lauantai 31. joulukuuta 2016

Rogue One

Gareth Edwards, 2016


Joululomalla olemme Roscoen kanssa väkisin ottaneet omaa aikaa.

Isäni ja siskoni vahtivat Pallas Kanelikakkua, kun kävimme elokuvissa katsomassa uuden Star Warsin. Minä olisin halunnut mieluiten katsoa Ihmeolennot ja niiden olinpaikat, mutta ensinnäkään, sitä ei ollut järkevään aikaan ohjelmistossa, ja toiseksikin, se ei kiinnostanut Roscoeta kovinkaan paljon. Eipä kyllä minuakaan tämä Rogue One, en tiedä miksi, olenhan kuitenkin pitänyt aina Star Warsista, mutta jotenkin nyt vain ei niin hotsittanut. Olin ehkä asettanut sen vaakakuppiin Ihmeolentojen kanssa ja nyt olin sitten vain kovin pettynyt, kun jouduinkin kaukaiseen galaksiin, enkä maagiseen New Yorkiin.

Mutta olihan se ihan hyvä. Näistä asioista pidin:
  • Darth Vader. Kukapa nyt ei rakastaisi vanhaa kunnon Darthia.
  • Pitkästä aikaa 3D-elokuva. En edes muista milloin olisin viimeksi ollut 3D-leffassa, mahdollisesti joku Avatar se oli. Eikä ihan heti tarvitse mennä uudestaan. Ei siinä mitään varsinaista vikaa ollut, ihan kiinnostavaa, ja sain kivoja korkeanpaikankammoväristyksiä, mutta jotenkin kuitenkin tykkään vähemmistä dimensioista elokuvakokemuksessani.
  • Ihan hyvät hahmot ja tarina.

Ja näistä asioista sitten taas en pitänyt:
  • Aika sotaisaa oli, ja kun karkit loppuivat siinä vaiheessa kun elokuvaa oli mennyt noin 2/6, eli suorastaan 1/3, niin meinasin loppuelokuvan ajan nukahtaa. Sota ei ole kiinnostuksen kohteitteni kärkipäässä.
  • Liian vähän Darth Vaderia.
  • Luulin katsovani trilogian aloitusosaa, joten olin hieman pöllämystynyt ulostautuessani teatterista, Rogue One kun loppuu aika lopullisesti. Ja hienosti myös. Ehkä tämä ei ole mikään syy olla pitämättä elokuvasta? Anteeksi.
Kaikenkaikkiaan oli kiva käydä yhdessä leffassa, oli kivaa syödä karkkia, oli kivaa kolhia 3D-laseja yhteen, ja oli se leffakin ihan kiva, ei sitä voi kiistää, vaikka jostain syystä selvästi vähän yritän silti.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Mustang

Deniz Gamze Ergüven, 2015

Kuva

On viisi kaunista siskosta. He ovat ihania tyttöjä, riehakkaita, itsepäisiä, iloisia, tykkäävät pojista ja hölmöilystä. Harmillisesti he asuvat Pohjois-Turkissa, vanhanaikaisessa kyläyhteisössä on tosi vaikeaa olla nykyaikainen tyttö. Naapurin mamma on nähnyt tyttöjen humputtelevan poikien kanssa rannalla ja orpojen tyttöjen mummo ja setä päättävät, että nyt saa moinen loppua, tai tytöt eivät koskaan pääse hyviin naimisiin.

Koska se on tyttöjen suurin päämäärä vieläkin jossain. Olla vaatimaton ja kunnollinen vaimo. Mutta siskokset ovat 2010-luvun tyttöjä, he haluavat juhlia ja riehua, olla kauniita ja vapaita. Hiljalleen mummon talo muuttuu yhä tarkemmin tilkityksi vankilaksi ja sisko toisensa jälkeen järjestetään naimisiin.

Tyttöys on yksi lempiaiheistani, jota odotin tosi paljon syksyn kohukirjalta Tytöt, mutta siinä petyin. Tässä tyttöyttä ja sisaruutta käsitellään aivan ihanasti.

Mustang on todella vaikuttava elokuva, se on kaunis, hauska, surullinen ja tosi jännittävä. Se on kuin Virgin Suicides, mutta käsittelee islamilaisen maailman ja länsimaiden yhteentörmäystä todella konkreettisella tavalla. Täältä Suomesta on tosi vaikea käsittää, että tyttö on monissa paikoissa muiden ihmisten omaisuutta, jolla ei ole mitään sananvaltaa omaan tulevaisuuteensa. Tämmöistä katsoessaan muistaa olla kiitollinen siitä, että sain olla tyttö täällä, missä kukaan ei ole koskaan yrittänyt rajoittaa minua mitenkään. Niin pitäisi olla kaikilla tytöillä.

Ja Roscoe, kun mietittiin, miksi elokuvan nimi on Mustang, niin se on sedän auton merkki. Luin juuri jostain. Eli ei tässä elokuvassa ollut lopulta sitä yhtäkään vikaa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kaunotar ja hirviö

Gary Trousdale, Kirk Wise, 1991

Kuva

Katsoimme tänään koko perhe yhdessä elokuvan Kaunotar ja hirviö. Katsoimme sen siksi, että minä olin lukenut sen olevan erittäin hyvä Disney-elokuva ja järkytyksekseni tajunnut, etten ole nähnyt sitä. Katsoimme sen myös siksi, että Pallas Kanelikakku oli kipeänä.


