maanantai 29. helmikuuta 2016

Hysteria

Tanya Wexler, 2011

Kuva

Istahdimme sohvalle aikeenamme katsoa elokuva nimeltä Hysteria.

"Tiedätkö sinä mistä tämä kertoo?" kysyin Roscoelta.
"Tietenkin minä tiedän hysteriasta", Roscoe tuhahti.
"Niin mutta tämä ei..."
"Minä tiedän kyllä hysteriasta!" Roscoe painotti sen näköisenä, että on epäkohteliasta tulla epäilemään hänen tietämystään kyseisestä aiheesta, joten ajattelin, että kyllä hän sitten varmaan tietää asiasta riittävästi, vaikkakaan oma aikeeni ei ollut puhua hysteriasta vaan tästä elokuvasta.

Joka siis ei varsinaisesti kerro hysteriasta.

"Melko keveä on tämä käsittelytapa", mutisi Roscoe kun olimme katsoneet noin puoli tuntia.
"Niin, tämä on romanttinen komedia", kerroin.
"Onko?" kysyi Roscoe hämmästyneenä.

Hysteria sinänsä on kauhea aihe, mutta tälle elokuvalle se on oikeastaan vain kulissi. Leffa kertoo nuoresta lääkäristä, joka ajautuu töihin naisten hysteriaa hoitavalle klinikalle, jossa on havaittu tehokkaaksi hoitokeinoksi lantiopohjan hieronta. Naisia on jonoksi asti. Elokuva kertoo tästä nuoresta tohtorista, joka ratkaisee hieronnasta johtuvat käsivaivansa keksimällä vibraattorin.

Elokuva oli ihan hauska ja opettavainenkin. Lisäksi rakastan Maggie Gyllenhaalia, joka jo pelkästään olisi riittänyt syyksi pitää tästä elokuvasta.

Tietenkin katsoja voi olla pettynyt, jos on istunut sohvalle aikeenaan katsoa draama hysteriasta.
"Se oli yhdentekevä romanttinen komedia", kommentoi Roscoe.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Deadpool

Tim Miller, 2016

Kuva

Kuten olen aiemminkin maininnut, meidän perheellä ei ole järin suurta turvaverkkoa lähellä. Mutta eipä hätää, olen kehitellyt luovia ratkaisuja, joilla perheemme aikuisväestö pääsee silloin tällöin kahdestaan jonnekin.

Viimeisin idea oli leffatreffien vaihto naapuriperheen kanssa. Se toimi niin, että lauantaina me vahdimme naapurin lapsosia ja sen perheen aikuiset kävivät leffassa, ja tänään he katsoivat Pallas Kanelikakun perään kun taas minä ja Roscoe pääsimme leffaan. Tämä on voittajakonsepti. Lapsilla oli älyttömän kivaa, vanhemmilla oli älyttömän kivaa. Koko viikonloppuhan siihen meni, mutta kyllä kannatti.

Lisäksi sain tahtoni läpi, emmekä menneet katsomaan mitään Cannes-voittajaa vaan Deadpoolin. Ja katso, se oli hyvä! Se oli niiiiiin hyvä, että meinasi naama haljeta tyytyväisestä virnistyksestä.

Deadpool on pahasuinen antisankari, jolla on ollut huonoa tuuria. Ensin hän sai kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, sitten hänen ihonsa suli "hoidossa", jonka oli tarkoitus sekä parantaa syöpä että muuttaa hänet supersankariksi.

En tykkää väkivallasta yhtään, mutta jostain syystä meinasin kuolla nauruun Deadpoolin teurastusten kanssa. En tiedä mistä se johtuu. Tarantinolla parhaimmillaan on minuun sama vaikutus. Huonoimmillaan ei, näen vieläkin painajaisia Death Proofin kolarikohtauksesta, hyi yrkki yöks.

Elokuvan huumori oli ihan posketonta, juuri sellaista mistä tykkään, sopivan roisia ja nokkelaa. Lisäksi olen suuri metatasojen ystävä, niin, tiedän, että joitain sellainen ärsyttää, mutta ei minua, ei, minä rakastan metailua. Ja tässä elokuvassa metatasoja sai tervehtiä ilolla heti alkuteksteistä lähtien, jotka olivatkin ihan superhyvät, jos alkutekstejä arvostaa. Itse arvostan. Alkutekstit ja metailu, ne on mun juttuja.

Deadpoolin roolituskin oli ihan nappi. Ihastuin Ryan Reynoldsiin jo siinä sarjassa Kaksi kaveria, pizzaa, sipsejä ja tyttö, vai mikä se oli, mutta joka tapauksessa, mieleenpainuvinta sarjassa oli Reynoldsin läppä. Sen jälkeen hän muuttui jotenkin tylsäksi söpönaamaksi, mutta aina hänet nähdessäni olen aistinut rivon pohjavireen kaikissa hänen tekemisissään. Siksi olikin mahtavaa, että viimein näin Reynoldsin taas pahasuisena. Hän on mahtava koomikko.

