torstai 28. tammikuuta 2016

Starred Up

David Mackenzie, 2014

Kuva

Ihmettelin itseäni, kun tämä elokuva tuli kirjaston varauksesta. Miksi ihmeessä minä varaisin tämmöisen elokuvan? Kannesta tulee mieleen tv-sarja Prison Break, jossa käsittääkseni ilmeetön kalju mies veljineen pakenee vankilasta, eikä semmoinen kiinnosta minua yhtään. En tiedä miksi, ei vain kiinnosta. En oikein pidä ilmeettömistä ihmisistä, varmaan siksi.

Vein elokuvan kuitenkin kotiin. Elokuvan nähdessään Roscoe innostui, ilmeni, että leffa on saanut 99% Rotten Tomatoesissa. Olin edelleen vähän, että no joo, äijiä vankilassa, kiinnostaapa, no kyllä ei kiinnosta. Tässä vaiheessa Roscoe ei kuitenkaan enää kysellyt, vaan oli jo lykännyt levyn koneeseen. Ajattelin, että voinhan tässä neuloa samalla.

Kiinnosti se sitten kuitenkin, kovastikin. Starred Up kertoo 19-vuotiaasta Ericistä, joka siirretään aikuisten vankilaan. Hän on brutaalin väkivaltainen eikä välitä mistään. Samassa vankilassa asustaa Ericin isä Neville, jonka Eric on viimeksi nähnyt ihan pienenä. Elokuva kertookin oikeastaan heidän suhteestaan.

Joskus on hyvä mennä oman turva-alueensa ulkopuolelle ja katsoa jotain, mikä ei lähtökohtaisesti kiinnosta. Ericin ja Nevillen tarina oli vaikuttava ja toisaalta sai miettimään, millaista elämä on, jos lähtökohdat ovat heikot, eikä ole työkaluja selvitä edes päivittäisestä kanssakäymisestä ihmisten kanssa ilman väkivaltaa. Ehkäpä joidenkin päättäjienkin kannattaisi katsoa Starred Up ja miettiä, kannattaako tosiaan päivähoidosta säästää.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos, 2015


Mietin pitkään kirjoitanko Oneironista ollenkaan, kun tuntuu, etten oikein osaa sanoa mitään. Yritän kuitenkin jotain, koska mitä tästä elämästä tulisi, jos ei edes yritä.

Olen yhtä mieltä suuren yleisön kanssa siitä, että Oneiron on hieno kirja. Se ei kuitenkaan ollut minun kirjani. Lukuprosessissa meni jotain määrittelemätöntä pieleen. Luin kirjaa monta viikkoa, puolivälissä mietin, että olisinko niin reipas, että jättäisin siinä vaiheessa kesken. No en sentään. Voin jättää kirjan kesken, kun olen lukenut alle sata sivua, mutta kun olen jo tahkonnut kaksisataa, tuntuu, että työ menee hukkaan. Nyt olen ihan tyytyväinen, että sain homman loppuun, koska kirjan loppu oli kuitenkin palkitseva.

Jos joku ei vielä tiedä, Oneiron kertoo seitsemästä keskenään hyvin erilaisesta naisesta, jotka ovat ilmestyneet kuoleman jälkeiseen valkoiseen välitilaan.

En oikein osaa määritellä, miksi Oneiron ei ollut minun juttuni. Ymmärrän kyllä, mikä siinä on hienoa, se ei vain viehättänyt minua. Ehkä isoin ongelma oli, ettei kuolema aiheena juuri nyt erityisemmin mietitytä minua. Varmaan tulee kausia elämässä, jolloin taas kipuilen kuoleman kanssa, mutta juuri nyt tuntuu, että olen sen kanssa aika sinut. Toinen ongelma oli, etten pitänyt suurimman roolin saaneesta Shlomithista yhtään. Hän suorastaan ärsytti minua. Kolmas ongelma oli, että luin kirjaa ihan liian hitaasti. Minulla oli, ja on edelleen, yhtä aikaa kesken e-kirjana toinen samanmoinen kirjajötkäle, Paluu Rivertoniin, joka ei oikein etene, ja sitten tuskailin niiden kanssa, kun ei huvita lukea yhtään mitään. Tai huvittaa, mutta ei näitä kirjoja, jotka juuri nyt tässä kesken ovat. Se on ikävä tilanne, ja toisaalta epäreilu kirjoille, joihin heijastuu penseä lukutunnelma.