Minun mielipiteeni:

Pidin erityisesti Bellen kirjanörttiydestä ja asenteesta. Tykkäsin myös hirviön taistelusta äkkäilevää luonnettaan vastaan, se oli tosi hauskaa. Oli kivaa puhua elokuvan jälkeen sisäisestä kauneudesta ja muista elokuvan opetuksista, kuten siitä, että tytöille kannattaa lahjoittaa kirjasto. Pallas Kanelikakku vähän epäili, ettei ehkä kaikille tytöille, mutta minusta kannattaa pysyä erossa sellaisista tytöistä, jotka eivät halua kaikkein mieluiten lahjaksi kirjastoa. Kaikkineen varsin kelpo lastenelokuva.


Pallas Kanelikakun mielipide:

Olihan se ihan hyvä elokuva, mutta vähän hurja. Se oli liian hurjaa, kun se isä meni hirviön linnaan. Ja se paha mies oli tosi inhottava.


Roscoen mielipide:

Aivan sietämätöntä katsoa tuommoista sotkemista! Heittivät kaljaa pitkin lattiaa aivan järkyttäviä määriä, ja skumppaa, kuka ne siivoaa? Kuka? Pitäisi olla elokuva ihmisistä, jotka siivoavat musikaalin jäljet. Ne tulis paikalle ja katsois loiskuvaa kaljamerta, ja olis, että voi saatana näitä musikaaleja, kyllä on taas laulettu, huh huh.

Ja lisäksi oli ihan kauhea se kohta, kun hirviö yhtäkkiä muuttui Fabioksi. Paita repeytyi ja hiukset hulmusivat. Ihan kauheaa.

Muuten oli hyvä elokuva. Belle oli hieno hahmo.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Transformers

Michael Bay, 2007


Minulla ei ole ollut koskaan erityistä kiinnostusta transformerseja kohtaan. Se on tavallaan hyvin selvää, ja yhtä aikaa vähän omituista. Kun toisaalta minä en nykyään yhtään pidä typeristä action-kohelluksista, mutta sitten taas minä pidän niistä enemmän kuin mistään, jos niissä on joku supersankari, tai ne sijoittuvat kaukaiseen galaksiin. Että periaatteessa transformersit voisivat ihan hyvin olla juuri minun juttuni, mutta sitten taas njääh.

Viime aikoina elämääni on kuitenkin tullut elementtejä, joiden vuoksi katsoin tarpeelliseksi hommata itselleni perustietämyksen transformerssejen meiningistä. Olen katsonut aika paljon nelosella näkyvää piirrettyä Transformers Rescue Bots -sarjaa, mutta se on vähän spinoff transformerseista, eikä siinä ihan käy selville, mikä on transformersien idea. Sen sarjan merkittävin anti on hyvin jännittävä tunnusmusiikki. "Optimus Prime tehtävän antoi! Opi ihmisiltä, heitä suojaa, elä hyvin, muita kunnioita!" No juu, mutta ajattelin, että helpoiten pääsisin kärryille, jos katsoisin tämän elokuvan.

Tämän sain selville.

  1. Transformersien kotiplaneetalla Cybertronilla tapahtui jotain jotain en tiedä mitä kauan aikaa sitten. Väki jakautui hyviin autobotteihin ja pahoihin decepticoneihin, ja avaruuteen sinkosi myyttinen kuution muotoinen kapistus, johon oli säilötty kaikki voima. No tietenkin se päätyi maahan. Paha Megatron tuli perässä, hyvät autobotit taas sen perässä.
  2. Transformersit voivat muuttua koneiksi. Esimerkiksi Bumblebee on Chevrolet Camaro ja Optimus Prime on rekka. Mutta sitten taas tämä myyttinen kuutio aiheuttaa sen, että koneet voivat muuttua transformerseiksi. Että olivatko transformersit ensin koneita vai koneet ensin transformerseja? Tätä voisikin pohtia pitkään, onko kyseessä cybertronilainen muna-kana-ongelma? Tai ehkä tämä on ihan selvä juttu niille, jotka ovat asiaan enemmän perehtyneet. Kuulisin mielelläni!
  3. Todella huonoja piiloutujia nuo autobotit. Kyllä en usko, että jää huomaamatta, kun omakotitaloalueella yhtäkkiä hengaa viisi kerrostalon kokoista robottiukkoa, jotka tallovat kaiken ja katkovat sähkölinjat. Silti jäi. Elokuvan taikaa.
  4. Transformersit ovat hyvin kömpelöitä. Optimus Prime on luvannut suojella ihmisiä, mutta kaatuilee ihmisparvessa miten sattuu. On hämmästyttävää, miten ympäriinsä kolisevat transformersit eivät liiskaa satoja ihmisiä elokuvassa, koko ajan melkein osuvat. Kauheaa kohellusta on transformersien touhu.

Noin muuten elokuva oli ihan hyvä. Riittävän hauska ja menevä, yllättävän hyvännäköinen, vaikka on yhdeksän vuotta vanha. Aika paljon liian pitkä kylläkin.