Aika jännä muuten, että vasta ihan äsken tajusin, että Reynolds näytteli pääosaa elokuvassa Green Lantern. Muistan jokseenkin pitäneeni siitä, mutta nyt tajuan sekoittavani sen Green Hornetiin, ja ihmettelinkin, miten siihen Ryan Reynolds muka mahtui kun muistan vain Seth Rogenin ja jonkun aasialaisjäbän. On ihan mahdollista, etten ole nähnyt Green Lanternia, mutta nyt oikeastaan haluaisin mieluummin katsoa uudestaan Green Hornetin.

Eksyin aiheesta, anteeksi. Ilahduin myös siitä, että Deadpoolin parasta kaveria näytteli T. J. Miller, joka näyttelee suosikkihahmoani Erlich Bachmania tv-sarjassa Silicon Valley, josta juuri kirjoitin.

Ja lopuksi, millä supersankarilla on kämppiksenä sokea mummo, joka kokoaa Ikea-kalusteita ja ikävöi kokaiinia? Niin. Ei kellään paitsi Deadpoolilla.

Olen ehkä hieman huumassa, enkä tiedä voinko tehdä näin radikaaleja johtopäätöksiä, mutta näyttää siltä, että Deadpool on hiipimässä lempisupersankarikseni Batmanin jakkaralle. Ehkä se on kuitenkin liioittelua, Batman on kumminkin pitänyt hallussaan jakkaraa jo vuosikymmeniä ja Deadpooliin tutustuin vasta tänään. Pitää vielä miettiä.

Joka tapauksessa, toivon pitkää ja kukoistavaa jatkoa sekä elokuvatreffiviikonlopuille että Deadpoolille!

perjantai 19. helmikuuta 2016

Sarjoja, joita olen katsonut televiissiosta

"Mitä sinä katsot telkkarista, Siina?" minulta kysytään usein. No ei kysytä, mutta leikitään, että kysyttäisiin. Ja sitten minä vastaisin, että en minä oikeastaan katso enää nykyisin telkkarista paljon muuta kuin Pikku kakkosta, mutta sen sijaan Netflixistä, Yle Areenasta ja dvd:ltä katson paljonkin tv-sarjoja. Ja jos ne kerran teitä niin kiinnostavat, no hyvä on, eivät ehkä kiinnosta, mutta voin silti kertoa mitä viimeaikaisista sarjoista on jäänyt mielen päälle.



Jessica Jonesista minulle vinkkasi työtoveri, jolla on monissa asioissa varsin samanlainen maku kuin minulla. "Se on Daredevilin sisarsarja", hän kertoi, ja minä olin, että fnjääh, minulle Daredevil oli vähän liian väkivaltainen, että enpä tiedä haluanko enempää sen kaltaista. Päätimme kotona kuitenkin kokeilla, olenhan kuitenkin supersankarijuttujen perään. Jessica Jones on yksityisetsivä, jolla on paljon ongelmia, joista alkoholi ei ole pienin, mutta ei todellakaan suurin. Jessica on mahtava päähenkilö, pidän hirveästi siitä, ettei naispäähenkilön tarvitse olla kunnollinen ja tunnollinen, vaan hän saa olla ihminen. Niin kuin Jessica on. Jessica Jones on supersankarisarja, mutta toisaalta myös aika hieno kuvaus traumatisoidusta ihmisestä. Pidin kovasti! Tosin, ei tätäkään mitenkään väkivallattomaksi voi väittää. Odotan kovasti seuraavaa tuotantokautta.



Silicon Valley on sitcom-sarja Richardista, joka keksii mullistavan idean ja alkaa kehittää firmaansa Pied Piperia. Tutustuimme sarjaan, koska Roscoen ystävä oli väittänyt, että Richard on ihan kuin Roscoe. En kyllä voi tätä vahvistaa, Roscoe on paljon komeampi eikä yhtään niin nössö kuin Richard, mutta ymmärrän kyllä mihin ystävä viittasi. En tiedä onko Silicon Valley mistään kotoisin, ellei ole jonkinlaista kosketusta start up -maailmaan, mutta meillä on viihdytty tämän seurassa varsin hyvin.