Ei tästä bloggauksesta nyt tule oikein mitään. Sanon kuitenkin vielä, että ihailen valtavasti kirjailijaa, joka uskaltaa käyttää puheenvuoron silloin kun sellainen on. Ihmisille ilmaantuu hyvin harvoin elämässä sellaista tilannetta, jolloin voi sanoa ääneen ja kaikki kuuntelevat. Laura Lindstedtille sellainen tilanne tuli ja hän käytti sen erinomaisesti. Olen siitä erittäin kiitollinen. Ihailen häntä myös siksi, että hän on selvästi tehnyt tosi paljon töitä kirjan eteen, ja tykkään kovasti lukea kirjoja, joissa on näin paljon yksityiskohtia kuin Oneironissa. Jotenkin nyt vain olin väärä lukija väärään aikaan tälle kirjalle, mikä on harmi.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Furiously Happy

Jenny Lawson: Furiously Happy
Macmillan Audio, 2015


Näin tämän kirjan kannen Maijan blogissa ja olin välittömästi varma, että tässä on helmi. Tällä kirjalla on hienoin kansi koskaan! Olen viimeiset pari viikkoa vähintään kerran päivässä googlannut kirjan kannen ja tullut iloiseksi. Katsokaa nyt tuota pesukarhua! En edes keksi sanoja joilla voisin kuvailla sen tajuttomuutta!

Kansi kuvaa kirjaa upeasti. Tämä kirja on sanoinkuvaamattoman tajuton. En ole koskaan nauranut näin paljon kuunnellessani äänikirjaa, mikä voi toisinaan olla ongelma, koska kuuntelen äänikirjaa lähinnä julkisilla paikoilla, ja näin talvella iso pipo ja tukka peittävät kuulokkeet, joten käytännössä näytän ihmiseltä, joka katselee seinää ja nauraa kikertää tyhjyyteen. Tai en minä tiedä miksi se on ongelma. Oikeastaan tämä kirja kannustaa siihen. Ja, haluaisin vielä tarkentaa, minulla on useimmiten tukka myös kesällä.

En näköjään oikein pääse asiaan, kukaan ei edelleenkään tiedä yhtään mistä tämä kirja kertoo. Yritän uudestaan. Kirjaa kuvaa hyvin myös alaotsikko: A Funny Book About Horrible Things. Furiously Happy kertoo Jenny Lawsonin monimuotoisista mielenterveysongelmista. Kirja pyrkii kertomaan siitä, miltä tuntuu olla mieleltään sairas ja miten muut ihmiset siihen suhtautuvat. Mielenterveysongelmat ovat iso asia, joista puhutaan yllättävän vähän. En itsekään tiedä niistä kovin paljon, tai siitä, miltä se tuntuu. Lawson kuvaa masennusta esimerkiksi sellaiseksi, kun ostaa sakset, mutta ei saa niiden muovisinettiä auki ilman saksia, ja siinä sitä on, kädessään sakset, joita ei saa auki ilman saksia, ja sitten ei voi tehdä muuta kuin mennä takaisin sänkyyn viikoksi. Hänestä se tuntuu joskus esimerkiksi siltä. Jostain muusta se voi tuntua ihan joltain muulta. En minä tiedä, mutta minusta se oli hyvin kuvattu.

Lawson vaikuttaa hulvattomalta tyypiltä, jonka uskomaton voima tulee parhaiten esille hänen aviomiehensä Victorin seurassa. Victor on konservatiivinen ja vakava, täysin päinvastainen kuin Lawson. Yksi kohta jolle repesin ruuhkabussissa oli, kun Jenny ja Victor tappelivat nukkumaan mennessä siitä, voiko Jenny ostaa valtavat täytetyt karhuntassut. Victorin mielestä ei voinut, jolloin Jenny huusi: "I have a right to bear arms!" He vaikuttavat parhaalta pariskunnalta, sellaiselta, jossa vaimo tuo valtavasti iloa konservatiiviselle miehelle, ja toisaalta mies seisoo jykevänä ja vakavana edessä, kun vaimolla meinaa lähteä mopo keulimaan karhuntassujen kanssa.

Uskoisin, että tämä kirja puhuttelee kaikkia, joista kansi on hieno. Jos ei ole, sitten tämän kirjan läppä ei välttämättä ole juuri sinulle. Suosittelen tätä myös ihmisille, jotka haluavat tietää, millaista voi olla mielenterveysongelmien kanssa eläminen. Ja ehdottomasti suosittelen tätä nimenomaan äänikirjana, joka on kirjailijan itsensä lukema, ja aivan loistava.

Tuo kannen pesukarhu on muuten kirjailijan oma täytetty pesukarhu nimeltä Rory. Siitä kerrotaan kirjassa, kuten monista muistakin kirjailijan täytetyistä eläimistä. Tajusin eilen, että Lawsonin esikoiskirja, Let's Pretend This Never Happened, kertoo hänen lapsuudestaan ja täytetyistä eläimistä, joten aloitin sen kuuntelemisen heti. Sen kirjan kannessa on täytetty hiiri puettuna Hamletiksi, se pitelee kädessään hiiren kalloa ja on mainio!