Jännä oli, miten leffassa kaikkien päähenkilöiden iho oli ihan kauheassa kunnossa. Tai siis oikein hyvässä kunnossa, jos ajattelisi, että he ovat ihmisiä, mutta kauheassa, ottaen huomioon, että he olivat superhollywoodelokuvassa, jossa kaikki kiillotetaan.

Sitä jäin heti alusta asti miettimään, että eikö ole oikeastaan aika lapsellista ajatella, että kaikkialla avaruudessa ja koneplaneetoilla kaikki olisi muuten kuin meillä. Miksi transformersit jakautuisivat hyviin ja pahoihin? Jotenkin se tuntuu kovin inhimilliseltä. Jotenkin toivoisin joskus, että nämä avaruuden asukit voisivat olla jotain muuta kuin me. Jotain enemmän.

Mutta ihan kivoja nuo transformersit. Voisin katsoa lisääkin.

torstai 8. joulukuuta 2016

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
(Fallout)
Suom. Marianna Kurtto
Otava 2015


Olen tuijottanut tätä kirjaa töissä halveksien todella monta kertaa. Ehkä rakkaus oli totta. Ette voi olla tosissanne. Eihän kirjalla voi olla noin lälly nimi. Ehkä rakkaus oli totta. Voi hyvän tähden. En ikinä IKINÄ aio lukea tuon nimistä kirjaa. En ylipäätään lue kirjoja, joiden nimessä on rakkaus, koska minähän olen kovis enkä ole kiinnostunut mistään rakkauskirjoista.

Olinpas minä typerä ja ennakkoluuloinen. Selvästi kuitenkin joku alitajuntani hempukkasopukka halusi lukea Ehkä rakkaus oli tottan, koska itse kiikutin sen ehdolle lukupiirille, ja se valittiin, ja niin minun oli se luettava.

Oli kyllä todella vaikea päästä yli kirjan suomenkielisestä nimestä, mutta oikein muuta vikaa en kirjasta sitten keksikään. Pidin Ehkä rakkaus oli tottasta ihan älyttömästi.

Se kertoo Luke Kanowskista, nuoresta englantilaismiehestä 60-70-lukujen vaihteessa. Hän elää tylsää elämää pienessä kaivoskaupungissa, kun eräänä päivänä lontoolaiset Leigh ja Paul kysyvät häneltä tietä sateisella kadulla. Yhtäkkiä Luke loikkaa Lontoon teatterimaailman vilskeeseen. Siellä pyörii myös Nina, joka on ajautunut naimisiin teatterikiipijä Tonyn kanssa.

70-luvun Lontoon teatterimaailma on todella kiinnostava ympäristö ja sitä kuvataan kirjassa erinomaisesti. Usein juuri se kiinnostavin jää kirjassa tylsäksi kulissiksi, mutta tässä pääsin todella mukaan meininkiin.

Kirjan henkilöt on kuvattu hyvin ja etenkin Luke ja Leigh olivat minusta ihania. Nina nyt oli mitä oli, mutta hänetkin on kirjoitettu hyvin.

Pidin kirjasta niin kovasti, että olin vähän hämmentynyt lukupiirissä, kun moni muu piti kirjaa ihan kioskiviihteenä ja pinnallisena. Ei minustakaan tämä mikään korkeakirjallinen moderni klassikko ollut, mutta erittäin kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja kumminkin. Kirjan päähenkilöt ovat niin nuoria taiteilijoita, alle 25-vuotiaita, että ei minusta ole epäuskottavaa syöksyillä elämässä ja rakkaudessa täysin päättömästi. Minä ainakin syöksyilin. Siksi onkin nyt tosi mukavaa istuskella tyytyväisenä kotona, kun tuli nuorena kohellettua. Oli myös mukavaa lukea uskottavasta nuorten turmiorakkaudesta. Tuollaistahan se voi olla nuorena. Vanhempana varmaan harvemmin.

Tästä tuli vähän mieleen Siri Hustvedtin kirjat, kuten Kaikki mitä rakastin, mutta tämä oli vähän kevyempi, ja tuli myös mieleen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, mutta tämä oli ehkä vähän vakavampi. No niin. Noissakin on molempien nimessä rakkaus. Luen näköjään rakkauskirjoja ja pidän niistä. Saasta. Kaikkea sitä itsestään oppii!

Innostuin tästä niin, että lainasin heti myös Jonesin esikoisromaanin, tänä vuonna käännetyn Kotiinpaluun. Lukupiirissä osattiin kertoa, että siihen perustuva tv-sarja oli ainakin tosi hyvä. On suuret odotukset nyt.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Asioita joista olen innostunut

Terveisiä sairasvuoteelta. Jalkapöydän turvotus jatkuu, lääkärin mukaan kyseessä on rasitusvamma, eikä auta muu kuin levätä. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta ei kai siinä muukaan auta, jos meinaa joskus saada jotkut muut kengät jalkaansa kuin lenkkarit.

Olen viime aikoina innostunut uusista asioista. Sillä tavalla innostunut, että suunnittelen niiden tekemistä tai aloittamista, ei sillä tavalla, että oikeastaan tekisin juuri mitään uutta. Esimerkiksi näistä asioista olen ollut innostunut lähiaikoina.

