keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Zootropolis - Eläinten kaupunki

(Zootopia)
Byron Howard, Rich Moore, Jared Bush, 2016

Kuva

Näin jossain Zootropoliksen trailerin, ja olin ihan, että kyllä vain, tuo on nähtävä!

Ja oikein hyvähän se olikin. Zootropolis on eläinten kaupunki, jossa eri lajit elävät rinta rinnan. Eläimet ovat jättäneet eläimelliset taipumuksensa historiaan ja kaikki on mahdollista! Vai onko? Judy Hopps on jänis, joka on päättänyt ryhtyä poliisiksi. Se ei vain ole niin helppoa, koska jänistenhän kuuluu viljellä porkkanoita.

Leffassa on vauhdikas rikosjuoni, mutta oikeastaan se kertoo suvaitsevaisuudesta. Ei kettu ole pelkästään ketku, eikä jänis pelokas ja tyhmä, suurin valta voi olla pienimmällä, eikä norsu välttämättä muista mitään. Ulkonäön perusteella ei voi päätellä, mitä eläin on. Tai ihminenkään.

Elokuvan ikäraja on seitsemän, jossa voi siis vanhemman harkinnalla joustaa muutaman vuoden. Jos olisin nähnyt Anun bloggauksen aiheesta ennen kuin ostin liput, olisin varmaan jättänyt ne ostamatta, sillä vaikka Pallas Kanelikakku on aika kylmäpäinen nelivuotias, en silti tietenkään halua altistaa häntä ihan mille sattuu.

Kanelikakun mielestä elokuva ei ollut liian pelottava, mutta minusta se kyllä vähän oli. Teatterissa oli samaan aikaan joku ikätoveri, joka pelottavimmassa kohdassa piti sellaista kauhuelokuvakiljuntaa, että selkäpiitä karmi. Selvästi joillekin Zootropolis oli siis ihan liikaa. Kanelikakulle sen sijaan oli liikaa ennen elokuvaa esitetty uuden Viidakkokirja-leffan traileri. Se vaikuttaa niin kauhealta, etten ehkä itsekään uskalla sitä katsoa. Jostain syystä pieni poika vastaan villieläimet on ihan lällis idea piirrettynä, mutta realistisesti esitettynä se ei enää olekaan enää yhtään ok.

Päätän lausuntoni tiivistämällä näin: oikein hieno lastenelokuva, ja juuri nyt sanomaltaan erityisen tärkeä, mutta liian hurja perheen pienimmille, kuten ikärajakin kertoo.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Päivien kuohu (kirja)

Boris Vian: Päivien kuohu
(L'Ecume des jours, 1947)
Suom. Leena Kirstinä
Karisto, 1972


Katsottuani yli vuosi sitten Päivien kuohun elokuvaversion varasin oitis kirjan. Niitä on Helsingin kaupunginkirjastossa varastossa kaksi rikkinäistä kappaletta.

Varasin kirjan, lainasin sen, en ehtinyt lukea, palautin. Varasin uudestaan, en ehtinyt lukea, palautin. Ja vielä kolmannen kerran. Tässä välissä ehdin havaita kirjan ystävän kirjahyllyssä, ja otin sen puheeksi. Ilmeni, että Vian on hänen lempikirjailijansa ja hän on esittänyt Vianin tekstejä lauluina, ja sitten hän esitti minulle mahtavan tekstin ulkomuistista ranskaksi ja suomeksi, joka käsitteli systemaattista juomista. Tulin tästä niin onnelliseksi, että sisuunnuin ja viimein kirjan lukea paukautin.

Ja hyvähän se oli. Rikas poikamies Colin asuu kokkinsa ja hiirensä kanssa, mutta janoaa rakkautta. Hänen paras ystävänsä Chick on rakastunut kauniiseen Aliseen, mutta ajattelee vain Jean-Sol Partren tuotantoa. Colin tapaa ihanan Khloen ja he menevät pian naimisiin.

Puoliväliin saakka kirja on ihanan valoisa ja aurinkoinen, tyttöjä ja poikia, rakkautta ja nuoruutta, mutta sitten kaikki lähtee muuttumaan synkäksi ja harmaaksi. Khloe sairastuu ja heidän asuntonsa alkaa hiljalleen kasvaa umpeen. Chickin pakkomielle Partresta saa hänestä yliotteen.