Making a Murderer on paljon kohuttu ja kehuttu, hitaasti etenevä dokumenttisarja oikeudenkäynnistä. Siitä ei oikeastaan kannata kertoa juuri mitään, jos joku haluaa sen katsoa, eikä missään nimessä kannata guuglata, koska menee koko katsomisen ilo. Varmaan eniten se kertoo amerikkalaisesta oikeusjärjestelmästä, ihmisistä, kostonhimosta ja eriarvoisuudesta. Parasta tässä sarjassa oli se, etten pitkään pitkään aikaan ole ollut mistään sarjasta näin tohkeissani, en olisi millään malttanut odottaa, että tulee taas ilta ja pääsen oikeussaliin. Näin jälkikäteen sanoisin, että se tohkeilu olikin parasta koko sarjassa. Jäljelle jäi vähän tahmainen olo, niin kuin olisi tirkistellyt, ja lisäksi sellainen olo, että minua on huijattu. En ole yhtään varma kerrottiinko dokumentissa kaikki mitä olisi pitänyt ja tuntuu, että minua johdateltiin ajattelemaan tietyllä tavalla. En oikein tiedä haluanko tätä kenellekään suositella, mutta olihan se kuitenkin jollain tavalla tunteisiin menevä kokemus, josta tosi monet ovat juuri nyt innoissaan.

Jännän Making a Murdererista teki myös samainen työtoveri, joka vinkkasi Jessica Jonesista. Hän ei ollut nähnyt sarjaa, mutta muisteli lukeneensa siitä ja hölötti jotain juonenkäänteitä ääneen. Olin ihan, että älä nyt spoilaa, johon hän, että ehkä hän muistaakin ihan väärin tai ehkä se oli joku ihan eri sarja mistä hän luki. Sitten koko ajan odotin, että hänen juonenkäänteensä tulevat, ne tuntuivat kovin kaukaisilta lähtötilanteesta katsoen, mutta toisaalta sarjassa oli sellaista tunnelmaa, että mitä tahansa voi tapahtua. Ehkäpä juuri siksi sarja oli minusta vähän antikliimaksi, kun työtoveri oli tosiaan lukenut jostain ihan muusta sarjasta, eikä Making a Murdererissa käynyt sinne päinkään kuin hän väitti. Ei pitäisi ikinä puhua mistään sarjoista mitään kenenkään kanssa!

Sellaista on tullut viime aikoina katsottua. Mitäs ite? Onko esimerkiksi Netflixissä juuri nyt jotain ihan parasta uutta? Kerro heti mulle!

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Drinking Buddies

Joe Swanberg, 2013

Kuva

Rakkautta Detroitissa -elokuvan kommenteissa opin Riimiltä uuden sanan: mumblecore. Sen jälkeen olen ollut tarkkana asian kanssa ja heti varasin kirjastosta genren edustajan, tämän Drinking Buddiesin.

Itseni kaltaisille diletanteille tiedoksi, että mumblecore on indieleffojen alagenre, jonka tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi improvisoitu mutina, pieni budjetti ja amatöörinäyttelijät. Sellaisia kuin Frances Ha tai Tiny Furniture.

Drinking Buddies on periaatteessa ihan herttaisa. Kate ja Luke ovat työkavereita pienpanimossa. Kate seurustelee Chrisin kanssa ja Luke on menossa naimisiin Jillin kanssa. He kaikki lähtevät yhdessä mökille. Katella ja Lukella on koko ajan superkivaa yhdessä ja on selvää, että heillä kipinöi.

Elokuvassa juodaan ihan koko ajan kaljaa, mikä on mielestäni aina myönteinen asia. Pidänhän kaljasta.

Elokuvan ongelma oli se, että varsinkin Kate oli alusta asti jotenkin tosi vastenmielinen. En oikein osaa kuvailla sitä muuten kuin siten, että hän vaikuttaa ihmiseltä, jonka lähellä en haluaisi olla. Jos hän tulisi seurueeseen, lähtisin kotiin. Lisäksi Luke oli jotenkin rasittava myös, puhumattakaan Jillistä ja Chrisistä, jotka olivat eri tavalla ärsyttäviä, vähemmän kaljaisella tavalla ehkä.

Hämmentävää muuten, että tuossa elokuvan julisteessa Luke, eli tuo keskimmäinen miespuolinen hahmo, on siisti, sutki ja suittu, kun elokuvassa hän on esteettisesti huomattavasti miellyttävämpi parrakas tursake.