Kuvituskuva puhelimen uumenista.

1. Ompelu

Olen ihan hyvä freestyle-ompelija, siis sellainen, joka ottaa ja tekee juurikaan suunnittelematta tai mittaamatta. Näin tulee ihan hyviä hameita, pussukoita ja muistan tehneeni siskolleni hippihousut ja enkelinsiivetkin tällä tekniikalla. Minusta ompelu vaatii lähinnä hyvää avaruudellista hahmottamista, ja sitä minulla on. Nyt olen kuitenkin miettinyt, josko yrittäisin ommella jotain ihan oikeasti ohjeiden mukaan. Neulominenkin kun on muuttunut ihan eri tavalla kivaksi, kun tekee jotain oikeaa projektia, eikä vain kokeile ja epäonnistu.

Lainasin siis Mekkotehdas aikuisille -kirjan ja ihastelin malleja. Nyt esteenä ovat enää seuraavat asiat: ei ole kangasta, en osaa ostaa kangasta, mistä kangasta ostetaan, en osaa piirtää kaavoja, tarvitaanko saumuri jos meinaa omella trikoota ja mikä helvetti on framilon-nauha.

Olen myös harkinnut tekeväni ihastuttavan tilkkutäkin sohvaa koristamaan, mutta tämäkin projekti on tähän saakka tökännyt siihen, ettei ole kangasta.


2. Kalenteri

Luin joku aika sitten erinomaisen inspiroivan kirjan, Austin Kleonin Steal Like an Artist, joka on opas kirjoittajalle tai muulle luovaa työtä tekevälle. Kirjassa kehotettiin pitämään lokikirjaa, mutta ei sellaista, mihin riipustellaan joka päivä pitkällisesti fiiliksiä, vaan semmoista, jossa joka päivälle merkitään ylös vaikka joku kiva sattumus, kenet kivan ihmisen on tavannut, minkä leffan on nähnyt tai mitä hyvää on syönyt ja niin edelleen. Hyviä asioita. Se auttaa pysymään kärryillä, mihin päivät kuluvat, miten projekti on edennyt, ja toisaalta, myöhemmin on kiva katsoa mitä kaikkea hauskaa onkaan tapahtunut, kunhan vain muistaa merkitä ylös lähinnä mukavia asioita.

Minusta tämä oli erinomainen ajatus, koska haluaisin taltioida elämääni, mutta en tee sitä. En pysty pitämään päiväkirjaa sillä tavalla kuin haluaisin, se alkaa stressata, eikä ole lopulta yhtään kivaa. Tähän kalenteriasiaan uskoisin pystyväni, kunhan vain pidän sen tosi yksinkertaisena.

Ongelma toteutuksessa on se, että kalenterit ruukaavat alkaa aina vuoden alussa, joten joudun odottamaan nyt vielä kuukauden, ennen kuin pääsen toteuttamaan kalenteriprojektiani. Olen odottanut jo pari kuukautta, ja tänä aikana olen ehtinyt aika hyvin valikoida kalenterin, jonka haluan. Nyt pitäisi enää tilata se. Olen melko varma, että 1.1.2017 minulla ei edelleenkään ole kalenteria.


3. Hiihtäminen

Sain viime viikolla voimakkaan vision itsestäni hiihtämässä. Pienenä hiihdimme paljon, asuin 4-8-vuotiaana Kemissä meren rannalla ja harva se päivä hiihtelimme jäällä. Hiihto vähän jäi kun muutimme takaisin sisämaahan ja kohtasin suksilla itselleni tuntemattoman ilmiön, mäen. Olin toki lasketellut, mutta hiihtosuksilla mäkien ylöskiipeäminen oli mielestäni ihan käsittämättömän tyhmää.

Nyt kuitenkin asun taas meren rannalla, enkä enää kovin paljon kasva, toivottavasti, joten voisin viimein hommata sukset. Minulla ei ole ollut aikuisiällä suksia ollenkaan, mikä on aika kauheaa. Tiedän, että voi tulla talvia jolloin Helsingissä ei hiihdetä ollenkaan, mutta jos nyt ostaisin sukset, niistä riittäisi iloa moniksi moniksi talviksi, eikä olisi niin vaarallista, vaikka juuri tänä talvena en ehtisi ladulle.

Lisäksi minusta on kauheaa, että lapseni ei ole koskaan ollut suksilla. Tämä kauheus täytyy tänä talvena jollain konstilla korjata, lainataan vaikka serkulta suksia. Tuntuu vähän hölmöltä ostaa viisivuotiaalle suksipakettia Helsingin talveen, mutta kyllä nyt kokeilemaan pitäisi päästä täälläkin.

Ongelma tässä projektissa on ensinnäkin suksipakettien yllättävä monimuotoisuus ja hinta, niiden hommaaminen vaatisi ajallista panostusta. En yhtään tiedä mimmoiset sukset tarvitsisin, enkä halua maksaa niistä kovin paljon. Lisäksi, toiseksikin, täällä ei tosiaan ole yhtään lunta, eikä pakkasta, joita molempia tarvittaisiin ennen kuin meren jäällä voi hiihtää.


