sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Virvon varvon

Tänä vuonna nelivuotias jälkikasvuni halusi ensimmäistä kertaa virpomaan. Olin vähän, että voi ei, mutta ulospäin esitin, että tosi hyvä idea.

Ongelma: Mistä vitsat?

Kyllähän minä askartelen mitä mieluimmin, tykkään kovasti väkertää, mutta koska en ole kummoinenkaan botanisti, minulla ei ole mitään käsitystä, missä täällä kasvaa pajua. Yritin väijyä facebook-ryhmiä, joissa ilmiannettiin lähialueiden pajupuskia, mutta lopulta päädyin siihen, että soluttauduin myös facebook-ryhmistä bongaamaani vitsapajaan. Kiikutin siis Pallas Kanelikakun lauantaiaamuna askartelemaan pajuvitsoja pientä tarvikemaksua vastaan. Saimme aikaan neljä hienoa vitsaa ja lapsi sai leikkiä ystävänsä kanssa merirosvoa. Tein toisenkin onnistuneen soluttautumisen, sillä valitettuani aikani naapurilleni vitsaongelmiani, hän kutsui meidät heille askartelemaan.

Ensi vuonna osaan ehkä itse. Luulen tietäväni, miltä paju näyttää ja missä se kasvaa, ja tiedän, että koristeluun tarvitaan nykyään höyheniä, piippurasseja, silkkipaperia ja washiteippiä.

Toista oli ennen, silloin kun minun nuoruudessani oli vitsapaja. Meillä oli kymmeniä risuja, jotka haettiin vaivalla pöpeliköstä iskän kalasaksilla. Sitten jokaiseen kiinnitettiin yksi (1) höyhen, että saadaan mahdollisimman monta vitsaa koristeltua, ja jotain silkkipaperikukkasia ja törselöitä.



Toinen ongelma: Mistä asu?

Kanelikakku itse olisi halunnut pukeutua pääsiäismunaksi, mutta siinä vaiheessa kun toive esitettiin, en yksinkertaisesti enää kyennyt asuksi muuttumaan. Olin suunnitellut, että hän voi laittaa maatuskahuivin päähän ja ehkä pisamia naamaan, ja se on siinä. Ilmeni, että Kanelikakusta huivi oli ihan kauhee ja hän ei todellakaan halua edes nähdä mitään pisamia edes toisten ihmisten naamalla. Olen kuitenkin sen verran pääsiäispuritaani, että virpomaan ei lähdetä ilman asua, eikä asu voi olla mikään muu kuin noidan asu. Halloweenina voi pukeutua kukkakimpuksi jos haluaa, pääsiäisenä virpovat noidat, niin se vain on. Ja niin Kanelikakkukin joutui myöntymään huiviin. Sitten kun tekee itse oman asunsa, voi tosiaan tehdä itse oman asunsa.

Kun minä olin pikkutrulli, meillä oli huivit, essut, villatakit, kajalipisamat ja iso vesipannu. Jollain saattoi olla myös luuta, mutta sellaisesta oli oikeastaan vain haittaa, kun kierrettiin tuntikausia.

Kolmas ongelma: Missä virpoa?

Koska Pallas Kanelikakku on tosiaankin neljä vuotta, ei minulla ollut aikomustakaan päästää häntä kovin monelle ovelle kerjuulle. Sovimme muutaman naapurin kanssa virpomisesta ja ensin pari kiersi meillä, sitten Kanelikakku ja Roscoe heillä. Onnistuin ulkoistamaan tämän kierroksen luettelemalla ansiokkaan vaivannäköni vitsojen ja virpomisaikataulujen järjestelyssä.

Minun nuoruudessani kierrettiin niin pitkällä ja kauan, kuin suinkin vitsoja riitti. Muistettiin tarkkaan, missä edellisenä vuonna sai hyviä karkkeja. Erityisen laskelmoivia olimme opiskelija-asuntojen kanssa. Olimme havainneet, että kerrostaloissa saa samassa rapussa nopeasti ovia käytyä, ja lisäksi opiskelijapojat olivat aivan järkyttyneitä herätessään krapulassa ja antoivat todella hövelisti rahaa. Kerrostaloissa asui myös mummoja, jotka pyysivät sisään, joille sai laulaa ja lausua loitsuja vaikka kuinka pitkään, ja jotka antoivat palkkioksi mariekeksejä tai omenoita, mutta toisaalta tulivat niin kovin iloiseksi, että se oli tosi palkitsevaa.

Neljäs ongelma: Mitä palkkioksi?