Kirja on absurdi ja hullumainen, vesijohdosta pyydystetään ankeriaita, pianocktaililla soitetaan drinkkejä ja yksi Colinin työpaikoista on sellainen, jossa hänen tehtävänsä on kasvattaa mahansa alla mullassa aseita. En tiedä olivatko mahtavat yksityiskohdat selkeämmin näkyvissä elokuvassa, vai olikohan niin, että ne eivät enää samalla tavalla jaksaneet hämmästyttää kun olin nähnyt ne jo kerran, mutta tuntui, että elokuvassa ne silti pääsivät paremmin esille. Mutta kyllä tämä kirjakin oli hieno. Synkempi ja raaempi kuin elokuva, sanoisin.

Suosittelen. Kannattaa varata nopeasti, ennen kuin viimeiset elossa olevat kappaleet lahoavat käsiin. Tekisipä joku kustantamo aimoteon ja kääntäisi lisää Viania! Ranskassa hän on ilmeisesti edelleen varsin pidetty ja arvostettu, enkä sitä yhtään ihmettele, kyllähän tämmöinen mainious kestää aikaa.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien

Roy Andersson, 2014
(En duva satt på en gren och funderade på tillvaron)

Kuva. En tiedä miksi se on turkkilainen versio.

Tämä oli sellainen elokuva, joka olisi pitänyt katsoa keskittyen elokuvissa. Pitkiä, hitaita, staattisia, harmaita kohtauksia, ihania kohtauksia, joissa harmaanaamaiset ihmiset käyttäytyvät niin kuin ihmiset käyttäytyvät.

En tiedä, ovatko Anderssonin elokuvat niin ihania muiden kuin pohjoismaalaisten mielestä, mutta jotenkin kovasti samaistun näihin. Tuommoisia harmaita möllöttäjiähän me pakkaamme olemaan.

Olen pitänyt kaikista näkemistäni Anderssoneista ihan hulluna, mutta täytyy sanoa, etten parista aiemmasta muista kovin montaa kohtausta. Tästä uskoisin muistavani. Esimerkiksi kohtaus, jossa ravintolaan ratsastaa Kaarle XII matkalla sotaan, on ihan tajuton. Elokuvan alku oli jotenkin tosi herttainen ja hauska, vaikka ihmisiä kuolikin ihan mahdottomasti, eivätkä pienet tarinat varsinaisesti iloisia olleet. Sitten kun päästiin osioon "Homo sapiens", alkoi hymy hyytyä Anderssonin ihmiskäsityksen edessä, enää ei naurattanut. Mutta lopulta kuitenkin jäi lähes myönteinen olo.

Pidin tästä elokuvasta siis kovasti. Se olisi ansainnut paremman katsojan, sillä väkersin samaan aikaan uudenlaista kantapäätä villasukkaan, enkä ollut ihan niin läsnä kuin olisi pitänyt. Nyt tekisikin mieli aloittaa sama leffa uudestaan. Kyllä se sen kestäisi hyvinkin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Pyhä lehmä

David Duchovny: Pyhä lehmä
(Holy Cow)
Suom. Ilkka Salmenpohja
Like 2016


Suhtauduin jokseenkin skeptisesti, kun huomasin kevään ennakoissa David Duchovnyn kirjoittaneen kirjan. Jotenkin en ole pitänyt häntä kovin fiksuna, enemmänkin sievänä, kauhea kun olen pinnallinen, anteeksi, ja luettuani muutaman Dana Scullyn kirjoittaman kirjan takakannen, ajattelin, että ei minua voi kiinnostaa myöskään Mulderin kirjallinen tuotanto.

No mutta eipä mittään. Kirjan kansi vaikutti aika erilaiselta kuin kollegan scifi-thrillerit. Silmäsin esittelytekstin. Mitä helvettiä, tämä kirjahan kertoo lehmästä! Lehmästä! Ihanaa! Ja sitten varasin sen heti. Sittemmin opin myös, ettei Duchovny ole vain söpönaama, vaan on opiskellut kirjallisuutta Princetonissa, joten eipä hän mikään turha kirjaihminen taida ollakaan.

Pyhä lehmä kertoo tosiaankin Elsie-nimisestä lehmästä, joka elelee rauhallisesti maatilalla, kunnes epähuomiossa näkee televisiosta ohjelman lihateollisuudesta. Ja sen jälkeen mikään ei pysäytä Elsietä.