PS: Ai niin, Lawsonilla on myös mahtava blogi, The Bloggess, josta voi löytää lisää hillittömiä täytettyjä eläimiä!

PPS: En oikein tiedä, miksi olen näin innoissani täytetyistä eläimistä, luulin, että vastustan niitä, mutta Jenny Lawson on jotenkin saanut pääni käännettyä. Katson Rorya ja Hamlet-hiirtä ja mietin, että toisaalta tämä nöyryyttää eläintä, mutta sitten taas, miten mahtavia ja uljaita ne ovat! Onko koskaan nähty mitään noin innokasta ja, no, furiously happya, kuin Rory? Ei ole! Siksi se on mahtava. Tosin haluan mainita, etten hyväksy semmoista trophy-eläintentäyttöä, vain tämmöisen liikenteessä kuolleiden eläinten täyttämisen taiteen nimissä. En tiedä mitä eroa sillä on, mutta yritän nyt tässä jotenkin kiillottaa innostukseni kilpeä.

PPPS: Kun olin pieni, meillä oli suvun mökillä täytetty kaimaanin poikanen. Se oli myös aivan huippu. Kuunnellessani äänikirjaa mietin, minneköhän sekin raukka on joutunut. Varmaan se meni roskiin kun mökistä luovuttiin. Harmi, se olisi todella hieno keskustelunherättäjä kirjahyllyssä. Joten, jos joku sukulainen sattuu lukemaan tätä ja tietää missä se kaimaani on, ottaisin sen mielelläni huomaani. Tosin, se ei varmaankaan kuollut liikenteessä. Tai mistäs minä tiedän, ehkä siellä jossain, mistä mummo ja ukki sen toivat, on suuri ongelma kaimaaninpoikasista, jotka juoksentelevat siksakkia pitkin teitä. Ei sitä voi tietää!

perjantai 15. tammikuuta 2016

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Gummerus, 2013


Kun lukupiirini ehdotti tätä luettavaksi, olin mielissäni, koska sain Joenjoen laululla kuitattua viime vuoden HelMet-lukuhaasteesta kirjan, joka kertoo alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

Joenjoen laulu kertoo nimittäin saamelaisista.

Siinä on kolme osaa. Ensimmäinen kertoo Soruiasta, 1500-luvun saamelaistytöstä Aanaar-järven rannalla. Soruia löytää haavoittuneen pirkkalaisen ja päättää hoivata tästä vaaleasta miehestä itselleen puolison. Toinen osa kertoo Lars Levi Laestadiuksesta 1800-luvun Pajalassa. Laestadiushan on tunnettu paitsi lestadiolaisuudesta, myös miehenä, joka haluaa kristinuskon avulla pelastaa Lapin ihmiset viinalta ja samalla siinä sivussa tuhota alkuperäiskulttuurin. Laestadius taistelee itsensä kanssa, koska puoliksi saamelaisena vanhat tavat ovat hänelle sisimmässään tärkeitä. Kolmas osa kertoo Uddas-Samista, citysaamelaisesta, joka palaa hurjien vuosien jälkeen Inariin.

Alasalmi on minulle tuntematon kirjailija, mutta jatkossa aion ehdottomasti lukea ainakin hänen uusimman kirjansa, Pajulinnun huudon, joka jatkaa ihanan Soruian tarinaa. Kirjan ensimmäinen osa on nimittäin aivan mieletön, ahmaisin sen hetkessä. Soruia on hieno hahmo ja saamelaisten vanhat tavat ovat niin kauniita, lempeitä ja rauhanomaisia. Soruian jälkeen oli vähän vaikea kiinnostua Laestadiuksesta, vaikka hänenkin tarinansa oli toki periaatteessa ihan kiintoista. Uddas-Samin osio taas oli mielenkiintoinen, luin sen innolla, mutta samalla kovin vastenmielinen. Siksi odotankin kovasti, että pääsen taas Soruian tarinan kimppuun Pajulinnun huudon myötä.

Oli hienoa lukea saamelaisuudesta, koska vaikka olen jonkin verran hengannut Lapissa ja lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille nämä asiat ovat tärkeitä, minulla on selvästi ihan liian vähän tietoa saamelaisten asioista. Tämän kirjan perusteella tilanne on häpeällinen ja hirvittävä, vaikka kirja itsessään on hieno ja kaunis. Alasalmi on erittäin taitava kirjoittaja ja on hienoa, että kirjailija tarttuu näin tärkeään aiheeseen. Kirjan osiot ovat keskenään aika irrallisia, mutta kirjan idea on kuvata saamelaiskulttuurin tuhoa, sen syitä ja seurauksia, eikä niinkään kertoa Soruiasta tai Laestadiuksesta.

