perjantai 29. huhtikuuta 2016

Big Eyes

Tim Burton, 2014

Kuva

Kun ryhtyy katsomaan Tim Burtonin elokuvaa, odottaa jotain ihmeellistä. Värikästä, mielikuvituksellista, vähintäänkin outoa. Siksi Big Eyes oli pettymys. Se on hyvin tavallinen elokuva. Tämä juuri on ongelmana tosipohjaisissa tarinoissa: jopa Tim Burtonin tosipohja saa latistettua.

Big Eyes kertoo yksinhuoltajaäidistä, harrastajamaalari Margaretista, joka tapaa hurmaavan Walter Keanen, joka myöskin maalaa. Margaret maalaa muotokuvia, joilla on valtavat silmät, Walter melko turhanpäiväisiä katunäkymiä Pariisista. Sitten yhtäkkiä kaikki kiinnostuvat Margaretin isosilmäisistä lapsista, ja epähuomiossa Walter tulee väittäneeksi itse maalanneensa ne.

Odotin jotenkin fantastista tarinaa, jotenkin maalauksista inspiroitunutta kuvastoa, mutta Big Eyes on ihan perusleffa. Ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta Tim Burtonin ystäville se on väistämättä melkoinen antikliimaksi.

Huomaan myös, etten pidä kovinkaan paljon Walter Keanea esittäneestä Christoph Waltzista. Hän näyttelee aina samaa vastenmielistä hahmoa.

Opin tästä taas sen, että jos elokuva lupaa perustuvansa tositapahtumiin, minun ei kannata kuluttaa siihen arvokasta aikaani, vaikka sen miten olisi ohjannut Tim Burton. Hetken luulin, että opin tästä ehkä myös sen, että Tim Burton ei aio enää ohjata Beetlejuicea toista kertaa, ja minun täytyy hyväksyä se, mutta sitten huomasin IMDB:stä, että Beetlejuice 2 on pre-productionissa. Kuin siistiä Tim! Maailmassa on vielä toivoa! Beetlejuice! Beetlejuice! Beetlejuice!

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
(All the Birds, Singing)
Suom. Sari Karkulahti
Tammi, 2016


Olipa hyvä kirja!

Huomasin epäilyttävän hempukan kannen luotettavaksi lukijaksi tuntemani työtoverin lokerossa, ja ihmettelin, miksi hänen kaltaisensa lukija olisi lainannut näin lälliksen kirjan. Tuommoinen pastellinen ja jotain laulavia lintuja. Erikoista! Sinänsä minulla ei siis ole mitään hempeitä kirjoja vastaan, tämä kyseinen lukija vain ei yleensä lue sellaista kirjallisuutta, ja siksi kirja herätti huomioni. Onneksi otin asian puheeksi ja työtoveri sai selittää, että kansi ei vastaa yhtään sisältöä.

Kuten totta onkin. Kansi harvinaisen huonosti vastaa sisältöä. Kaikki laulavat linnut ei ole yhtään hempukkainen, vaikka lintuja siinä kyllä on, se on myönnettävä. Kirja on mutainen, väkivaltainen ja hieno. Katselin huvikseni instassa muiden maiden kansiversioita, ja esimerkiksi tämä kansi kuvaisi huomattavasti paremmin kirjaa:


Ehkä nämä ovat makuasioita. Tai eivät ehkä ole, vaan nämä ovat makuasioita, nämä kansiasiat.

Kaikki laulavat linnut kertoo Jake Whytesta, naisesta, joka pitää yksinään lampaita. On selvää, että jokin tappaa hänen lampaitaan, onko se joku suuri peto, onko se nuoriso, mikä se on.

Kirja on rakennettu ihan mahtavasti. Nykyajassa Jake hätäilee lampaittensa puolesta, takaumissa hitaasti selviää, miten australialainen nainen on päätynyt yksinään Englannin maaseudulle. Tarina on synkkä, vähän pelottavakin, mutta kirjoitettu aivan loistavasti. Sekä Australian että Englannin luonto on elävänä ympärillä, hämähäkit, ketut, kaikki laulavat linnut.

