perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien

Roy Andersson, 2014
(En duva satt på en gren och funderade på tillvaron)

Kuva. En tiedä miksi se on turkkilainen versio.

Tämä oli sellainen elokuva, joka olisi pitänyt katsoa keskittyen elokuvissa. Pitkiä, hitaita, staattisia, harmaita kohtauksia, ihania kohtauksia, joissa harmaanaamaiset ihmiset käyttäytyvät niin kuin ihmiset käyttäytyvät.

En tiedä, ovatko Anderssonin elokuvat niin ihania muiden kuin pohjoismaalaisten mielestä, mutta jotenkin kovasti samaistun näihin. Tuommoisia harmaita möllöttäjiähän me pakkaamme olemaan.

Olen pitänyt kaikista näkemistäni Anderssoneista ihan hulluna, mutta täytyy sanoa, etten parista aiemmasta muista kovin montaa kohtausta. Tästä uskoisin muistavani. Esimerkiksi kohtaus, jossa ravintolaan ratsastaa Kaarle XII matkalla sotaan, on ihan tajuton. Elokuvan alku oli jotenkin tosi herttainen ja hauska, vaikka ihmisiä kuolikin ihan mahdottomasti, eivätkä pienet tarinat varsinaisesti iloisia olleet. Sitten kun päästiin osioon "Homo sapiens", alkoi hymy hyytyä Anderssonin ihmiskäsityksen edessä, enää ei naurattanut. Mutta lopulta kuitenkin jäi lähes myönteinen olo.

Pidin tästä elokuvasta siis kovasti. Se olisi ansainnut paremman katsojan, sillä väkersin samaan aikaan uudenlaista kantapäätä villasukkaan, enkä ollut ihan niin läsnä kuin olisi pitänyt. Nyt tekisikin mieli aloittaa sama leffa uudestaan. Kyllä se sen kestäisi hyvinkin.

2 kommenttia:

  1. Eiköhän tämä pidä käydä katsomassa kun olen niistä muistakin Anderssonin leffoista pitänyt...

    VastaaPoista