Kirja on aika jänskä. Se on kevyt ja hauska, Elsie juttelee lukijalle ja kustannustoimittaja varoittelee ja kommentoi. Elsie pistää aika tiukkaa tekstiä lihatuotannosta ja monista muistakin asioista, mikä on oikein kivaa, mutta koska kirja on monilta osin vähän pöljä, en oikein tiedä mitä ajatella kokonaisuudesta.

Kirjan juoni on ihan pöhkö ja epäuskottava. Tai no, ei minulla varsinaisesti ole ongelmaa sen kanssa, että lehmä, possu ja kalkkuna lentelevät keskenään lentokoneella, olen hyvinkin liberiaali juonten suhteen, mutta jotenkin kirjan olisi pitänyt olla vielä absurdimpi, että olisin lähtenyt mukaan kirjan maailmaan. Tuntui, että kirjoittaja meni sieltä, missä aita on matalin.

Loppusanoista jäi käsitys, että Duchovny suunnitteli tästä lastenelokuvaa Disney Pixarille, mutta saatuaan hylsyn hän tekikin romaanin. On vähän epäselvää kenelle kirja on suunnattu, mutta toisaalta tykkään siitä, ettei laskelmoida niin kauheasti.

En nyt oikein tiedä mitä mieltä tästä olisi. Jokseenkin rohkea kirjallinen debyytti. Olisin odottanut jotain tuotteistetumpaa tai muuten pureskellumpaa. Ei tämä mikään täysosuma ollut, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan tuotannon täydentymistä!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Virvon varvon

Tänä vuonna nelivuotias jälkikasvuni halusi ensimmäistä kertaa virpomaan. Olin vähän, että voi ei, mutta ulospäin esitin, että tosi hyvä idea.

Ongelma: Mistä vitsat?

Kyllähän minä askartelen mitä mieluimmin, tykkään kovasti väkertää, mutta koska en ole kummoinenkaan botanisti, minulla ei ole mitään käsitystä, missä täällä kasvaa pajua. Yritin väijyä facebook-ryhmiä, joissa ilmiannettiin lähialueiden pajupuskia, mutta lopulta päädyin siihen, että soluttauduin myös facebook-ryhmistä bongaamaani vitsapajaan. Kiikutin siis Pallas Kanelikakun lauantaiaamuna askartelemaan pajuvitsoja pientä tarvikemaksua vastaan. Saimme aikaan neljä hienoa vitsaa ja lapsi sai leikkiä ystävänsä kanssa merirosvoa. Tein toisenkin onnistuneen soluttautumisen, sillä valitettuani aikani naapurilleni vitsaongelmiani, hän kutsui meidät heille askartelemaan.

Ensi vuonna osaan ehkä itse. Luulen tietäväni, miltä paju näyttää ja missä se kasvaa, ja tiedän, että koristeluun tarvitaan nykyään höyheniä, piippurasseja, silkkipaperia ja washiteippiä.

Toista oli ennen, silloin kun minun nuoruudessani oli vitsapaja. Meillä oli kymmeniä risuja, jotka haettiin vaivalla pöpeliköstä iskän kalasaksilla. Sitten jokaiseen kiinnitettiin yksi (1) höyhen, että saadaan mahdollisimman monta vitsaa koristeltua, ja jotain silkkipaperikukkasia ja törselöitä.



Toinen ongelma: Mistä asu?

Kanelikakku itse olisi halunnut pukeutua pääsiäismunaksi, mutta siinä vaiheessa kun toive esitettiin, en yksinkertaisesti enää kyennyt asuksi muuttumaan. Olin suunnitellut, että hän voi laittaa maatuskahuivin päähän ja ehkä pisamia naamaan, ja se on siinä. Ilmeni, että Kanelikakusta huivi oli ihan kauhee ja hän ei todellakaan halua edes nähdä mitään pisamia edes toisten ihmisten naamalla. Olen kuitenkin sen verran pääsiäispuritaani, että virpomaan ei lähdetä ilman asua, eikä asu voi olla mikään muu kuin noidan asu. Halloweenina voi pukeutua kukkakimpuksi jos haluaa, pääsiäisenä virpovat noidat, niin se vain on. Ja niin Kanelikakkukin joutui myöntymään huiviin. Sitten kun tekee itse oman asunsa, voi tosiaan tehdä itse oman asunsa.

Kun minä olin pikkutrulli, meillä oli huivit, essut, villatakit, kajalipisamat ja iso vesipannu. Jollain saattoi olla myös luuta, mutta sellaisesta oli oikeastaan vain haittaa, kun kierrettiin tuntikausia.