Tästä huolimatta Drinking Buddies onnistui olemaan raikas ja omaperäinen. Jos voi kestää hahmojen ärsyttävyyden, tämä on ihan mukava pieni kaljanjuotielokuva. Olen nykyisin mumblecoren ihailija minä. Olin ennenkin, mutta nyt tiedän, että ihailemani asia on nimeltään mumblecore.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Irakin purkkajeesus

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus
Suom. Sampsa Peltonen
WSOY 2013


Myönnän, etten olisi lukenut Irakin Purkkajeesusta ilman lukupiirini sysäystä. Kirjaan oli vaikea tarttua kahdesta syystä:

1) Minä en niistä novelleista niin
2) Minä en rankoista aiheista niin

Novellien lukeminen on ärsyttävää siksi, että ne on usein kirjoitettu niin, että puolivälissä tarinaa ehdin kärryille, että kuka tämä kertoja on ja mistä on kyse, ja sitten tarina jo loppuukin ja on edessä uusi kärryjen perässä juoksu. Tekisin sen mieluummin kerran ja sitten istuisin tyytyväisenä kyydissä esimerkiksi 250 sivua ja katselisin maisemia. Tämäkin novellikokoelma oli sillä tavalla ärsyttävä, mutta ei kuitenkaan liian pitkä, ja onhan niitä novelleja kiva joskus lukea, kunto kasvaa juostessa.

Aiheesta sitten taas. Tiedän, että minun pitäisi nimenomaan lukea Irakista, Aasiasta, Afrikasta, ja ylipäätään paikoista, joissa on asiat huonosti, ja joiden ihmisten elämää olisi tärkeää ymmärtää. Mutta kun siinä on se, että kurjuutta tuuttaa uutisista koko ajan, ja minä luen viihtyäkseni. Kun luen, haluan tietää, että tarina on fiktiota. Vaikka Irakin Purkkajeesus on hyvin absurdi, en voinut välttyä kauhistuttavilta ajatuksilta, että se todennäköisesti silti kuvaa fiktion keinoin Irakia ja pakolaisuutta juuri niin kuin se on.

Irakin Purkkajeesusta ei siis voi luonnehtia miellyttäväksi lukukokemukseksi, mutta tärkeä se oli. Olen iloinen, että luin kirjan ja olen iloinen, että se on nyt ohi. Saatan lukea joskus lisääkin Blasimia, varsinkin jos hän kirjoittaa romaanin joskus, mutta nyt vähäksi aikaa hän saa olla ihan rauhassa minulta.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi, 2013


Olin lukenut Paluuta Rivertoniin e-kirjana toista kuukautta ja päässyt jotakuinkin puoliväliin kun tuli sellainen olo, että ei jumalauta, eihän tämä kirja lopu koskaan, ihan kuin juoksisin väärään suuntaan rullaportaissa. Oli pakko luovuttaa toistaiseksi ja ottaa jotain muuta luettavaa laitteeseen. Avioliittosimulaattori valikoitui luettavaksi siksi, ettei kukaan vaikuttanut olevan siinä palaamassa Rivertoniin tai edes suunnittelevan mitään sen suuntaista.

Itäsuomalainen Aino ja länsisuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja rakastuvat niin että poks vain käy. Aino lähtee oitis kuukaudeksi kokeilemaan elämää Jussin kotitilalle. Aino on itse hevosihminen, mutta Jussilla on perheineen lehmiä, eikä tämä ole ainoa ristiriita, joka Ainoa kohtaa.

Pidin tästä kirjasta kovastikin. Esimerkiksi näistä syistä:

Ainon mie-sie-puheenparresta tuli mieleen eräs ihastuttava naapurini, josta pidän kovasti. Täten pidin heti Ainostakin.

Oli kivaa lukea maatilan elämästä. Itsehän olen käynyt maatilalla elämässäni ehkä kaksi kertaa, navetassa kai kerran, enkä sellaisessa valtavassa koneistetussa navetassa ikinä, jollaisesta tämäkin kirja kertoo. En syö lihaa (no hyvä on, kalaa syön, on sekin lihaa, tiedän kyllä) ja vastustan tehotuotantoa, mutta oli älyttömän kiinnostavaa lukea millaista esimerkiksi voi olla sellaisten ihmisten elämä, jotka pyörittävät suurta navettaa. Miten he suhtautuvat eläimiinsä ja miltä heistä tuntuu. Yleensä, kun luen tehotuotannosta, näkökulma on aika eri. Tämmöinen leppoisa normaalius asian ympärillä oli oikein ihastuttavaa.

Tästä tulikin mieleen, että tiedättekö mikä on ärsyttävää? Se, kun monilla helsinkiläisillä tuntuu olevan se käsitys, että kaikki muualta muuttaneet tulevat jostain maaseutuidyllistä, jossa hengaillaan heinänkorsi suussa maitolaitureilla. Minultakin on kysytty esimerkiksi, että kävinkö lomalla maalla tai kotipitäjässä. Missä ihmeen kotipitäjässä? Olen kotoisin keskisuuresta kaupungista Suomen keskivaiheilta, eikä minulla ole maaseutuun minkäänlaista kosketusta. Itse asiassa täällä Helsingissä olen paljon enemmän tekemisissä luonnon kanssa kuin ikinä Kajaanissa tai Oulussa, ja Viikissä asuessani näin lehmiä ja peltoja enemmän kuin koko elämässäni aiemmin. No se siitä.