Pidin tästä kirjasta ihan kauheasti, jos ei tullut vielä selväksi.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Leviathan

Andrey Zvyagintsev, 2014

Kuva

"Mitä me tästä Leviathanista nyt ollaan mieltä?"

"No se oli semmoinen, mikä se on se sana, todenmakuinen? Ei, ei todenmakuinen, vaan mikä se on kun sanotaan draamoista?"

"Elämänmakuinen?"

"Ehkä. Joo. Elämänmakuinen! Kun minähän tietysti katsoin sitä käsikirjoitus edellä, kun se voitti sillä Cannesin, niin oli aika erikoinen juoni kyllä. Se oli juonellisesti semmoinen elämänmakuinen, lähdettiin rakentamaan tosi hienosti semmoista mies vastaan yhteiskunta -juttua, mutta sitten siihen tuli koko elämä tielle, ja niin se levahti koko homma ihan käsiin. Ei näe tuommoisia kovin usein."

"Tykkäsitkö sinä siitä?"

"Kyllä minä sitten lopulta ihan tykkäsin. Mutta en minä sitä kahden viikon päästä muista, paitsi mahtavan valaan luurangon ja Philip Glassin musiikin."

"Sinähän tosiaan tunnistit heti, että se on Philip Glassin musiikki nyt."

"Niin, kymmenen sekuntia ehti kulua kun tunnistin. Ja erityisesti haluan huomauttaa, etten edes tuntenut sitä biisiä vaan tunnistin muuten vain."

"Kun sinä oot niin taitava."

"Tunnistin hänen sävellystyylinsä."

"Sinä sanoit elokuvan aikana, ettet tykännyt kenestäkään hahmosta."

"Ne oli niin vastenmielisiä, kun ne oli koko elokuvan ajan kaikki kännissä."

"Mutta Venäjällähän se viinan juonti on vissiin tuollaista."

"Riippuu varmaan paljon tyypistä onko vaiko eikö."

"Minusta siinä oli hienointa ne maisemat ja se ihana rapistunut talo. Ja valaan luuranko. Ja minä kyllä tykkäsin kaikista niistä hahmoistakin, vaikka ne olikin kännissä. Kaikki. Koko ajan. Ne oli niin ihmisiä siinä kännissäänkin. Tosin, jos olisin tiennyt, että tarina on tuollainen tragedia, en olis varmaan halunnut katsoa koko elokuvaa, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, että katsoin. Oletko sinä tyytyväinen, että katsoit tuon elokuvan?"

"Silleen semisti. Mutta olisin mieluummin pelannut Metal Gear Solid vitosta."

"Minulla oli silleen kätevä, että minäkin olisin mieluummin neulonut kuin katsonut tämän elokuvan, mutta minä pystyin neulomaan samaan aikaan."

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Mörkövahti

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
Tammi, 2015


Töissä tässä taannoin kuulustelin lastenkirjavinkkaajaa ja sain kuulla, että Mörkövahti on ihan mahtava. Samaa kuulin monelta naapurilta. Minä sen heti varasin kirjastosta, mutta unohdin hyllyyn. Eilen sitten kuumetoipilaana kaipasin jotain helpohkoa lukemista ja tartuin tähän.

Sitten en irrottanutkaan ennen kuin se loppui. Onneksi oli tänään sairaslomapäivä, koska muuten olisi mennyt kiemurteluksi, kun olisi halunnut koko ajan vain lukea, mutta nyt sai vain tehdä niin. Olipa ihanaa! Pitkästä aikaa innostuin jostain oikein kunnolla.

Mörkövahti kertoo Hellemaan perheestä, jonka äiti on voittanut lomamatkan Lappiin ja isä on reissutyössä. Lomamatkan diiliin kuuluu, että matkan ajaksi perheeseen muuttaa puoli-ihminen, mörkö, vahtimaan lapsia, Hillaa, Kaapoa ja Maikkia. Mörkö asuu eteisen kaapissa ja pölisee.