Kolmas ongelma: Missä virpoa?

Koska Pallas Kanelikakku on tosiaankin neljä vuotta, ei minulla ollut aikomustakaan päästää häntä kovin monelle ovelle kerjuulle. Sovimme muutaman naapurin kanssa virpomisesta ja ensin pari kiersi meillä, sitten Kanelikakku ja Roscoe heillä. Onnistuin ulkoistamaan tämän kierroksen luettelemalla ansiokkaan vaivannäköni vitsojen ja virpomisaikataulujen järjestelyssä.

Minun nuoruudessani kierrettiin niin pitkällä ja kauan, kuin suinkin vitsoja riitti. Muistettiin tarkkaan, missä edellisenä vuonna sai hyviä karkkeja. Erityisen laskelmoivia olimme opiskelija-asuntojen kanssa. Olimme havainneet, että kerrostaloissa saa samassa rapussa nopeasti ovia käytyä, ja lisäksi opiskelijapojat olivat aivan järkyttyneitä herätessään krapulassa ja antoivat todella hövelisti rahaa. Kerrostaloissa asui myös mummoja, jotka pyysivät sisään, joille sai laulaa ja lausua loitsuja vaikka kuinka pitkään, ja jotka antoivat palkkioksi mariekeksejä tai omenoita, mutta toisaalta tulivat niin kovin iloiseksi, että se oli tosi palkitsevaa.

Neljäs ongelma: Mitä palkkioksi?

No tämähän ei oikeastaan ole ongelma, halusin vain yhdenmukaisen otsikon. Suklaamunia tietysti. Ostin siis ison kasan suklaamunia, mutta eipä niitä yhtään liikaa ollut, kun sovitut kaverit kävivät ja heidän lisäkseen muutama muu noitajoukko. Kanelikakku oli erittäin tyytyväinen palatessaan kotiin munasaaliinsa kanssa, hän oli jopa hieman huolissaan, että onko karkkia liikaa. Hän oli unohtanut kaunansa kauheaa huivia kohtaan ja totesi, että haluaa laittaa sen ensi vuonnakin.

Pienenä tämä oli juuri suurin syy, mikä innosti painamaan pitkää päivää vitsapajalla ja sitten kiertämään toisen päivän ovelta ovelle. Karkki ja kolikot. Uskomaton onni, kun kotona posket punaisena sai kumota vesipannun matolle ja jakaa saaliin. Mummoilta saadut omenat olimme tietysti syöneet heti, koska ne eivät mahtuneet pannuun. Ei lapsilla ole kovin montaa tilaisuutta, jolloin voi oikeasti tehdä töitä karkkinsa eteen. Palmusunnuntaina se onnistui.

Kunhan Kanelikakku tuosta hieman kasvaa, aion jakaa tietouteni trulliudessa. Askartelutaidot ovat jonkin verran ruostuneet, samoin lajitunnistus, mutta laskelmointi on edelleen vahvuuteni.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Sankta Psykon kasvatit

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit
(Sankta Psyko)
Suom. Outi Menna
Tammi, 2013


Tämä kirja vaivasi minua kirjaston hyllyssä. Tosi monta kertaa seisoin se kädessä hyllyttäessä miettimässä, että olisko tämä vai eikö tämä olis. Mielisairaalaympäristö on minusta hyvin kiinnostava, mutta joku intuitio tai mikä lie kirjakeiju niskassa varoitteli. Ja sitten varoitteli myös työtoveri, joka lukee paljon jännäreitä, kun kysyin kirjasta, että ei kuulemma ole mikään ihan voittaja.

Ostin kirjan kumminkin e-kirjana, en tiedä miksi, jotenkin se vaivasi. Ja sitten lopulta laitoin lukien.

Kirja kertoo kolmikymppisestä Janista, joka on lastentarhanopettaja. Hän hakeutuu töihin Sankta Patrician psykiatrisen sairaalan päiväkotiin, eikä ihan ilman henkilökohtaisia motiiveja.

Ensinnäkään en oikein ymmärrä, miksi psykiatrisen sairaalan yhteydessä on päiväkoti. Onko semmoisia tosiaan olemassa? Että lapsen elämä valjastetaan vierailuille pakkohoidossa olevan vanhemman luona, tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta. En missään vaiheessa päässyt yli epäuskostani tätä asiaa kohtaan.

