perjantai 8. tammikuuta 2016

Kauneudesta

Pikku kakkosessa tulee taas yksi maailman parhaista lastenohjelmista, Jari ja Kari. Katsottiin se eilen oikein koko perheen kanssa, koska se on vain yksinkertaisesti niin mahtava. Jari ja Kari siinä aina puuhailevat jotain, tällä kertaa kävivät uimahallissa, ja avaavat sanaluukun, josta ponnahtaa uusi sana.

Nyt sana oli kaunis. Kysyin lapselta, mikä hänestä on kaunista. Lapsi katsoi minua rakastuneen näköisenä ja sanoi: "Äiti."

Sama tapahtui pari viikkoa sitten, kun kerroin hänelle ystävästäni, jota lapsi ei ole tavannut. "Millainen se on?" lapsi kysyi. "No se on ihan mahdottoman kaunis", sanoin, ja näytin ystävän kuvaa Facebookista. "Ei tuo kyllä kaunis ole", lapsi sanoi pettyneen näköisenä, mikä ei kyllä pidä paikkaansa, ystäväni on ihan objektiivisesti tarkasteluna poikkeuksellisen kaunis. "Kuka sinusta sitten on kaunis?" kysyin vähän närkästyneenä ystäväni puolesta. "Sinä", lapsi sanoi.


Minusta tämä on jotenkin kohtuuttoman liikuttavaa. Että on ihminen, jonka mielestä minä edustan kauneutta maailmassa. En itsekään pidä itseäni mitenkään pohjattoman rumana, mutta tiedän kyllä, ettei välttämättä ihmisillä tule ensimmäisenä minä mieleen, kun ajattelevat kauneutta. Paitsi lapsellani. Ensimmäistä kertaa olen konkreettisesti tajunnut, että kauneus on katsojan silmässä. Lapsi yksinkertaisesti rakastaa minua niin paljon, että näkee minut kauniina.

Nyt sitten mietin sitä, miten onnistuisin auttamaan häntä säilyttämään tuon piirteen. Ei niinkään, että hän pitäisi minua kauniina loppuikänsä, vaikka olisihan sekin ihan kivaa toki, vaan että hän jatkossakin näkisi ihmisen kauniina enemmän siksi, että pitää tästä, kuin siksi, miltä tämä oikeasti näyttää. Siitä olisi varmasti paljon hyötyä elämässä, tulisi ehkä hankkineeksi ympärilleen ihmisiä enemmän sydämellään kuin silmillään.

Ja mietin sitäkin, miten itse toimin. Haalinko ympärilleni ihmisiä ulkonäköperustein? Siltä välillä tuntuu, kun kaikki läheisimmät ihmiseni ovat uskomattoman kauniita poikkeusyksilöitä ja lisäksi olen päätynyt naimisiin maailman komeimman miehen kanssa. Vai onko mahdollista, että minäkin katson kaikkia rakkaita ihmisiäni vääristävien rakkauden lasien läpi? Mihin tässä voi enää luottaa?

8 kommenttia:

  1. Suloinen postaus, joka toi omia muistojani mieleen. Pojistani hellimmän luonteen omaava toi aina esiin, miten hän menee minun kanssani naimisiin, ja joskus kun komernsin häntä sängyllä pomppimisesta, hän uhkasi suu mutrussa, että ottaa kyllä isona semmosen äidin joka antaa pomppia petillä koko ajan.

    Omat läheiset ovat kauniita, ja kun vanhenee - kuten minä - ja katsoo vanhoja kuvia itsestään, niin oikein säpsähtää, kun oivaltaa, miten kaunis itse oli. Ikä lisää hellämielisyytä omaa nuorta itseäään kohtaan. Voi kun voisikin nähdä nykyhetkessä itsensä yhtä kauniina kuin vuosien päästä. Sinulla on tunnisteissa 'hämmästely' - tämä kuuluu nyt siihen sarjaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin huomannut tuon valokuviin liittyvän jutun. Se on kyllä erikoista. Jostain syystä muutun parissa vuodessa valokuvissa paljon hoikemmaksi ja kivemman näköiseksi, kuin kuvaa ottaessa näyttää. Olisi tosiaan kiva osata nähdä itsensä myönteisesti reaaliajassakin.

      Poista
  2. Kiitos Siina ja lapsi, tuli hyvä mieli. Minunkin ympärilläni on tavattomasti kauniita ihmisiä, olen siitä onnellinen.

    VastaaPoista
  3. Kappas, kommentti taisi hävitä koska vaikka täällä ei tänään tuulekaan, netti pätkii. Anyways ihana lapsi :) Minunkin läheiseni ja rakkaani ovat kauniita. Kummallisesti esim entiset kumppanit ovat alkaneet näyttää suhteen kaatumisvaiheessa aina epämiellyttäviltä, niin komeita kuin he ovat alussa olleetkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä totta, että entisiään katsoessa miettii, mitä ihmeellistä siinäkin tyypissä näki. Vaikka eipä niitä onneksi tarvitse paljon miettiä, paljon kivempi katsoa näitä nykyisiä rakkaita ihmisiään.

      Poista
  4. Tiitäkö mä tajusin jossain vaiheessa että yksi äitiyden parhaita asioita on se miten lapsi ei voisi vähempää välittää miltä mä näytän. Ei minkäänlaisia ulkonäköarvosteluja. Ihan vain rakkautta, joka saa mut näyttämään sille ihanalta vaikka itse en kestäisi peiliin katsoa :D

    Muistan itsekin joskus kuvailleeni äitiäni jollekin tarhatädille, että silmälasit ja kaksoisleuka ja ihmetelleeni miksi ne nauraa. Sehän on mun äiti, ihana kaunis äiti, silmälaseineen ja kaksoisleukoineen!

    Tästähän on sellanen kansantarukin, jossa pieni lapsi etsii äitiään ja kuvailee sitä kylän kauneimmaksi naiseksi. Sitten sen eteen juoksutetaan toinen toistan hehkeämpiä daameja, kunnes äiti lopulta löytyy isonenäisenä ja tukevana maatuskana jostain navetasta, johon lapsi ylpeänä, että minähän sanoin että kylän kaunein!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kansantaru! Lapset on kyllä parasta porukkaa.

      Poista