Niin sitten vielä niitä syitä pitää Avioliittosimulaattorista.

Niemisen hauskuus kirjoittajana on juuri sen tyyppistä, mistä itse tykkään. Pidin Ainon pulputtavan itäsuomalaisuuden ja mörkömäisen länsisuomalaisuuden yhteentörmäyksestä, varsinkin autistimainen Erkki oli ihana. Itse kun en ole itä- enkä länsisuomalainen, oli helppo naureskella muille.

Elämä kirjassa oli jotenkin miellyttävän vanhanaikaista. On mukava ajatella, että iso osa Suomesta on vieläkin tämmöistä. Koko ajan vähenevä osa, mutta iso osa kumminkin. Tietenkin henkilökohtaisesti toivoisin, että he voisivat mieluummin tehdä jotain muuta siellä kuin tehotuottaa lihaa, mutta silti, onhan tuota kaupunkilaiselämästä kirjoitettu, mutta kyllä ei ole yhtään liikaa kevyttä, iloista kirjallisuutta nykyajan maaseudusta.

Ainoa mikä vähän jäi nyppimään oli Jussi. Olisin kaivannut häneen jonkinlaista luonnetta. Nyt hän vain patsasteli ihmeellisen täydellisenä ympäriinsä. Vähän tylsä tyyppi, jos minulta kysytään. Ei kukaan kysynyt. Kerroin silti.

Jään kiinnostuneena odottamaan Niemisen tuotannon täydentymistä.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Otsikko!

Minulla on flunssa. Minulla on tylsää. Onneksi minulla on blogi, joka on juuri sitä varten, että voin kaataa kaiken aivoryönän julkisesti muiden koettavaksi. Tässä parin sänkypäivän aikana olen:

1. Lukenut Sagan ensimmäisen osan. Se oli juuri niin hyvä kuin odotinkin ja vielä sata prosenttia päälle. En malta odottaa, että saan seuraavat osat käsiini.

2. Keittänyt kahvia ilman vettä. Siitä ei tullut oikein mitään. En suosittele.

3. Käyttänyt nenäkannua ensimmäisen kerran kotiolosuhteissa ilman ohjausta. Aiemmin olen nenäkannuillut kaksi kertaa vuosia sitten äitiysjoogassa pakotettuna. En edelleenkään tiedä, miten nenäkannuilu liittyy joogaan, tai ehkä ujjayi-hengitys lähtee paremmin puhtain sieraimin, mutta olen kiitollinen, että minut ryhmäpainostettiin kokeilemaan, koska ajatus suolaveden kaatamisesta vapaaehtoisesti omaan nenäänsä on mielestäni vähintäänkin epäilyttävä. Olen häkeltynyt, ettei vesi nenässä tunnu yhtään siltä kuin olisi, no, vettä nenässä. Aion nenäkannuilla tänään vielä toisenkin kerran.

3. Imeskellyt sinkkitabletteja. Käsitykseni mukaan olemassa hyviä sinkkitabletteja ja aivan järkyttävän hirveitä sinkkitabletteja. Olen tietysti imeskellyt enimmäkseen niitä hirveitä, koska kyllähän niistä tulee vahvemmin tunne, että jotain tapahtuu. Ne ovat niin hirveitä, että monta tuntia kaikki maistuu maailmanlopulta. En ole varma, onko niistä mitään hyötyä, mutta käsittääkseni tällä hetkellä sinkki on ainoita asioita, joilla on jotain todistettua vaikutusta flunssaan, joten jatkan imeskelyä.

4. Lukenut ystäväni kirjoittamaa kirjaa, joka on ihan törkeän hyvä. Se ilmestyy suomeksi torstaina. Olen lukenut vasta sata sivua, mutta uskallan jo vahvasti suositella, jos on kiinnostunut hyvistä seikkailuista. Itse olen.

5. Kiukutellut, koska naamaa särkee.

6. Kuunnellut äänikirjaa ja neulonut. Tai en ole vielä, mutta aion seuraavaksi. Todennäköisesti neulominen jysäyttää sängyssä lukemisesta kipeytyneet hartiat kunnolla lukkoon, mutta sille ei nyt voi mitään. Voin sitten parannuttuani huuhdella nenäni ja joogata ne kuntoon, nyt ei ehdi ajatella maallisia, täytyy keskittyä parantumiseen.