No tämähän ei oikeastaan ole ongelma, halusin vain yhdenmukaisen otsikon. Suklaamunia tietysti. Ostin siis ison kasan suklaamunia, mutta eipä niitä yhtään liikaa ollut, kun sovitut kaverit kävivät ja heidän lisäkseen muutama muu noitajoukko. Kanelikakku oli erittäin tyytyväinen palatessaan kotiin munasaaliinsa kanssa, hän oli jopa hieman huolissaan, että onko karkkia liikaa. Hän oli unohtanut kaunansa kauheaa huivia kohtaan ja totesi, että haluaa laittaa sen ensi vuonnakin.

Pienenä tämä oli juuri suurin syy, mikä innosti painamaan pitkää päivää vitsapajalla ja sitten kiertämään toisen päivän ovelta ovelle. Karkki ja kolikot. Uskomaton onni, kun kotona posket punaisena sai kumota vesipannun matolle ja jakaa saaliin. Mummoilta saadut omenat olimme tietysti syöneet heti, koska ne eivät mahtuneet pannuun. Ei lapsilla ole kovin montaa tilaisuutta, jolloin voi oikeasti tehdä töitä karkkinsa eteen. Palmusunnuntaina se onnistui.

Kunhan Kanelikakku tuosta hieman kasvaa, aion jakaa tietouteni trulliudessa. Askartelutaidot ovat jonkin verran ruostuneet, samoin lajitunnistus, mutta laskelmointi on edelleen vahvuuteni.

6 kommenttia:

  1. Meilläkin!

    Lapsihan ei tosin itse keksinyt haluavansa virpomaan, vaan lapsen isä keksi, ja jätti sitten käytännön toteutuksen minulle hoidettuaan raskaat työnjohdolliset velvollisuutensa. (Ts. käytännön toteutuksen sälyttämisen harteilleni.)

    "Haluatko virpomaan?" kysyin.
    "Haluan", sanoi lapsi.
    "Joudut soittamaan IHAN VIERAIDEN IHMISTEN ovikelloa. Haluatko silti?" kysyin.
    "Haluan", sanoi lapsi.

    Minä sanoin että pahus, mutta lähinnä sisäisesti, ja toteutin virpomisen myöskin naapureiden kanssa juonien.

    Erityisen näppäräksi osoittautui taloyhtiön sisäinen FB-ryhmä, jossa käskin jengiä ilmiantamaan asuntonsa mikäli virpominen olisi ok. Monelle oli. Kaikki eivät ilmiantaneet asuntoaan, mutta olivat laittaneet oveen lapun "virpojat tervetulleita", mikä oli tosi kivaa.

    Nyt meillä on niin paljon suklaata, ettei ehditä kaikkea syödä ennen kevätlomaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, ensi vuonna tiedät paremmin ja hoidat itse työnjohtajan hommat!

      Mutta oikeasti, onhan tuo aika hauskaa, niin kauan kuin ei tarvitse ihan tuntemattomien ovilla rimputella.

      Poista
  2. Ihana teksti. Samastun virpomiskokemuksiisi (vieläkin osaan osoittaa lapsuudenkodin läheltä talot, joista sai hyvän saaliin). Jännä perinne, kantaa sukupolvien yli näköjään hyvinkin vaivatta. Harvoin kuulee lapsesta, joka vihaa virpomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ja vaikka vihaisikin, menee silti, koska kyllä karkinhimo on voimakkampi kuin viha virpomista kohtaan.

      Poista
  3. Meillä on veivattu tätä sampoa jo seitsemisen vuotta, joten learning by doing on päässyt suorittajapäässä tapahtumaan. Tänä vuonna isompi virpoi parina kaverinsa kanssa ties missä ja kävi ilmi, että olivat optimoineet: vitsa annettiin vain vuorotellen ja karkkia tuli n. kolme kiloa. OMG. Mietin, puuttuisinko, mutta sitten ajattelin että niin oli show hiottu ja hyvät vitsat laitettu että kyllä duolle voi palkan maksaa, vaikka vitsoja olisikin vain yksi per esitys.

    Meilläkin tehdään vain perinteisiä noitia. Strategiani kaikessa kasvatuksessa on takoa väkisin nyt kun eivät fyysisellä tai älyllisellä ylivoimalla vielä pärjää. Olen sanonut, että tässä noitatehtaassa tehdään tällaisia noitia. Nyt ja tulevaisuudessa.

    t. despootti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ei missään tapauksessa anneta kuin yksi vitsa! Meillä käyneet lapsen kaverit antoivat kaksi vitsaa, ja olin ihan hämmentynyt, että mitä ihmeen haaskausta se tämä on. Huonoa bisnestä.

      T: Kanssadespootti noita-asioissa

      Poista