Kirjassa on ihan mahtavia yksityiskohtia, kuten puhuva kylpytakki, ja muutenkin kirja oli monitasoisesti huippu. Kuvituskin oli ihan nappi. Tykkäsin kovasti siitä, ettei missään vaiheessa jääty kyseenalaistamaan juuri mitään. Aikuisetkin olivat ihan, että okei, mörkö. Lisäksi oli kivaa, että kirjassa ihmiset kertoivat tietonsa muillekin, eikä joku jäkittänyt tietoa itsellään, kuten tarinoissa usein käy. Lisäksi lapset olivat mukavan lapsellisia, arvaamattomia ja monitasoisia.

Jotenkin koko ajan kuvittelin lapset ja möröt tähän kotini lähistölle pyörimään ja telttailemaan, varmaankin, koska kuvittelen tietäväni kirjailijan asuvan tässä jossain lähellä. Sitten ilahduin, kun Kaapo tosiaan pyöräili lähikahvilamme ohi ja jutteli sen omistajan kanssa. Jotenkin aina tulee hyvä mieli, kun joku tapahtuu tässä omilla mestoilla. Vähän niin kuin se, kun ihmettelin, miten rakastamieni Taro-kirjojen maisema näytti kovin tutulta, ja sitten kävi kautta rantain ilmi, että se johtunee ainakin osittain siitä, että kirjojen kuvittaja asuu näillä main.

Mutta Mörkövahdista vielä. Niin että kyllä vain oli erittäin hyvä lastenkirja, maistui aikuisellekin. Oletan, että tästä on tulossa sarja, ja taidan kerätä sen omaan hyllyyn odottelemaan, että Pallas Kanelikakku vähän ikääntyy. Luulen, että lastakin kiinnostaa muutaman vuoden kuluttua lähteä tutkimaan, löytyykö jostain metsästä Pullokallio, ja voidaan laivarannassa katsella näkyisikö riesakeijuja.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Station Eleven

Emily St. John Mandel: Station Eleven
Lukija: Kirsten Potter
Random House Audio, 2014


Kujerruksien bloggauksesta innostuin Station Elevenistä. Varasin sen ensin kirjastosta, mutta en siihen koskaan saanut tartuttua, joten ajattelin, että ehkäpä sitten äänikirjana.

No ei. Tämä ei minulla toiminut äänikirjana yhtään. Tarina taisi olla liian monimutkainen äänikirjaformaattiin minun kuuntelutyylilläni. Jouduin monta kertaa palaamaan takaisin, kun en tajunnut, missä ajassa ja paikassa ja kenen kanssa oltiin.

Station Eleven on nähdäkseni hyvin hieno tarina influenssapandemiasta, joka tuhoaa suurimman osan ihmiskunnasta. Samalla koko systeemi romahtaa. Kirja ei kuitenkaan kerro kovinkaan paljon siitä, vaan enemmänkin Arthurista, joka kuolemasta kirja alkaa, ennen pandemiaa, ja Kirstenistä, joka oli lapsena todistamassa Arthurin kuolemaa. Myöhemmin Kirsten kulkee Travelling Symphony -nimisen joukkion mukana pitkin poikin jossain Kanadan ja Yhdysvaltain raja-alueilla, sen jälkeen kun kaikki on tuhoutunut. Kirstenillä on mukanaan Station Eleven -niminen sarjakuva, jonka on tehnyt Arthurin entinen vaimo Minerva.

En tiedä mitä tapahtui, mutta en päässyt yhtään mukaan tarinaan. Välillä luin Wikipediasta juonitiivistelmää, että pääsin takaisin kärryille, ja täytyy sanoa, että se jos mikä latistaa tarinan.

Kuuntelin kirjan viimeiset neljä tuntia kuumeessa. Makasin sängyssä ja puhelin posotti vieressäni. Välillä nukahtelin, mikä ei taaskaan edistänyt kärryillä pysymistä, mutta toisaalta influenssapandemia sopi hyvin kuumeiseen oloon.