4. Runojen kirjoittaminen

Keksin tässä yhtenä päivänä, että voisin kokeilla runojen kirjoittamista. En ole sitä oikeastaan koskaan edes vakavissani yrittänyt, koska olen hyvin proosallinen ja epärunollinen ihminen. Minusta runot ovat vähän kuin arvoituksia, ja itse ajattelen, että jos haluaa toisille ihmisille viestiä, on parempi vääntää se rautakangesta kahteen kertaan. Tästä huolimatta pidän kyllä runoista, luen niitä silloin tällöin, ja haluaisin oppia ymmärtämään niitä paremmin.

Ja sitten ajattelin, että jos kirjoittaisin esimerkiksi yhden runon joka päivä, niin sitten, no, esimerkiksi vuoden kuluttua minulla olisi 365 kamalaa runoa.

Tämä projekti kuulostaa minusta itsestänikin todella ääliöltä, mutta aion silti yrittää. Tämä on ihan minulle itselleni suunnattu juttu, enkä todennäköisesti koskaan näytä runojani kenellekään, tai suorastaan ihan varmasti en näytä. Tavoitteena on oppia jotain ja ehkä lopulta kirjoittaa vahingossa ihan hyväkin runo. Harmillisesti olen niin huono runojen lukija, etten sitä varmastikaan tule tunnistamaan, mutta minkäs teet.

- - - 

Huomasin juuri tätä oikolukiessani, että pursuan kaikenlaisia ideoita vapaa-ajan vietolle juuri silloin, kun minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa. Viime viikolla Roscoe kysyi kotiintullessaan, että olenko saanut hyvin kirjoitettua, kuten hänen tapansa on kysyä, johon minä tohkeissani, että en, mutta olen aakkostanut melkein koko kirjahyllyn. Ennen Roscoen vilpitöntä naurukohtausta en hetkeäkään ajatellut, etteikö kirjahyllyn aakkostaminen olisi erittäin tärkeä asia. Nyt ymmärrän, että tässä on kyse prokrastinaatiosta puhtaimmillaan. Kuten tässäkin, etten saa lopetettua tätä bloggausta millään. Nyt kun olen saanut itseni kiinni, päätän kirjoitukseni tähän.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Hylätty ranta

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
(The Loney)
Suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY, 2016

Kannesta on musta ja valkoinen versio,
itse luin mustan.

Joskus aina mietin, että olisi hauskaa kirjoittaa ennen kuin alkaa lukemaan, millainen kuvittelee kirjan olevan, ja sitten verrata siihen, mitä se on.

Esimerkiksi tämä Hylätty ranta ei ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin. Olin tarkoituksella jättänyt lukematta kaikki kuvaukset kirjasta, jopa takakannen, sen jälkeen, kun aloin huomata siitä ylistäviä arvioita. Minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitä kirja käsitteli.

Ajattelin, että siinä olisi hylätty ranta, jotenkin läpitunkematon paikka mantereelta, jonne kukaan ei pääse, paitsi yksi ihminen, joka on jotenkin ilmestynyt sinne. Ja sitten on meri. Ajattelin, että kirja kertoisi tästä yhdestä ihmisestä kauhealla, synkällä rannalla ja hänen vastanäyttelijänsä on meri. Ajattelin, että kaikki tapahtuisi rannalla, ei olisi mitään muuta, vain ihminen ja meri.

Mutta eihän Hylätty ranta ollut sellainen. Se kertoo Tontosta, teinipojasta 70-luvulla, ja hänen perheestään. Perhe on hyvin uskonnollinen, äiti Äikkä varsinkin, ja hän on päättänyt parantaa vanhemman pojan Hannyn mykkyydestä pyhiinvaelluksella. Seurakunnan pappi on kuollut juuri vähän epäselvissä olosuhteissa ja uusi pappi on Äikän mielestä liian vilpertti. Pyhiinvaellus tehdään Äikän vaatimuksesta Mooringsiin, jossa on pyhä lähde, ja lähellä hylätty ranta, jossa vuorovesi myllertää. Reissulla lähes mikään ei kuitenkaan mene niin kuin Äikkä oli ajatellut.

Olihan tämä kieltämättä ihan hyvä kirja, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tonton ja Hannyn suhde oli hieno, ja kirjan uskonnollisuuden kuvaus oli myös kiinnostavaa. Oli paljon hienoja yksityiskohtia, kellareita, vanhoja kirkkoja, luolia, täytettyjä eläimiä, noituutta, uskontoa. Jotenkin vain jäi vähän semmoinen mjääh-olo. En tiedä, jotenkin tuntui, että kaikki uhkaava lässähti. Tai ehkä minusta on vain tullut kauhean paatunut. Olisin halunnut jotain kauheampaa varmaan, jotain isompaa, jotain uskottavampaa. Minusta kun loppuratkaisu oli joka kantilta vähän pöhkö.

Mutta sitä vielä, että voisikohan joku ystävällisesti kirjoittaa semmoisen oikein synkän kirjan, jossa on ihminen, meri ja hylätty ranta? Ostaisin! Ei tarvitsisi olla edes kovin paksu.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

The Wolfpack

Crystal Moselle, 2015


Kaikki ovat varmaan jo kuulleet riittämiin dokumentista The Wolfpack, mutta kirjoitanpa asiasta nyt kumminkin, koska jossain saattaa olla joku, jonka pääasiallinen tiedonvälityskanava on tämä blogi. Huh huh. Toivottavasti ei sentään ole. Olisi todella surullista, että maailmassa olisi ihminen, jolla on käytössä kaikki maailman tieto, ja hän päättää lukea vain yhtä röpöplöösivustoa. Eihän sellaista voisi tapahtua, eihän?