EDIT. 7. Unohtanut otsikoida bloggaukseni ja muistanut sen kesken neulomisen. Huomannut, että internet ei toimi, joten olen nähnyt kauheasti vaivaa saadakseni koneeseen yhteyden puhelimesta, no nyt valehtelin, ei se vaatinut kovin paljon vaivaa, teen sitä harva se päivä kahviloissa, ja noin, nyt meillä on otsikko!

maanantai 8. helmikuuta 2016

Jurassic World

Colin Trevorrow, 2015

Kuva

Olin aivan kohtuuttoman tohkeissani 90-luvulla Jurassic Parkista. Luin kirjan ja katsoin elokuvan monta kertaa ja minusta se oli ihan parasta taidetta.

Innostukseni on sittemmin hieman laantunut, enkä rynnistänyt jonon kärjessä elokuviin katsomaan Jurassic Worldia. Huomasin kuitenkin, että sen pääosassa on Chris Pratt, joka on mielestäni sangen ihastuttava, joten varasin elokuvan kirjastosta.

Ihastelin Chris Prattia elokuvan aikana oikein ääneenkin. Minusta on hauskaa, että niin tavallisen näköisestä jätkästä on tullut niin suuri tähti.
"Mutta on tuo minusta komeampi kuin se mikä se on se leuaton äijä", Roscoe kommentoi.
"Ai Channing Tatum?" arvasin.
"Ei kun se Hangover-tyyppi."
"Ai Bradley Cooper?"
"Niin se!"
No jaa. Enpä tiiä. Kaikki ovat kauniita ihmisiä omalla persoonallisella tavallaan, toisella on leuka, toisella kauniit silmät, sellaista se on se elämä, tasan ei käy onnen lahjat.

Siitä elokuvasta piti vielä jotain sanoa. Sehän oli vähän niin kuin Jurassic Park, mutta isompi. Nyt oli kehitetty ihan uudenlainen ihmisen luoma dinosaurus, jossa oli osia vähän vaikka mistä, ja sitten se yllättäen pääsee luikahtamaan karkuun! Mukana on tietenkin velociraptoreita ja tyrannosaurus rex ja lentoliskoja ja pakokauhua ja silleen. Yllättävän veristä ja raakaa oli meininki, ei mikään lastenleffa tosiaan, mutta sehän oli oikein kivaa. Loppukahakkakin oli ihan tyydyttävä.

Roscoe järki-ihmisenä oli hieman pöyristynyt, kun päätähdet yhtäkkiä kesken suurimman mylläkän hyökkäsivät suuteloimaan toisiaan.
"Mitä ihmettä ne nyt!" hän huusi.
"Ehkä niille tuli semmoinen olo, että nyt tai ei koskaan", yritin selittää.
"No kyllä minä sanoisin, että koeta nyt jumalauta käyttäytyä, ihmisiä kuolee ympärillä!" Roscoe puuskahti tuohtuneena.

Itse olin eniten pöyristynyt siitä, että naispuolinen päähenkilö klipsutteli koko elokuvan ajan kymmenen sentin koroissa. Viidakossa. Dinosaurusten seassa. Tuli mieleen, että olisko ollut melkein nopeampaa juosta ihan vaikka paljain varpain, mutta ihan miten vain, meitä on moneen junaan kenkäasioissakin. Itse en pysy pystyssä edes lenkkareilla, mutta tämä superihminen juoksee kilpaa dinosaurusten kanssa korkkareissa. Siksi minä olen töissä kirjastossa ja hän, öm, näyttelijä.

Ja siitä Chris Prattista vielä. Hän on tosi hauska somessa, jos on seurattavista puutos niin suosittelen häntä.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Horrorstör

Grady Hendrix: Horrorstör
Suom. Anna Kalpio
Lector, 2015


Horrorstör on hyvin mielenkiintoinen tapaus. Se näyttää Ikean kuvastolta, mutta on kauhuromaani. Oikeastaan se ei näytä Ikean kuvastolta, vaan Orskin kuvastolta, joka on Ikea-kopio, tavarataloketju, joka tekee vähän niin kuin Ikean kalusteita, mutta halvempia.

Amy on töissä Orskissa. Hänen elämänsä ei ole mennyt niin kuin olisi pitänyt ja hän on kiukkuinen ja rahapulassa. Esimies Basil tuntuu vainoavan häntä ja tavaratalossakin tapahtuu ihan omituisia. Amy lupautuu mukaan yölliseen vartiointipartioon, jonka tarkoitus on selvittää, mitä Orskissa yöllä tapahtuu, kuka mellastaa, sotkee ja rikkoo tavaroita.