Kun en pysynyt kärryillä, jäi aikaa ajatella. Että jos ihmiskunnasta esimerkiksi 99% kuolee, eikö tosiaan tuo yksi prosentti onnistuisi ylläpitämään jonkinlaista infrastruktuuria. Ehkä se selitettiin kirjassa, miksi kaikki vain pysähtyi, mutta minä en vain kuullut sitä, kun katselin jotain Kalasataman monttua tai muuta kiinnostavaa. Täällä on kuitenkin niin paljon tietokoneihmisiä nykypäivänä, että ei kai sitä nyt ihan 1800-luvulle taannuttaisi.

Kalasataman rakennustyömaan monttu metrosta katsottuna on muuten ihan mahtava. Tuijotan sitä joka kerta ja toivon, että se rotko jäisi siihen ikuisiksi ajoiksi. Minulla on korkean paikan kammo ja saan ihan mahtavat kuolemanpelkotilat joka kerta metron ylittäessä montun, näen mielessäni metrovaunun syöksymässä kymmeniä metrejä kuoppaan ja miten metallipaalut lävistävät ikkunat ja kaikki on veristä mössöä ja. No mutta ei minun siitä pitänyt puhua.

Kuumeessa kuunnellessani ehdin ajatella myös sitä, että oikeastaan minusta se, että 99% ihmiskunnasta kuolisi, olisi melkoinen lykky. Ja jos se tosiaan voisi vielä mennä niin, että jäljelle jääneet jäisivät vain paikoilleen perustamaan museoita ja teatteriseurueita, sen sijaan, että perustaisivat esimerkiksi ydinvoimaloita ja turkistarhoja, niin sehän olisi maapallon kannalta erittäin hieno asia. Henkilökohtaisella tasolla en tietenkään toivo, että me kaikki kuolisimme, mutta kyllä minussa silti elää toiveikas Pentti Linkola.

Kirjan kuunneltuani minulle jäi olo, että tämä on erittäin hieno kirja, mutta oli tyhmää kuunnella se. Jos tämä joskus käännetään suomeksi, voisin lukea sen uudelleen ja nauttia siitä kirjan ansaitsemalla tavalla. Nyt tuntuu, etten oikein voi edes sanoa tästä mitään, kun kirja jotenkin vain lotisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, enkä voinut mitenkään sitä estää. Ja kuitenkin olen ihan varma, ettei vika ollut ainakaan kirjassa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto
Gummerus 2015


Luin vasta Alasalmen kirjan Joenjoen laulu, joka kertoi kolmessa eri ajassa saamelaisista. Pajulinnun huuto jatkaa kirjan ensimmäistä tarinaa, joka olikin Joenjoen laulun paras.

Joenjoen laulussa 1500-luvun saamelaistyttö Soruia jäi kuin nalli kalliolle jonnekin Tornion seutuville yksinään synnyttämään, kun sutki pirkkalainen Kaukomieli hylkäsi hänet siihen. Nyt Soruian poika on jo kuusi vuotta ja elämä palannut uomiinsa, mutta tietenkin Kaukomieli tulee takaisin, eikä yksin. Pirkkalaiset tuovat mukanaan kristinuskon, väkivallan ja ahneuden Joenjoen kultaan. Aanaarin kylän rauhalliset ihmiset ovat ihmeissään.

Pidin tässä(kin) kirjassa ihan hulluna Soruiasta. Saamelaiset ja heidän luonnonuskonsa kuvataan ihanasti, ihmiset elävät rauhallisesti ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Törmätessään väkivaltaan he tuijottavat ihmeissään, eivätkä osaa puolustautua moisen järjettömyyden edessä. Arvostan Soruian maanläheistä ja järkevää suhtautumista oikeastaan ihan kaikkeen. Ei lähdetä hötkyilemään vaan tehdään niin kuin oikein on, vaikkei se aina hauskaa olisikaan. Toivoisin itsekin olevani sellainen.

Lisäksi kirja oli varsin toimelias, ei mitään lässytystä vaan verta pakkiin. Kirjan loppu oli suorastaan brutaali, kuten tarinalle oikein olikin.

