keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos, 2015


Mietin pitkään kirjoitanko Oneironista ollenkaan, kun tuntuu, etten oikein osaa sanoa mitään. Yritän kuitenkin jotain, koska mitä tästä elämästä tulisi, jos ei edes yritä.

Olen yhtä mieltä suuren yleisön kanssa siitä, että Oneiron on hieno kirja. Se ei kuitenkaan ollut minun kirjani. Lukuprosessissa meni jotain määrittelemätöntä pieleen. Luin kirjaa monta viikkoa, puolivälissä mietin, että olisinko niin reipas, että jättäisin siinä vaiheessa kesken. No en sentään. Voin jättää kirjan kesken, kun olen lukenut alle sata sivua, mutta kun olen jo tahkonnut kaksisataa, tuntuu, että työ menee hukkaan. Nyt olen ihan tyytyväinen, että sain homman loppuun, koska kirjan loppu oli kuitenkin palkitseva.

Jos joku ei vielä tiedä, Oneiron kertoo seitsemästä keskenään hyvin erilaisesta naisesta, jotka ovat ilmestyneet kuoleman jälkeiseen valkoiseen välitilaan.

En oikein osaa määritellä, miksi Oneiron ei ollut minun juttuni. Ymmärrän kyllä, mikä siinä on hienoa, se ei vain viehättänyt minua. Ehkä isoin ongelma oli, ettei kuolema aiheena juuri nyt erityisemmin mietitytä minua. Varmaan tulee kausia elämässä, jolloin taas kipuilen kuoleman kanssa, mutta juuri nyt tuntuu, että olen sen kanssa aika sinut. Toinen ongelma oli, etten pitänyt suurimman roolin saaneesta Shlomithista yhtään. Hän suorastaan ärsytti minua. Kolmas ongelma oli, että luin kirjaa ihan liian hitaasti. Minulla oli, ja on edelleen, yhtä aikaa kesken e-kirjana toinen samanmoinen kirjajötkäle, Paluu Rivertoniin, joka ei oikein etene, ja sitten tuskailin niiden kanssa, kun ei huvita lukea yhtään mitään. Tai huvittaa, mutta ei näitä kirjoja, jotka juuri nyt tässä kesken ovat. Se on ikävä tilanne, ja toisaalta epäreilu kirjoille, joihin heijastuu penseä lukutunnelma.

Ei tästä bloggauksesta nyt tule oikein mitään. Sanon kuitenkin vielä, että ihailen valtavasti kirjailijaa, joka uskaltaa käyttää puheenvuoron silloin kun sellainen on. Ihmisille ilmaantuu hyvin harvoin elämässä sellaista tilannetta, jolloin voi sanoa ääneen ja kaikki kuuntelevat. Laura Lindstedtille sellainen tilanne tuli ja hän käytti sen erinomaisesti. Olen siitä erittäin kiitollinen. Ihailen häntä myös siksi, että hän on selvästi tehnyt tosi paljon töitä kirjan eteen, ja tykkään kovasti lukea kirjoja, joissa on näin paljon yksityiskohtia kuin Oneironissa. Jotenkin nyt vain olin väärä lukija väärään aikaan tälle kirjalle, mikä on harmi.

2 kommenttia:

  1. Ei ollut minunkaan kirja, vaikka ostin sen itselleni ja vaikka tiesin sen, että aihe ei ole minun genreäni. Sielut ja henkiolennot, en tykkää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ole varsinaisesti mitään sieluja tai henkiolentoja vastaan, mutta jokin muu meni pieleen lukukokemuksessa.

      Poista