Siitä lukuhaasteesta vielä. Tiesin jo viime vuonna haasteeseen lähtiessäni, että moni kohta jää itseltäni täyttämättä, mutta olin silti mielissäni, että sain tämän kirjan luettua viime vuoden viimeisinä tunteina, ja vielä yhden kohdan ruksittua listaltani. Julkaisen tämän vasta nyt, koska halusin odottaa lukupiirin käsittelyä, josko he vaikka osoittavatkin mielipiteeni ihan vääriksi, tai tuovat lisää näkökulmia kirjaan, kuten aina käy. Aion ottaa osaa tämänkin vuoden lukuhaasteeseen, vaikka näen jo nyt listaa katsoessani, että eipä tänäkään vuonna varmasti onnistu jokaisen kohdan lukeminen. En pidä kovin todennäköisenä, että luen kirjaa, joka kertoo olympialaisista, tai... öö, oikeastaan, voisinhan lukaista Asterix olympialaisissa jollain ruokatauolla. No niin. En näe mitään syytä miksen selvittäisi tänä vuonna lukuhaastetta!

tiistai 12. tammikuuta 2016

The Kings of Summer

Jordan Vogt-Roberts, 2013


Tämä oli erittäin hyvä!

Joen iskä on paskapää, Patrickin vanhemmat käsittämättömän ärsyttäviä. He päättävät rakentaa itselleen talon metsään. Mukana tulee myös pikkuruinen, omituinen Biaggio, vaikkei kukaan oikein tiedä miksi.

Kerrassaan herttaisa kuvaus nuoruudesta, vapaudesta, kesästä, itsenäistymisestä, ystävyydestä, perheestä ja vaikka mistä. Kauniita kuvia kaupunkilaisnuorista metsässä.

Tämän löytää Netflixistä. On se vain hyvä keksintö se Netflix, tämmöisiä ihania helmiä siellä pesii, kun malttaa kaivaa.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Rakkautta Detroitissa

(The Giant Mechanical Man)
Lee Kirk, 2012


Enpä olisi välttämättä tähän elokuvaan törmännyt, ellei Riimi olisi sitä minulle ystävällisesti suositellut ja kertonut sen löytyvän Areenasta. Kiitos!

Tämä oli nimittäin oikein hyvä elokuva, hölmöstä suomennetusta nimestään huolimatta. Tim on katutaiteilija. Hän pukeutuu metalliseksi patsaaksi, joka liikkuu, kun sille antaa rahaa. Janice on vähän ressukka, jonka elämä ei oikein suju, töistä tulee kenkää ja kämppäkin menee alta.

Parasta elokuvassa oli kolme asiaa:

  • Timin ja Janicen rakastuminen oli todentuntuista. Oikeasti nipisti sydänalasta heidän puolestaan, kun olivat niin ihania yhdessä.
  • Elokuva oli sopivan simppeli. Ei mitään liian isoja katastrofeja. Kerrankin elokuva, jossa asiat voivat sujua ihan mukavasti.
  • Omahyväinen elämäntaitokirjailija Doug, jolle Janicen sisko yrittää naittaa häntä. Aivan mahtavan raivostuttava hahmo! Paras!

Oikein mainio pieni romanttinen komedia. Otan mielelläni vastaan lisääkin näin hyviä suosituksia!

Elokuva on Areenassa vielä pari päivää, mutta huomasin, että se löytyy myös Netflixistä, jos joku haluaa elokuvaan tutustua vielä Areenan mahdollisuuden sulkeuduttua.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Paper Towns

John Green: Paper Towns
Lukija: Dan John Miller
Brilliance Audio, 2008


Niin. En minä tiedä miksi minä koko ajan tungen itseni John Greenin seuraan, kun on selvää, ettei hän ole ihan minun kuppini teetä, eikä palani kakkua, ehkäpä minulla ei ole kaikki muumit laaksossa eikä kynät penaalissa.

Olin vielä äsken sitä mieltä, että tämä oli mielestäni kaikkein miellyttävin Greenin kirjoista, enimmäkseen siksi, että tässä Green päätti jättää lukijoiden kyynelkanavien lypsämisen vähemmälle. Nyt kuitenkin, kun luin valistuneet näkemykseni Greenin aiemmista kirjoista, Tähtiin kirjoitetusta virheestä ja Kaikista viimeisistä sanoista, huomaan, että olenkin pitänyt niistä molemmista paljon. Tai ainakin olen tänne blogiin niin väittänyt. Jossain vaiheessa olen kuitenkin kehittänyt alitajuntaani käsityksen, etten pidä John Greenin kirjoista, lähinnä koska ne ovat mielestäni laskelmoituja kyynelten tirauttajia, mutta en minä nyt enää tiedä olenko sitä mieltä.