Vaikka onhan sitä hullumpaakin nähty, kuten tämän elokuvan perhe. En tiedä onko oma tiedonvälitysverkostoni varsinainen kupla, mutta minä ainakin olen kuullut tästä leffasta ihan joka tuutista. Sitten taas äsken Roscoe käveli ohi ja kysyi, mitä mieltä olen juuri parhaillaan käynnissä olevasta tissiviikosta, ja minä olin, että mistä viikosta, johon Pallas Kanelikakku, että se on varmaan sellainen viikko, jonka lopussa valitaan voittaja ja se saa näyttää tissejä, johon minä, että onko se sellainen, johon Roscoe, että ei hän tiedä. Niin, että Roscoen kuplassa on juuri parhaillaan menossa tissiviikko, minun kuplassani The Wolfpack -viikot.

Elokuva kertoo Angulon perheestä, joka elää Manhattanilla New Yorkissa pienessä asunnossa. Perheeseen kuuluu isä, äiti, kuusi poikaa ja kehitysvammainen tyttö. Perhe on muuten ihan kiva, mutta pelokkaat vanhemmat ovat pitäneet lapset vankeina asunnossa koko heidän elämänsä. Joinakin vuosina he eivät ole päässeet ulos ollenkaan. Pojat ovat kasvaneet katsoen elokuvia ja kuunnellen musiikkia. Sitten eräänä päivänä 15-vuotias veli päättää livahtaa ulos ja hiljalleen kaikki pojat alkavat rikkoa vankilansa muureja.

Olin etukäteen odottanut, että elokuva olisi ahdistava, mutta ei se ollut. Se oli oikeastaan aika lämmin ja sympaattinen. Pojat olivat ihania ja minusta kävi hyvin selville, etteivät vanhemmat olleet tarkoittaneet homman menevän noin. He olivat halunneet vain suojella lapsiaan, ja homma vähän lähti käsistä.

Niin tämä loistava dokumentti on siis nähtävillä Areenassa vielä 27 päivää, joten katso sinä se. Minä menen selvittämään, mikä on tissiviikko.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Vaikea keksiä otsikko tämmöiselle tekstille

Viime aikoina on tuntunut vaikealta keksiä mitä tänne kirjoittaisi. Tai siis kun tämän blogin ideahan on vähän niin kuin hölöttää asian vierestä, joten oikeastaanhan voisin kirjoittaa mitä vain ja silti pysyä asiassa, ja kuitenkin juuri se tuntuu vaikealta.

Sitten kirjoitan oikeastaan vain kirjoista nykyään. Ja se tuntuu samalla kaikkein typerimmältä, ei siksi, etteikö olisi arvokasta kirjoittaa kirjoista, on niistä, kaikki kirjapuhe on arvokasta, mutta tuntuu, etten oikeastaan haluaisi kirjoittaa kirjoista. Jätän jo nyt kirjoittamatta aika monista, ihan vain siksi, ettei oikein huvita, tai siksi, etten keksi mitään sanottavaa.

Olen alkanut harrastaa huonoa kuvankäsittelyä.

Nyt alkoi tuntua, että joku saattaa luulla, että tämä on semmoinen bloggaus, joka päättyy siihen, että julistan lopettavani bloggaamisen. En kyllä lopeta.

Sitten voin jatkaa valittamista kun tuo asia on läpikäyty. Kun oikeastaanhan minä haluaisin kirjoittaa sellaista hauskaa blogia, jossa kerrotaan kaikenmoisista elämän sattumuksista ja ihan vain horistaisiin, en niinkään mitään kulttuuriblogia elokuvista ja kirjoista. Ja silti, aina kun kirjoitan sekavan horinan, jotka ovat mielestäni tämän blogin ydinaluetta, alan hävetä ja arastella, enkä julkaise sitä. Ja kirjoitan puisevan kirjajutun, jossa ei ole mitään hauskaa.

En varmaan julkaise tätäkään tekstiä. Tuli vaan mieleen.

Olen nyt sairaslomalla, eli saikulla, eli saigonilla, koska mun toinen jalkapöytä on ollut kuukauden turvonnut. Ei ole reuma, kihti eikä marssimurtuma, ja lääkäri käski pari viikkoa sitten lepäämään. Mutta miten tässä lepäät! En mitenkään lepää! Töissä työnkuvaani kuuluu jatkuva höntsäys paikasta toiseen, muun osan päivästä käytän kipittämällä väliä koti-päiväkoti-kauppa-työpaikka ees taas. Meillä ei ole autoa, pakko se vain on jalkaansa käyttää, ei siinä muu auta. Mutta nyt, kun sain oikein sairaslomaa ollakseni liikuttamatta koipea, nyt minä makaan täällä sängyssä ja heiluttelen peiton alla varpaita. Ei varmaan kannattais tehdä sitäkään.

