sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Deadpool

Tim Miller, 2016

Kuva

Kuten olen aiemminkin maininnut, meidän perheellä ei ole järin suurta turvaverkkoa lähellä. Mutta eipä hätää, olen kehitellyt luovia ratkaisuja, joilla perheemme aikuisväestö pääsee silloin tällöin kahdestaan jonnekin.

Viimeisin idea oli leffatreffien vaihto naapuriperheen kanssa. Se toimi niin, että lauantaina me vahdimme naapurin lapsosia ja sen perheen aikuiset kävivät leffassa, ja tänään he katsoivat Pallas Kanelikakun perään kun taas minä ja Roscoe pääsimme leffaan. Tämä on voittajakonsepti. Lapsilla oli älyttömän kivaa, vanhemmilla oli älyttömän kivaa. Koko viikonloppuhan siihen meni, mutta kyllä kannatti.

Lisäksi sain tahtoni läpi, emmekä menneet katsomaan mitään Cannes-voittajaa vaan Deadpoolin. Ja katso, se oli hyvä! Se oli niiiiiin hyvä, että meinasi naama haljeta tyytyväisestä virnistyksestä.

Deadpool on pahasuinen antisankari, jolla on ollut huonoa tuuria. Ensin hän sai kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, sitten hänen ihonsa suli "hoidossa", jonka oli tarkoitus sekä parantaa syöpä että muuttaa hänet supersankariksi.

En tykkää väkivallasta yhtään, mutta jostain syystä meinasin kuolla nauruun Deadpoolin teurastusten kanssa. En tiedä mistä se johtuu. Tarantinolla parhaimmillaan on minuun sama vaikutus. Huonoimmillaan ei, näen vieläkin painajaisia Death Proofin kolarikohtauksesta, hyi yrkki yöks.

Elokuvan huumori oli ihan posketonta, juuri sellaista mistä tykkään, sopivan roisia ja nokkelaa. Lisäksi olen suuri metatasojen ystävä, niin, tiedän, että joitain sellainen ärsyttää, mutta ei minua, ei, minä rakastan metailua. Ja tässä elokuvassa metatasoja sai tervehtiä ilolla heti alkuteksteistä lähtien, jotka olivatkin ihan superhyvät, jos alkutekstejä arvostaa. Itse arvostan. Alkutekstit ja metailu, ne on mun juttuja.

Deadpoolin roolituskin oli ihan nappi. Ihastuin Ryan Reynoldsiin jo siinä sarjassa Kaksi kaveria, pizzaa, sipsejä ja tyttö, vai mikä se oli, mutta joka tapauksessa, mieleenpainuvinta sarjassa oli Reynoldsin läppä. Sen jälkeen hän muuttui jotenkin tylsäksi söpönaamaksi, mutta aina hänet nähdessäni olen aistinut rivon pohjavireen kaikissa hänen tekemisissään. Siksi olikin mahtavaa, että viimein näin Reynoldsin taas pahasuisena. Hän on mahtava koomikko.

Aika jännä muuten, että vasta ihan äsken tajusin, että Reynolds näytteli pääosaa elokuvassa Green Lantern. Muistan jokseenkin pitäneeni siitä, mutta nyt tajuan sekoittavani sen Green Hornetiin, ja ihmettelinkin, miten siihen Ryan Reynolds muka mahtui kun muistan vain Seth Rogenin ja jonkun aasialaisjäbän. On ihan mahdollista, etten ole nähnyt Green Lanternia, mutta nyt oikeastaan haluaisin mieluummin katsoa uudestaan Green Hornetin.

Eksyin aiheesta, anteeksi. Ilahduin myös siitä, että Deadpoolin parasta kaveria näytteli T. J. Miller, joka näyttelee suosikkihahmoani Erlich Bachmania tv-sarjassa Silicon Valley, josta juuri kirjoitin.

Ja lopuksi, millä supersankarilla on kämppiksenä sokea mummo, joka kokoaa Ikea-kalusteita ja ikävöi kokaiinia? Niin. Ei kellään paitsi Deadpoolilla.

Olen ehkä hieman huumassa, enkä tiedä voinko tehdä näin radikaaleja johtopäätöksiä, mutta näyttää siltä, että Deadpool on hiipimässä lempisupersankarikseni Batmanin jakkaralle. Ehkä se on kuitenkin liioittelua, Batman on kumminkin pitänyt hallussaan jakkaraa jo vuosikymmeniä ja Deadpooliin tutustuin vasta tänään. Pitää vielä miettiä.

Joka tapauksessa, toivon pitkää ja kukoistavaa jatkoa sekä elokuvatreffiviikonlopuille että Deadpoolille!

2 kommenttia:

  1. Oi joi, mä olen menossa ensi viikonloppuna leffaan ja odotan kovasti tätä.

    VastaaPoista