Paper Towns kertoo Quentinista, joka on amerikkalainen nuorisolainen. Hän on ihastunut naapurin ihmeelliseen Margoon, vaikkei hänellä tavallisena jäbänä ole mitään mahdollisuuksia koulun suosituimpaan tyttöön. Yhtenä yönä Margo kuitenkin koputtaa Quentinin ikkunaan. Heillä on erikoinen öinen seikkailu, jonka jälkeen Margo katoaa. Ja sitten etsitään Margoa. Enpä kerro löydetäänkö! Hihihii.

Ihan kiva nuorisokirja tämä on, semmoinen seiska puoli. Ei harmittanut, että tämän kuuntelin, kun lukijakin oli hyvä. Sitä vähän ihmettelen, miksi tämä kirja on suomennettu nimellä Arvoitus nimeltä Margo, sillä se on jotenkin tosi tyhmä nimi. Toisaalta se saattaa tuntua minusta tyhmältä siksi, että nimestä Margo tulee mieleen Kauniit ja rohkeat, enkä osaa suhtautua siihen coolina nuoren tytön nimenä. Vähän niin kuin kirjan nimi olisi Arvoitus nimeltä Ritva. Myönnän, että tämä ongelma saattaa olla vain päässäni.

Mutta tiedättekö mikä on oikeasti ihan todella typerä kirjan nimi? Minäpä kerron! Sumua Darjeelingissa - ja teetä. SUMUA DARJEELINGISSA - JA TEETÄ!! Eihän siinä ole mitään järkeä.

Ihanaa kuitenkin, ettei John Green ole tällä erää kirjoittanut enempää kirjoja, koska nähtävästi hän on Anna Gavaldan ohella ottanut roolin elämäni rakkaana inhokkikirjailijana, jonka kirjat luen, vaikka lukiessa meinaa oksentaa suuhunsa joka toisella sivulla, ihan vain, koska sitten taas joka toisella sivulla hymyilyttää.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Kauneudesta

Pikku kakkosessa tulee taas yksi maailman parhaista lastenohjelmista, Jari ja Kari. Katsottiin se eilen oikein koko perheen kanssa, koska se on vain yksinkertaisesti niin mahtava. Jari ja Kari siinä aina puuhailevat jotain, tällä kertaa kävivät uimahallissa, ja avaavat sanaluukun, josta ponnahtaa uusi sana.

Nyt sana oli kaunis. Kysyin lapselta, mikä hänestä on kaunista. Lapsi katsoi minua rakastuneen näköisenä ja sanoi: "Äiti."

Sama tapahtui pari viikkoa sitten, kun kerroin hänelle ystävästäni, jota lapsi ei ole tavannut. "Millainen se on?" lapsi kysyi. "No se on ihan mahdottoman kaunis", sanoin, ja näytin ystävän kuvaa Facebookista. "Ei tuo kyllä kaunis ole", lapsi sanoi pettyneen näköisenä, mikä ei kyllä pidä paikkaansa, ystäväni on ihan objektiivisesti tarkasteluna poikkeuksellisen kaunis. "Kuka sinusta sitten on kaunis?" kysyin vähän närkästyneenä ystäväni puolesta. "Sinä", lapsi sanoi.


Minusta tämä on jotenkin kohtuuttoman liikuttavaa. Että on ihminen, jonka mielestä minä edustan kauneutta maailmassa. En itsekään pidä itseäni mitenkään pohjattoman rumana, mutta tiedän kyllä, ettei välttämättä ihmisillä tule ensimmäisenä minä mieleen, kun ajattelevat kauneutta. Paitsi lapsellani. Ensimmäistä kertaa olen konkreettisesti tajunnut, että kauneus on katsojan silmässä. Lapsi yksinkertaisesti rakastaa minua niin paljon, että näkee minut kauniina.

Nyt sitten mietin sitä, miten onnistuisin auttamaan häntä säilyttämään tuon piirteen. Ei niinkään, että hän pitäisi minua kauniina loppuikänsä, vaikka olisihan sekin ihan kivaa toki, vaan että hän jatkossakin näkisi ihmisen kauniina enemmän siksi, että pitää tästä, kuin siksi, miltä tämä oikeasti näyttää. Siitä olisi varmasti paljon hyötyä elämässä, tulisi ehkä hankkineeksi ympärilleen ihmisiä enemmän sydämellään kuin silmillään.