Usein kirjoitettuani tämmöisen hölinän, minä kysyn Roscoelta, että kannattaakohan tämä julkaista, jolloin hän vastaa, että no ei hän tiedä, mutta mietipä *insert joku hyvä näkökohta tähän*, jolloin alan empiä, enkä julkaisekaan. Tuntuu, ettei saisi kertoa mitään, itsestään, muista, eikä varsinkaan mielipiteistään. Tässä kirjoituksessahan ei ole yhtään mielipidettä, eikä juuri mitään muutakaan, ja nyt kun olen täällä yksin, saatan julkaista tämän ihan vain koska kukaan ei kerro miksi en julkaisisi.

Julkaisenkohan minä tämän?

Ehkä minä julkaisen. Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta mitä väliä. Elämä on nykyään ihan liian synkkää muutenkin, kyllä voi blogata ihan päättömästi joskus. Ehkä tämä avaa jonkun padon ja näitä ääliöjuttuja alkaa taas pulputa. Toivottavasti. Minä itse tykkään näistä eniten.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Näkymätön vartija

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (Baskimaan murhat 1)
(El guardián invisible)
Suom. Sari Selander
Gummerus 2015


Käsitykseni baskeista perustuu Sidney Sheldonin kirjaan Menneisyyden jäljet, jonka luin joskus esiteininä, ja josta muistan ainoastaan, että siinä oli nunnia ja baskiterroristeja. Tai ehkä ne nunnat eivät olleet oikeastaan nunnia. En minä muista. Mutta sen muistan, että olin pitkään sen jälkeen hyvin innostunut baskiterroristeista, joten kai siinä onnistuttiin sitä osiota kuvaamaan hyvin.

Kuitenkin, sitten kun töissä kirjastossa törmäsin Redondon suosittuihin murhakirjoihin, aktivoitui joku takakolkka aivoissani, ja lopulta ostin ensimmäisen osan e-kirjana.

Täytyy tässä välissä todeta, että dekkarit nyt vain eivät ole mun juttu, joten jos lukija on kovin innostunut dekkareista, kannattaa ehkä huomioida tämä. Tämän kirja-mikälien on kirjoittanut dekkarirajoittunut ihminen.

Ja sitten haluan vielä kysyä, että järkytyittekö tekin nuorina, kun saitte selville, että Sidney Sheldon on mies? Se oli yksi lapsuuteni suurimmista järkytyksistä. Tämä ehkä kertoo jotain lapsuuteni järkyttävyystasosta, mutta se on totta. Melkein yhtä paljon järkytyin siitä, että Enid Blyton oli nainen, koska olin jotenkin ajatellut hänen olleen sukupuoleton. Olisin varmaan järkyttynyt yhtä paljon jos olisin kuullut hänen olleen mies. Miksi kirjailijat eivät voi olla vaikka numeroita? Olisi paljon kätevämpää, kirjaston hyllytyksenkin kannalta. Pitää ehkä tehdä tästä lakiehdotus.

Ai niin, ja sekin oli järkyttävää, ettei Carolyn Keene ole edes ihminen! Tämän kuulin vasta aikuisena! Se on salanimi, jolla kirjoitti tosi moni. Aivan järkyttävää lasten huijaamista!

No mutta, olin tietoinen lähtiessäni lukemaan Näkymätöntä vartijaa, että sen on kirjoittanut nainen, joten oikeastaan mikään ylläoleva ei liity tähän kirjaan kovinkaan paljon. Sori siitä. Tämä kirja kertoo Amaia Salazarista, tosi nohevasta poliisista, joka asuu Pamplonassa ihanan kuvanveistäjämiehensä Jamesin kanssa. Amaian menneisyydessä on tosi inhottavia juttuja, jotka alkavat kummitella kun hänet komennetaan takaisin kotiseuduille Baztanin laaksoon. Siellä riekkuu ikävä sarjamurhaaja.

Tässä kirjassa oli minun kannaltani muutama ongelma.

1. En tykkää, että poliisin työ nojaa tarot-kortteihin ja uskomuksiin, enkä tykkää siitäkään, että poliisit pitävät ihan mahdollisena, että sarjamurhaaja on paikallinen satuolento Basajaun. Kyllä pitää olla melkomoista faktaa, ennen kuin aletaan sitä tutkimuslinjaa oikeasti seurata. Toivottavasti en joudu koskaan rikoksen uhriksi Baskimaassa.
2. En tykkää, että juuri kun jonotan ruuhkabussiin, kirjassa tulee kuuma seksikohtaus, jossa Jamesia kuvataan titaaniksi. Piti laittaa kirja pois, koska en halua, että tuntemattomat bussiin jonottajat lukevat ohikulkiessaan muutaman lauseen, ja kuvittelevat, että luen jotain seksikirjaa. Ei sillä muuten väliä, mutta minusta ainakin olisi ikävää huomata istuvani jonkun seksihullun vieressä bussissa. Että olkaa vain seksihulluja, mutta olkaa sitä mieluiten kotonanne, ja samaa odotan itseltäni.
3. En tykkää, että juuri kun olen äkkiä ennen töihin menoa syömässä sushia, kirjassa kuvataan pitkällisesti ja hartaasti viikon maassa lojunutta tytön ruumista, joka on raiskattu ja jolta on viety käsi. En ole kovin herkkävatsainen, mutta piti laittaa kirja pois ja keskittyä ravintolan sisustukseen.