Sitten kirjan ylle varjon heitti myös se, että luin samaan aikaan Mikko Rimmisen Hippaa ja aina kirjakirjasta e-kirjaan hypätessä tuntui, kuin olisin siirtynyt lukemaan selkokirjaa. Rimmisen kieli-iloittelu runttasi Theorinin seinään aika hurjalla tavalla. Tämähän ei ole Theorinin tai suomentajan vika, kyseessä on kaksi ihan eri genren kirjaa, mutta näin nyt vain kävi.

Kirjassa oli jotenkin ihan liian vähän itse Sankta Psykoa ja liikaa kaikenlaista päiväkodissa puuhailua ja kellarissa kolistelua. Tarina eteni minusta ihan ihan liian hitaasti, keskittyi epäolennaisuuksiin ja jätti hyödyntämättä ison osan jännistä asioista, joita pohjusteltiin. Jan oli kyllä kiinnostava hahmo ja tykkäsin siitä, ettei missään vaiheessa tiennyt kuka on hyvä ja kuka paha. Kirjan loppu oli minusta yhtä aikaa kauhea antikliimaksi ja yllättävän raikas. En oikein pitänyt siitä, että kaikki pohjusteltu hylättiin, mutta enpä osannut tuollaista loppua odottaa yhtään. Kai se sitten oli onnistunut jännärin lopetus, en tiedä.

Ei tämä mikään ihan surkea kirja ollut, lopussa jopa oikein ahmin tätä, mutta jos joku tietää jonkun kivan kirjan, joka oikeasti kertoo mielisairaalasta, olen kiinnostunut.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Wet Hot American Summer

  

Hortoilimme Roscoen kanssa Netflixissä etsien jotain kivaa. Pisti silmään hassu kuva ja laitoimme ihan mistään mitään tietämättöminä pyörimään Netflixin oman sarjan Wet Hot American Summer - First Day of Camp. Ensimmäisen jakson hihkuimme vuoron perään ihmetyksestä. Tämä oli todellä häkellyttävä kokemus ilman mitään pohjatietoa.

Sarja perustuu 2001 valmistuneeseen elokuvaan, johon palaan myöhemmin. Sarja kertoo amerikkalaisen kesäleirin ensimmäisestä päivästä vuonna 1981. Sarjaan on koottu sama näyttelijäkaarti kuin elokuvaan, he näyttelevät edelleen 16-vuotiaita, vaikka ovat nyt jo hyvinkin yli nelikymppisiä. Tässä välissä monet heistä ovat kiivetä urallaan aika lailla, oli hämmentävää nähdä esimerkiksi Bradley Cooper (eli se leuaton äijä, kuten Roscoe häneen viittaa) höpsössä tv-sarjassa. Lisäksi sarjaan on kahmittu nimekästä väkeä John Hammista Jason Schwartzmaniin.

Ymmärrän kyllä, miksi nimekäs näyttelijäkaarti tähän lähti. Sarjasta välittyy, että se on tehty siksi, että sen tekeminen on hauskaa myös tekijöille, jos kohta katsojallekin. Ei tämmöinen huumori varmaan kaikkien juttu ole, mutta minunpa on. Pitkästä aikaa kunnollinen naurusarja!


Sarja loppui mielestäni liian nopeasti, joten pakotin Roscoen eilen viimeisen jakson jälkeen katsomaan myös elokuvan heti putkeen. Palataan siis siihen. Elokuva ilmestyi siis viisitoista vuotta ennen sarjaa ja kertoo saman leirin viimeisestä päivästä. Siinäkin teinejä näyttelevät ihmiset ovat ylivanhoja rooleihinsa, mutta kuitenkin sillä tavalla vanhoja, kuin olemme ameriikkalaisessa tv-viihteessä tottuneet. Elokuva on muutenkin normaalimpi kuin sarja, huumori on hullumaista, mutta ei niin överiä kuin sarjassa. Hieno kokemus kuitenkin tämäkin!

Tämä on muuten hyvä esimerkki siitä, että vaikka elokuva on saanut Rotten Tomatoesissa huonot 32%, se on silti ihan mahtava. Minun on usein vaikea neuvotella Roscoe katsomaan mitään, mikä ei ole saanut 90%, koska on vaara, että tuhlaamme aikaa kuraan, mutta joskus on niin, että parhaita elokuvia ei vain ymmärretä. Juuri tämmöisiä tapauksia tarkoitan, sinä Roscoe siellä, joka kuitenkin tämän luet. Tämä oli paljon parempi kuin 32% antaa ymmärtää.