Toisin sanoen pidin Pajulinnun huudosta erittäin paljon ja aion tutustua Alasalmen muuhunkin tuotantoon. Olen kuullut, että se on hieno ja monipuolinen tuotanto se.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Putkiremonttivalitusta osa 1

Tämä blogi on nyt hieman vaitelias, koska olen kiireinen ja väsynyt. Seuraavaksi syitä ja selittelyitä.

Laadukas kuvituskuva.

1. Putkiremontti

No se alkaa kyllä vasta toukokuussa, mutta mitä ilmeisimmin se minua työllistävä vaihe on tämä kun pitää valita kaikki mitä remontteerataan. Ihan kauheeta, sanoisi lapseni. Ongelmia on aiheuttanut eniten se, etten ymmärrä remontoinnista tai sen mahdollisuuksista mitään. Törmäämme joka suunnassa seiniin, koska toiveemme ovat jotenkin ihmeellisiä, vaikka omasta mielestämme haluamme vain ihan tavallisia asioita.

En esimerkiksi ymmärrä, miksi keittiön laminaattitasoa ei ole normaalia toivoa kirjavissa väreissä. Miksi rautakaupoissa on vain vaaleita, beigejä ja hailakan sinisiä kaakeleita? Miksi kaikki on niin väritöntä ja ankeaa?

Tai että miksi vain yksi suihkuseinäfirma tekee sellaista mallia, jossa on yksi kiinteä seinä ja toinen taittuva. Mikä tarve symmetrisiin oviin ihmisillä on? Eikö kenelläkään muulla ole pikkuruista kylppäriä?

2. Työpaikan remontti

Tämähän ei varsinaisesti minua työllistä, sen kun teen perustyötäni remontin keskellä, mutta on se vain uuvuttavaa, kun ympärillä seiniä kaatuu ja rakentuu ja kaikki on muutoksessa. Tykkään kyllä uusista jutuista ja muutoksesta, mutta välillä vain tuntuu, että kun yhtä aikaa säätää yhtä remonttia kotona ja katsoo toista töissä, niin voisi olla joku paikka, missä saa olla rauhassa ja tuijottaa seinää, joka pysyy paikallaan, eikä minun tarvitse huolehtia sen väristä.

3. Seuraelämä

Tykkään kauheasti siitä, että kevään myötä kaikki ihmiset mönkivät loukoistaan ja joka puolella on taas menoa ja meininkiä, ulkona ihmisiä, paljon tapahtumia, mutta samalla tuntuu, ettei ole oikein mistä ammentaa tähän kaikkeen.

Mutta ei se auta kuin yrittää.

Huomenna toivottavasti lyödään enimmälti putkiremontin suunnitelmat lukkoon, jonka jälkeen voin keskittyä stressaamaan muuttoa ja muuta siihen liittyvää. Toivon kuitenkin, että jostain putkahtaisi myös aikaa blogata ja halua sanoa jotain muutakin kuin kaikkea ihan tylsää. En minä haluaisi olla tylsä bloggaaja, nimittäin. 

Haluaisin olla ihastuttava, ennalta-arvaamaton ja ihmeellinen bloggaaja!

PS: Nimesin tämän bloggauksen ennakoiden tulevaa. Uskon, että tästä tulee vielä upea bloggaussarja!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Outolintu

Veronica Roth: Outolintu
(Divergent #1)
Suom. Outi Järvinen
Otava, 2014


Välillä on kiva lukea kunnon nuorisolaisdystopiaa. Sellaista ovat viime aikoina minun lukemistossani edustaneet esimerkiksi mainio Nälkäpeli ja Puoliksi paha, jonka kakkososa tosin pilasi koko meiningin, enkä sitä enää halua kenellekään suositella.

Outolintu kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa kansalaiset ovat jakautuneet viiteen osastoon: vaatimattomiin, rehteihin, teräviin, uskaliaisiin ja sopuisiin. Tris on syntynyt vaatimattomiin, mutta soveltuvuustestissä ilmenee, että hän on divergentti, josta ei osaa sanoa, mihin porukkaan hän kuuluu. Tris valitsee uskaliaan ja koko hänen elämänsä muuttuu.