Ja mietin sitäkin, miten itse toimin. Haalinko ympärilleni ihmisiä ulkonäköperustein? Siltä välillä tuntuu, kun kaikki läheisimmät ihmiseni ovat uskomattoman kauniita poikkeusyksilöitä ja lisäksi olen päätynyt naimisiin maailman komeimman miehen kanssa. Vai onko mahdollista, että minäkin katson kaikkia rakkaita ihmisiäni vääristävien rakkauden lasien läpi? Mihin tässä voi enää luottaa?

torstai 7. tammikuuta 2016

Turisti

(Turist)
Ruben Östlund, 2014

Kuva

Olin sivuuttanut koko tämän elokuvan, en tosiaankaan tiedä miksi, kunnes ihana työtoverini päätti, että nyt tuo hölmöily saa riittää, ja varasi elokuvan minulle puolestani. Siis varasi omalle kortilleen, ja kun se saapui, heilutti sitä kirjastosalissa korkealla ja huusi: "NYT SE ON TULLUT!" Näin päättelin, että on se vissiin katsottava. Kyseinen työtoveri halusi minun katsovan elokuvan, koska hänelle oli tullut elokuvasta mieleen minun perheeni.

Nyt olen kieltämättä hieman huolissani, millaista kuvaa levitän perheestäni maailmalle.

Turisti kertoo ruotsalaisesta ydinperheestä, joka lähtee Alpeille viideksi päiväksi laskettelemaan. Kiireinen iskä, kaunis ja rauhallinen äiskä, kaksi suloista lasta, hieno hotelli, sukset, hissit, upeat maisemat. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, eivätkä kaikki perheenjäsenet reagoi tapahtumiin toivotulla tavalla.

Pieni tapahtuma saa koko perheen sijoiltaan. Millaisia ihmisiä me oikeastaan olemme? Voiko sitä tietää, ennen kuin todella joutuu testiin?

Tästä puhuimme Roscoen kanssa. Siitä tuli vähän samantyyppinen keskustelu, kuin perheen norjalaisella ystävällä ja hänen parikymppisellä tyttöystävällään, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kai se niin on, että kaikki kuvittelevat olevansa sankareita, mutta oikeaa reaktiotaan ei voi tietää, ennen kuin joutuu kokeilemaan.

Lisäksi Turistista oli se ilo, etten enää halua Alpeille laskettelemaan. Olen joskus kuvitellut haluavani, mutta nyt ymmärsin, että siellähän on ihan kamalaa.

Joka tapauksessa erittäin hieno elokuva. Yhtä aikaa traaginen, mietityttävä ja sairaan hauska. Sellainen yhdistelmä ei ole helppo, mutta Turisti onnistui. Kiitos siis työtoverille, joka huolehtii sivistyksestäni, sellaisia ne kirjastolaiset ovat parhaimmillaan.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Pakkaspäivä

En tiiä mutta jotenkin tämä pakkanen ja vähäinenkin lumi ilahduttaa minua.


Tänään tuli kiire, enkä ehtinyt syödä aamupalaa, että ehdin viedä lapsen ajoissa päiväkotiin. Tulin kahvilaan ennen työvuoron alkua, otin aamiaisen croissantilla, avasin tietokoneen.

Ikkunan takana ihmiset liikkuvat nopeasti paksuissa pompissaan, ja vielä nopeammin, jos ovat ilman pomppaa. Vaikka pitää pukea niin paljon, että on ihan meritähti, on silti ihanaa, kun pakkanen kipristää poskia ja reisiä, koska mulla ei tietenkään ole mitään välihousuja, olenhan kovis. Tai ääliö, miten sen nyt ottaa.

Importtasin käsikirjoituksen Scriveneriin ja ylihuomenna, kun on koko päivä aikaa kirjoittaa, asettelen sen oikein ja katselen, miten se asettuu. Olen varma, että siitä tulee mahtava! Jos sitä katselee kauempaa, eikä tarkenna varsinaisiin kirjaimiin, se varmasti näyttää ihanalta!

Huomasin matkalla, että unohdin hiuspampulan kotiin, eikä ilman sitä selviä työpäivästä, joten kävin nopeasti kaupassa ostamassa lisää. Yritin ostaa niitä ensin ärrältä, jossa niitä ei ole myytävänä, mutta myyjä oli hirveän kohtelias ja pahoillaan, samoin minulle oven avannut alkoholilta tuoksahtava herra, jonka kanssa hymyilimme toisillemme iloisesti ja kiittelin ovenavauksesta. Siitä tuli hyvä mieli. Samoin siitä, että nyt viimein ostin niitä puhelinjohdonnäköisiä pompuloita, joita kaikilla muilla on ollut jo vuosia, ja jotka ovat minusta olleet ihan typeriä, enkä enää ymmärrä miksi, nyt kun sellainen kekottaa takaraivollani aivan täydellisesti hiukset keräten. Olisi niin kiva joskus ymmärtää joku muoti-ilmiö heti, eikä kaksi vuotta myöhässä, mutta sellaista se on tämä minun elämäni, ennakkoluuloista.