Luulen, että sarja oli mahtava isolta osin siksi, etten tiennyt koko hommasta mitään. Tosin en tiedä, miten elokuva on mennyt minulta kokonaan ohi, se kun kuuluu nauttivan jonkinmoista kulttisuosiota. Ja ihan syystä. Varsinkin sarjan peruukkipäiset supertähdet esittämässä teinejä oli ihan älytön ja paras idea. Lisäksi oli ihan hauskaa nähdä leirin ensimmäinen päivä ennen viimeistä, jolloin nyt tiesimme, kuka on kokille puhuva säilykepurkki ja miten Andy ja Katie olivat päätyneet yhteen.

Liian usein nykyään tiedän liikaa kaikesta mitä luen tai katson, joskus tämmöinen asioihin pää edellä sukeltaminen on ihan mahtavaa. Tosin, jos aikaa on rajatusti, pää edellä -tekniikka on varmasti enimmäkseen sukeltamista paskaan, mutta juuri nyt, kun vastikäinen kokemus oli ihan mahtava, ajattelin hyödyntää tekniikkaa jatkossa useammin.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Let's Pretend This Never Happened

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened
(A Mostly True Memoir)
Lukija: Jenny Lawson
Penguin Audio, 2012


Minähän olin ihan tutinoissani Lawsonin toisesta kirjasta, joka oli minulle ensimmäinen. Se oli parasta äänikirjaa, jota olen kokenut. Olin siis innoissani, kun kuulin, että hänen ensimmäisessä, minulle toisessa, kirjassaan valotetaan Lawsonin lapsuusvuosia, ja heti ryntäsin kuuntelemaan sitä.

Täytyy myöntää, että Lawson on kehittynyt kirjoittajana, koska kakkoskirja oli minusta huomattavasti parempi. Oli tämä ensimmäinenkin hyvä, Lawsonin jutut ovat mahtavia, mutta huomasin, etten oikein jaksanut kuunnella.

Se meni vähän niin, että olen ihan, että kyllä kyllä Jenny, tosi mahtavaa tarina tämä, että otit yliannostuksen laksatiiveja, mutta sitten unohdun tuijottamaan jotain metron mainosta ja huomaan parin tunnin päästä miettiväni, että mitenkähän siinä kävi, kun Jenny niitä laksatiiveja otti, mutta ei se sitten kuitenkaan niin paljon kiinnosta, että jaksaisin kelata äänikirjaa. Tai no, tietäähän sen, miten siinä käy kun ottaa liikaa laksatiiveja. Hyvin siinä harvoin käy.

Tämä on muuten vähän ongelma äänikirjoissa. Tavallisessa kirjassa voi palata tarkistamaan, mitä siellä oikein lukikaan, mutta äänikirjassa ei tule niin tehneeksi. Se on työläämpää.

Kirjassa oli paljon helmiä, kuten tarina siitä, miten Lawson luokkaretkellä juuttui lehmän vaginaan, tai kuinka hänen koiransa puukotti häntä kanalla, tai kun hän osallistui bloggaajien kokoontumiseen, mutta olisin kuitenkin toivonut enemmän tarinoita Lawsonin lapsuudesta, juttuja hänen epäsovinnaisesta eläintentäyttäjäisästään, juttuja perhe-elämästä.

Joka tapauksessa ihailen ja rakastan Jenny Lawsonia ja aion lukea hänen toivottavasti tulevaisuudessa turpeaksi täydentyvän tuotantonsa. Ja aion kuunnella kaiken äänikirjoina, koska Lawson on loistava lukija.

Ja ai niin, tätä kuunnellessa tapahtui sellainen hirveä juttu, että yhtäkkiä kuulottimieni toinen nappula alkoi kaikkoontua. Se hävisi ja tuli takaisin ja oli todella rasittava. Minulla on ollut lainassa Roscoen superpromegakuulokkeet, ja kun nyt vaihdoin jostain saamiini ilmaiskuulokkeisiin, oli ero sanoisinko että merkittävä. Ilmaiskuulokkeet huusivat täysillä, mutta silti en metron kohinassa kuullut muuta kuin epämääräistä muminaa. Nyt olen ongelman edessä: minulla ei ole varaa ostaa toisia supermegaprokuulokkeita, mutta voinko enää parhaaseen opittuani tottua kuuntelemaan tavallisilla kuulokkeilla? Olenko tärvellyt kuuntelukokemukseni luksuksella? Kauhea tilanne! Äänikirjaharrastukseni on vaarassa!