Öinen huonekaluhalli on oikeasti pelottava, varsinkin semmoinen, joka on rakennettu 1800-luvun vankilan päälle. Horrorstör on kunnon kummitustarina, jossa halvat huonekalut, kummitukset, rotat ja muut öiset kauhut rynnistävät sivulta toiselle. Kauhu ei ole ominta lajiani, koska olen tosi kova pelkäämään, enkä oikein osaa sanoa pidinkö tästä enemmänkin huonekalukatalogikonseptin ja hauskojen yksityiskohtien kuin oikeasti hyvän tarinan takia. Ehkä Horrorstöriin kannattaakin suhtautua kokonaistaideteoksena, jossa muotoa ei voi erottaa sisällöstä. Minua on kieltämättä aika helppo harhauttaa komealla ulkonäöllä, noin kirjallisuudessa, ehkä vähän elämässäkin, mutta sanoisin, ettei siitä kirjallisuudessa niin kauheasti haittaa ole. Tärkeintä että on mukavaa, viihtymään tänne on tultu.

Toisin sanoen varsin viihdyttävä ja esteettisesti miellyttävä kokemus tämä Horrorstör.

perjantai 5. helmikuuta 2016

This One Summer

Jillian Tamaki, Marion Tamaki: This One Summer
First Second Books, 2014


This One Summer osui eilen silmääni järjestellessäni kirjaston palautushyllyä ja keräsin sen oitis talteen. Aloitin lukemisen ruokatauolla, jatkoin kotona illalla ja viimeistelin tänään ennen iltavuoroa. On ollut vähän semmoinen olo, että lukeminen ei suju, jolloin hyvä sarjakuva on paikallaan. Niitä lukee nopeasti ja tulee oikein mukava tekemisen meininki lukuhommiin.

Sarjakuvaromaani kertoo Rosesta, joka tulee perheensä kanssa viettämään kesää mökille. Viereisessä mökissä asuu vuotta nuorempi Windy. Yhdessä tytöt hengaavat rannalla ja pyörivät läheisessä kaupassa, jonka myyjä Dunc on jotenkin vähän ihana, ja vuokraa heille 80-luvun kauhuleffoja.

Tärkeintä tarinassa oli Rosen ja Windyn suhde, tyttöily ja hölmöily, mutta myös Rosen vanhempien tulehtunut suhde ja Duncin hankala suhde tyttöystäväänsä, joita tytöt salaa seuraavat, vaikkeivät oikein ymmärräkään mistä on kyse.

Kirja oli piirretty oikein miellyttävästi, välillä suorastaan taiturimaisesti. Tykkäsin myös siniharmaasta värimaailmasta. Kaunis kirja, huolisin omaankin hyllyyn.

Kaikkinensa oikein hyvä sarjakuva. Ei valittamista. Tai no, vähän voisin valittaa siitä, että Rosen äiti oli jokseenkin rasittava tyyppi, jonka käytöstä en ymmärtänyt yhtään, mutta toisaalta, minulla ei olekaan kokemusta sellaisista asioista, joita äiti kävi läpi. Äidistä huolimatta aion ehdottomasti pysyä kärryillä näiden Tamakin serkusten tuotannosta jatkossa.

torstai 4. helmikuuta 2016

Vuotuisat joogauutiset

Joogaharrastukseni on ollut aivan turbulentti jo kohta vuoden. Silloin lähijoogasalini alkoi sekoilla, lempituntini lopetettiin, joogasali muutti taas pari taloa kauemmas ja tunteja tuli ja meni, ohjaajia tuli ja meni, ja minulta jotenkin meni fiilis koko hommaan. Lopulta koko sali lopetettiin, mikä ei kauheasti haitannut, koska ei siellä enää huvittanut käydä, tuli huono fiilis koko toiminnasta, enpä olisi heille halunnut enempää rahojani kantaakaan. Firma ilmeisesti keskittyi mieluummin kehittämään toimintaansa Havaijilla kuin itähelsinkiläisissä lähiöissä. Mutta eipä siitä sen enempää.

Olen siis ollut aika lailla joogaton jo tovin, mikä on ollut minulle kokonaisvaltaisesti huono juttu. Voidakseni hyvin tarvitsen joogaa, koska muuten hartiani jämähtävät täysin ja saan hirveitä päänsärkyjä. Jooga pitää ne poissa ja auttaa silloin, kun tilanne pääsee pahaksi.

Näkymä joogamatolta olohuoneen lattialla

Koska tunnen itseni, tiedän etten jaksa lähteä kovin kauas urkkailemaan tässä elämäntilanteessa, enkä halua myöskään sitoutua olemaan missään mihinkään tiettyyn kellonaikaan joka viikko. Siksi en ole oikein edes ottanut kunnolla selvää muista lähiseutujen joogasaleista.