En tiiä. Ei tässä bloggauksessa ollut mitään ideaa, mutta teki nyt vain mieli jotain naputella, kun on pakkanen ja hyvä mieli ja kohta lähden kipristyttelemään reisiäni tuonne ulos, ja hymyilyttää, vaikka vaatteet painaa viisitoista kiloa, tai ehkä juuri siksi.

maanantai 4. tammikuuta 2016

This Is Where I Leave You

Shawn Levy, 2014

Kuva

Luin Jonathan Tropperin kirjan Seitsemän sietämättömän pitkää päivää muutama vuosi sitten, varmaankin ennen tämän blogin perustamista, koska täältä ei löydy kirjasta mitään merkintää. En minä kaikista lukemistani kirjoista kirjoita, mutta muistaakseni ihan pidin Seitsemästä sietämättömän pitkästä päivästä, joten olisin siitä varmaan jotain sanonut. Kirjassa oli kuitenkin jotain, mikä kaihersi, mutten enää tavoita muistini lokeroista mikä se oli. Niin, sitä varten ihmisellä on blogi, jonne voi taltioida mikä otti päähän ja mikä ei. Nyt ei sitten mitään muista.

Joka tapauksessa, olin ihan innoissani kun elokuva tuli kirjaston varauksesta. Mielikuvani oli, että kirjasta saisi varmasti ihan hauskan elokuvan, semmoisen Tulikärpäsiä puutarhassa -tyyppisen. Lisäksi elokuvassa näyttelee Tina Fey, joka on mielestäni ihan nero, ja uusi ykkössuosikkini Adam Driver, joka esittää muun muassa Girlseissä Adamia, joka on paras hahmo koko sarjassa. Driver esittää yhtä toistakin tosi kiinnostavaa hahmoa, mutta siitä ei saa puhua, koska meillä on tämä spoilausten vastainen liikehdintä meneillään täällä hys hys.

Elokuva olikin aivan hauska. Se kertoo Juddista, jonka isä kuolee. Jostain syystä ateisti-isän viimeinen toive on ollut, että perhe kokoontuu viettämään perinteistä juutalaista viikkoa, jonka aikana surraan saman katon alla. Perhe on aikamoinen porukka, kaikilla on isoja ongelmia itsensä ja toistensa kanssa, ei vähiten Juddilla itsellään. Hyviä näyttelijöitä, ihan kiva tarina ja eipä oikeastaan mitään valittamista. Tykkään kovasti tämmöisistä amerikkalaisista draamakomedioista, joissa perheen aikuiset lapset kokoontuvat kotiin regressoitumaan.

Viihdyin hyvin. Tuli semmoinen olo, että voisin lukea jotain muitakin Tropperin kirjoja. Kiitos käynnistä, kiva elokuva.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kossupastasta

Olimme Oulussa Roscoen siskon perheen luona, siellä oli myös heidän toinen siskonsa perheineen, ja tiistaina mietittiin, mitä syötäisiin. Yksi siskoista, kutsutaan häntä vaikka Sisko Ykköseksi, koska hän on vanhempi, ehdotti, että vodka pennehän on hyvää. Muistin oitis, että hän tarjosi sitä meille joskus kuusi vuotta sitten, ja se oli taivaallisen hyvää, aivan kielen vievää, ja sen jälkeen juoksin heti Alkoon ostamaan minipullon kossua, että hetimmiten tekisin samaa pastaa itse.

En tehnyt. Se minipullo on edelleen jääkaapissa, mitä nyt vuosi sitten korkkasin sen kun hajotin kynsilakkapullon vessan lattialle ja kynsilakanpoistoaine loppui. Opetus: kossu ei irrota kynsilakkaa, mutta se jättää varsin eksoottisen tuoksun asuntoon. Ei siitä sen enempää, vessan kaakeleissa on edelleen keltainen sävy, mutta mitä väliä, kohta tulee putkiremontti ja saan uudet kaakelit, joille voin räiskiä kynsilakkaa ja kossua.

Niin mutta siitä pastasta. Meillä oli Oulussa oikein hieno ruuanlaittosessio, jossa kokkimestarisisko Ykkönen opasti vieressä ja minä tein, kahdella pannulla yhtä aikaa, koska toiseen tuli ilmakuivattua kinkkua ja toiseen ei. Se oli hyvin opettavaista. Lisäksi ruuasta tuli niin hyvää, että päätin heti kotona uusia kokkauskokemuksen, etten unohtaisi.