Näissä nuorisodystopioissa on se ongelma, että usein niiden moraalikäsitys on aika lailla eri kuin omani. Tämä ongelma oli tosi vahva Nälkäpelissä, eikä Puoliksi paha tosiaankaan edustanut käsitystäni oikeamielisyydestä.

En mieti moraaliasioita kovinkaan paljon lukiessani aikuisille suunnattuja kirjoja, mutta nuortenkirjoissa asia on minusta tärkeä. Nuori mieli on herkkä vaikutteille ja minusta heille suunnatussa taiteessa tekijällä on vastuu. Päähenkilö saa tietysti olla tyhmä ja väärässä, mutta tekstistä pitäisi käydä ilmi, mikä on oikea tapa toimia. Toki nuoret saavat lukea mitä haluavat, itsekin siirryin aikuisten osastolle jo ala-asteella, mutta silti, minusta lasten ja nuorten aineistossa on tärkeää tiedostaa, että todennäköisellä lukijalla on herkkä mieli.

Outolinnussakin mietin välillä miten tämä sijoittuu moraalikartalleni ja vastaus on, että oikeastaan ihan hyvin. Tris pohtii paljon sitä, miten kussakin tilanteessa on oikein toimia, ja pähkäilee onko oikein olla vaatimattoman tapaan epäitsekäs vai uskaliaan tapaan väkivaltainen ja uhkarohkea. Ehkä se, mikä itseäni vähän ärsytti, oli, että pahikset olivat älykkäästä terävien porukasta, ja annettiin rivien välistä ymmärtää, että älykkyys ja lukeminen ovat huono juttu. Kyllä eivät ole.

Muutenkin pidin kirjasta kovasti. Minusta se oli hyvin kirjoitettu ja Tris oli mainio hahmo. Kirja onnistui olemaan monin paikoin oikein jännittävä, korkeanpaikankammoisena olin välillä suorastaan peloissani, ja rakastumisen kuvauskin oli onnistunutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan ollut. Viihdyin tosi hyvin siis. Kyselin vähän nuortenkirjallisuuteen erikoistuneelta kollegaltani, että kannattaako tästä sarjasta olla niin tohkeissaan kuin olen, ja hän meinasi, että ei nyt oikein. Kuulemma loppua kohti heikkenee. Noh, mutta se näkee joka lukee, vielä kaksi osaa jäljellä!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

The Interview

Seth Rogen, Evan Goldberg, 2014

Kuva

Ei liene salaisuus, että rakastan Seth Rogenia ja James Francoa.

Tämä elokuva sai kuitenkin melkoisen teilauksen ilmestyessään, tai ainakin luin jonkun arvion, jossa elokuva haukuttiin pystyyn. Ajattelin, että ehkäpä minun ei tarvitse todistaa kun suuret idolini epäonnistuvat, enkä hankkiutunut elokuvan ääreen.

Se oli virhe. Onneksi sittemmin luin hienosta blogista Rakkaus on koira helvetistä kirjoituksen The Interviewistä ja ymmärsin, että elokuva-arvostelijan mielipide on vain yhden ihmisen näkemys, vaikkakin valistunut, eikä arvostelija välttämättä ollenkaan ymmärrä Rogenin ja Francon taidetta samalla tavalla kuin minä, ja tässä tapauksessa tietysti myös Koira helvetistä -pariskunta. Pitäisi aina osata lukea arvio kontekstissaan, ja tässä tapauksessa konteksti on, että Rogen ja Franco ovat ihmeellisiä, eikä sitä käy keikauttaminen.

The Interview on alatyylinen komedia talk show -isäntä Dave Skylarkista, joka pääsee haastattelemaan Pohjois-Korean johtajaa Kim Jong-Unia. CIA kuulee tästä ja päättää, että tämä on hyvä hetki salamurhata Jong-Un.

Elokuva oli omassa genressään aivan oiva. Huumori on roisia ja veristä, eikä varmasti kaikille maistu, mutta minuun upposi hyvin. Voin hyvillä mielen jatkaa Rogenin ja Francon rakastamista siis! Mikä helpotus!