Vuoden alussa hartiat ja pää olivat taas ihan kauheassa tilassa ja päätin, että jotain on tehtävä. Ostin sitten vuoden käyttöoikeuden nettijoogastudio Yoogaiaan. Se on minusta aika ongelmallinen systeemi siksi, että jos joogaa tekee väärin, siinä voi hajottaa itsensä. Olisi ainakin aluksi hyvä, jos asiantunteva ohjaaja opastaisi asanoihin ja korjaisi väärät kulmat ja linjat, etteivät selkä ja polvet pauku. Uskon kuitenkin, että itse osaan muutaman vuoden kokemuksella jo enimmät asanat turvallisesti, joten uskaltauduin liittymään Yoogaiaan. Siellähän voi siis osallistua myös livetunneille, joissa ohjaaja ohjaa nettikameran kautta ettei tee ihan päin persusta, mutta itse käytän pelkästään tallenteita, jolloin saan viuhtoa ja pinnata asanoista niin paljon kuin haluan. Ja tehdä ihan mihin aikaan tahansa, livetunnillahan täytyy olla silloin kun ohjaajakin.

Yoogaia on pelastanut hartiani. Äsken tein niska-hartia-jumpan, ja kun nyt siinä matolla olin, vielä huitaisin vartin core-harjoituksen perään. Luulen, ettei nyt pariin päivään päätä särje. Nyt on enää se ongelma, että pitäisi muistaa joogata ennen kuin päätä jo särkee. Nyt kauheissa jumeissa teen niska-hartia-jumppaa, sen sijaan, että tekisin pari kertaa viikossa ihan tavallisia joogia, jotka pitävät säryt poissa, mutta keskittyvät muihinkin osiin kuin ylävartalon vetreyteen.

Hirveän kiva juttu on myös se, että jooga palaa lähistölleni ihan näinä päivinä. Lopetetun joogasalin ihanat ohjaajat alkavat pitää joogatunteja tuossa lähellä kertamaksusysteemillä, juuri lemppariani hatha-yinia, joten luulenpa, että säännölliset joogatuntini ovat pelastetut taas vähäksi aikaa. Koska vaikka en lähijoogasaliani pyörittänyttä firmaa tule ikävöimään, olen kaivannut kovasti joogaohjaajiani, jotka olivat kaikki mahtavia ja ehtivät tulla tärkeiksi, niin rahoittava preesens on heillä. Viikonloppuisin vääntäydyn sinne tunnille ja viikolla joogailen kotona. Eiköhän tässä kohta taas pää käänny hienosti ja sisäinen rauha valtaa tilaa sisäiseltä Pentti Linkolaltani.

PS: Kun ajattelen joogajuttuja, päässä alkaa soida Pyhä Lehmä. Shanti shanti, siinä on asiallinen artisti, namaste materfakers.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Pride

Matthew Warchus, 2014

Kuva

Olin käsityksessä, että Pride kertoo Pride-kulkueiden synnystä. Tästä heti huomaa, miten vähätietoinen olen. Ensimmäinen gay pride parade pidettiin jo 1969 Ameriikassa, eikä suinkaan 1984 Englannissa, joka puolestaan on se aika, josta tämä elokuva kertoo.

Elokuva kertoo innokkaista lontoolaisista homoista ja lesboista, jotka päättävät alkaa tukea lakkoilevia kaivosmiehiä. 80-luvulla Englannissa oli mittava kaivostyöläisten lakko, jossa Thatcher kyykytti kaivosmiehiä kuin pahinta kuonaa. Ennakkoluuloiset kaivosihmiset eivät halua ottaa vastaan homojen ja lesbojen keräämiä rahoja, mutta nämä eivät anna periksi, vaan päättävät lähteä henkilökohtaisesti viemään rahoja perille. Pienen kaivoskaupungin ja homoyhteisön kohtaaminen ei ole ongelmaton, on vaikea ottaa apua vastaan ihmisiltä, joita ei ymmärrä.

Pride on ihanan myönteinen ja iloinen elokuva. Se uskoo ihmiseen. Juuri tämmöisiä elokuvia pitäisi juuri nyt näyttää luupilla kaikilla kanavilla. Pride kertoo siitä, miten kohtaamalla toisemme voimme päästä yli ennakkoluuloistamme. Se lieneekin ainoa tapa. Jos linnoittautuu kotiinsa kurkkimaan verhojen raosta, kasvattamaan vihaansa ja tuomitsemaan, siitä ei koidu kuin lisää pahoinvointia itselle ja ympäristölle.

Parasta elokuvassa oli se, että nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Tulin tästä elokuvasta hetkellisesti hyvin liikuttuneeksi ja ajattelin ainakin tunnin ihmiskunnasta hyviä ja toiveikkaita ajatuksia, mikä on poikkeuksellista, koska viime aikoina päässäni on enimmäkseen majaillut pieni Pentti Linkola.

Jos haluaa lisää samantyyppistä, Billy Elliot kertoo samasta kaivostyöläisten lakosta ja ihmisten hyväksymisestä sellaisena kuin he ovat. Oi, Billy. Siinä on hieno elokuva!