Luin joskus töissä jotain keittokirjaliparetta, jossa oli muistaakseni Vihreitten ruokaohjeita, ja yksi niistä oli nimeltään Känniset katkaravut, tai sitten ei, se saattoi olla jotain ihan muutakin, ehkä se lipare ei edes ollut Vihreitten, se saattoi olla jonkun ihan muunkin porukan, mutta joka tapauksessa, se ohje oli vodka penne, mutta katkaravuilla. Ihastelin ohjetta useaan otteeseen, mutta en koskaan tullut ottaneeksi siitä esimerkiksi valokuvaa, että voisin tehdä sitä nimenomaista ruokaa kotona.

Nyt kuitenkin muistin ohjeen (tai "muistin"), ja ajattelin, että mitäs tässä ritari ässä, minullahan on pakastimessa MSC-merkittyjä katkarapuja, minäpä nakkaan ne vodka pennen sekaan. Päätin kuitenkin googlata varmuuden vuoksi, jos löytyisi joku katkarapu vodka penne, tai jopa tämä oikea Känniset katkaravut, mutta ei, sen sijaan löytyi Hanna Gullichsenin vodkapastaohje, jonka hän oli postannut keskiviikkona. Päivää meidän vodkapastakokkailumme jälkeen! Mikä hauska yhteensattuma! Huomasin, että ohje on vähän erilainen kuin se, minkä opin Sisko Ykköseltä, joten ajattelin, että minäkin haluan olla ihminen, joka postailee trendikkäitä pastaohjeita, ja näin tässä seuraavaksi esittelenkin vähän erilaisen vodkapasta ohjeen, jonka olen pöllinyt täysin Sisko Ykkösen muistin uumenista, ja soveltanut mahdollisesti Vihreitten, tai sitten jonkun muun porukan, joka tapauksessa jonkun ihmisen ohjeeseen, jonka nimi on mahdollisesti Känniset katkaravut, tai sitten ei.


Oksia. Eivät liity asiaan. Kuvat nyt vaan on kivoja.


Vodka penne katkaravuilla
(tästä ohjeesta söi kaksi nälkäistä aikuista ja yksi nälkäinen nelivuotias)

  • penne-pastaa, laitoin 8 desiä, meillä oli kova nälkä
  • 3-4 valkosipulin kynttä, tai enemmän jos maistuu
  • tuoretta chiliä, laitoin puolikkaan tavallisen punaisen, aika miedon, ensi kerralla laitan kokonaisen
  • voita, muutama ruokalusikallinen
  • purkillinen kokonaisia säilyketomaatteja
  • desi kermaa
  • loraus kossua, ruokalusikallinen tai pari, varmaan joku muukin perusvodka käy, Oulussa käytettiin muistaakseni finlandiaa
  • katkarapuja, MSC-merkittyjä
  • suolaa
  • parmesania reilulla kädellä, useampi desi, en mitannut, laitoin kaiken minkä löysin, eikä sitä ollut liikaa, enkä usko, että koskaan maailmassa missään on ollut liikaa parmesania


Laita pastavesi kiehumaan, kun kiehuu, laita pasta veteen.

Laita isolle paistinpannulle voi, kun se on sulanut, nakkaa sekaan pilkottu valkosipuli ja chili. Tämä on näitä ohjeita, jotka kannattaa lukea etukäteen, koska muuten olet nyt kokonaisten valkosipulien ja chilin kanssa tuijottamassa epätoivoisena sulanutta voita. Älä ruskista, vaan sekoittele. Miten kauan? kysyin Oulussa. Niin kauan, että valkosipuli alkaa tuoksua, ilmoitti Sisko Ykkönen.

Kun valkosipuli tuoksuu, lisää tomaatit. Hakkaa lastalla, tai millä kapustalla nyt kastikettasi työstätkään, tomaatit palasiksi. Anna keittyä tovi. Kun pasta alkaa osoittaa valmistumisen merkkejä, lisää kastikkeeseen kerma, kossu, katkaravut, suola ja parmesan. Anna porista hetki, että alkoholi keittyy pois. Tässä vaiheessa kannattaa maistaa, josko vaikka haluat vielä lisätä suolaa. Tai jotain muuta. En tiedä mitä, mutta saat lisätä, jos itse keksit. Koska olen itse pöllinyt ja soveltanut, voin antaa muillekin luvan lähteä sooloilemaan.

Valuta pastat, jotka ovat toivottavasti täydellisen al dente, ja nakkaa ne kastikkeen sekaan. Sekoita, anna hetki makustua, kauho lautaselle ja syö. Huomaa, että katkaravut sopivat ruokaan kuin kirja hyllyyn. Nampsi namps! Herkkua!