioita kovinkaan paljon lukiessani aikuisille suunnattuja kirjoja, mutta nuortenkirjoissa asia on minusta tärkeä. Nuori mieli on herkkä vaikutteille ja minusta heille suunnatussa taiteessa tekijällä on vastuu. Päähenkilö saa tietysti olla tyhmä ja väärässä, mutta tekstistä pitäisi käydä ilmi, mikä on oikea tapa toimia. Toki nuoret saavat lukea mitä haluavat, itsekin siirryin aikuisten osastolle jo ala-asteella, mutta silti, minusta lasten ja nuorten aineistossa on tärkeää tiedostaa, että todennäköisellä lukijalla on herkkä mieli.

Outolinnussakin mietin välillä miten tämä sijoittuu moraalikartalleni ja vastaus on, että oikeastaan ihan hyvin. Tris pohtii paljon sitä, miten kussakin tilanteessa on oikein toimia, ja pähkäilee onko oikein olla vaatimattoman tapaan epäitsekäs vai uskaliaan tapaan väkivaltainen ja uhkarohkea. Ehkä se, mikä itseäni vähän ärsytti, oli, että pahikset olivat älykkäästä terävien porukasta, ja annettiin rivien välistä ymmärtää, että älykkyys ja lukeminen ovat huono juttu. Kyllä eivät ole.

Muutenkin pidin kirjasta kovasti. Minusta se oli hyvin kirjoitettu ja Tris oli mainio hahmo. Kirja onnistui olemaan monin paikoin oikein jännittävä, korkeanpaikankammoisena olin välillä suorastaan peloissani, ja rakastumisen kuvauskin oli onnistunutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan ollut. Viihdyin tosi hyvin siis. Kyselin vähän nuortenkirjallisuuteen erikoistuneelta kollegaltani, että kannattaako tästä sarjasta olla niin tohkeissaan kuin olen, ja hän meinasi, että ei nyt oikein. Kuulemma loppua kohti heikkenee. Noh, mutta se näkee joka lukee, vielä kaksi osaa jäljellä!

2 kommenttia:

  1. Mä pidän YA-kirjoistani dystopiatrilogioiksi paketoituna ja Divergent on parhaasta päästä. Liikaa spoileaamatta tässäkin on vähän sama mikä Nälkäpelissä. Rakenne johon on sitouduttu sitoo kirjoittajaa ja joudutaan tekemään vähän puolivillaisia ratkaisuja, mutta Roth tekee rohkeita valintoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla! Sitten uskallan turvallisin mielin varata seuraavan osan kirjastosta.

      Poista