Aluksi lukeminen tökki aika pahastikin, puoliväliin asti kirja eteni tosi hitaasti ja pelkäsin, ettei se lopu ikinä. Arvasin murhaajan juuri siinä puolivälin tienoilla, jonka jälkeen kirja alkoi kiinnostaa enemmän, kun mietin, että voiko ratkaisu tosiaan olla näin pöhkö. Lisäksi kiinnostivat Amaian menneisyyden kauhut, sitten kun niitä alettiin avata.

Nyt en tiedä jaksanko lukea sarjan muita osia. Minusta tämä oli melko köppöisesti kirjoitettu, aika ennalta-arvattava, mutta kieltämättä jollain tavalla ihan viehättävä kirja. Lukiessani Näkymätöntä vartijaa olin varma, että en tosiaan tuhlaa tähän sarjaan enempää aikaani, mutta silti huomasin tänään töissä näpelöiväni seuraavaa osaa, Luualttaria, hyvinkin tositarkoituksella. Että ehkä, ehkä en. Pitää katsoa tarot-korteista.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Nälkämaan laulu

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Otava 2016


Tokihan Nälkämaan lapsena halusin tämän kirjan lukea, heti kun sen käsiini sain. Tiesin jo etukäteen odottaa, että kirja tulee koskettamaan minua henkilökohtaisesti, koska vaikka en Oikarista tunnekaan, olemme olleet yhtä aikaa samalla yläasteella ja asuneet samassa kaupungissa nuoruutemme, ja lisäksi kirjan päähenkilö on matkalla esiintymään Paltaniemelle Eino Leino -päiville, joilla itsekin olen esiintynyt. Minä en kylläkään soittanut saksofonia, kuten kirjan päähenkilö.

Nälkämaan laulu kertoo saksofonistista, joka matkustaa lapsuutensa kotikaupunkiin esiintyäkseen Paltaniemen kuvakirkossa Eino Leino -päivillä. Junamatkan aikana hän ehtii käydä läpi melkoisen määrän sattumuksia nuoruudestaan, jotka johtivat siihen, mikä hän on nykyisin, eli varsin epätasapainoinen jazzmuusikko. Kirjasta tuli vähän mieleen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, samantyyppistä turinointia ja pojan kasvukertomusta tässä oli.

Suurimmat kiksit sain siitä, että sain sivu toisensa jälkeen intoilla siitä, miten kirjan tapahtumapaikat liippaavat omaa elämääni. Kirjan päähenkilö on syntynyt minua vuotta aiemmin ja asunut lapsuutensa Turvatalossa, Kajaanijoen vieressä, linnanraunioitten lähellä. Turvatalo liittyy minun elämääni siten, että eräs minulle nuoruudessa tärkeä ihminen päätti päivänsä hyppäämällä talon katolta. Nälkämaan laulun päähenkilö kirjoittaa koulussa aineen, jossa päähenkilö hyppää Turvatalon katolta ja osuu kuvataidekoulun katolle. Ilmeisesti Turvatalon katto on jotenkin looginen paikka pudota, onhan se korkea talo.

Sitäkin hämmästelin, että päähenkilö menee jazz-kurssille Nyíregyházaan, koska minäkin olen käynyt siellä. En kylläkään jazz-kurssilla, vaan koulun Unkarinkerhon kanssa matkalla. Ehkä se on myös hyvin todennäköistä, että kajaanilaisnuoret matkaavat juuri sinne, koska se on Kajaanin ystävyyskaupunki, mutta silti. Muutenkin oli tosi kivaa lukea kirjaa, kun tiesin heti, mikä on Museotie ja Brahenkatu ja kaikki muutkin. Aika usein esimerkiksi Helsinkiä käsittelevät kirjat jäävät etäisiksi, kun taas lapsuusmaisemansa muistaa ihan eri tavalla selkeästi. Tuli oikein ikävä kotikotiin ja kaksi päivää on nyt raikunut päässä, että kainuhun kansa ah arpasi lyö, missä on ryhtisi, kunniatyö! Ai että, Nälkämaan laulu on kyllä paras! Vaikken muuten erityisen isänmaallinen olekaan, niin sydämessäni on aika iso herkkä paikka juuri tälle hengenkohotuslaululle.

No niin, en usko, että tämä oman elämäni vertailu kirjaan kiinnostaa juuri muita kuin minua, joten ehkäpä päätän raporttini tähän. Erityisesti uskon tämän kirjan maistuvan kajaanilaisille, mutta tuskin se pahalta maistuu muistakaan.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
(Freedom)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2011


Huh, viimeinkin se on ohi! Luin Vapautta yli neljä kuukautta. Neljä kuukautta. En nyt tietenkään yhtä mittaa, välillä se taisi olla puolitoista kuukautta koskematta kokonaan, mutta aloitin sen elokuun alussa ja lopetin äsken. Lukeminen oli uskomattoman hidasta, tälläkin viikolla yksi aamupäivä istuin kahvilassa ja ajattelin, että nyt luen ainakin sata sivua saatana, ja kun tuntia myöhemmin lopetin, olin lukenut viisitoista. En tiedä mistä se johtuu. Tai no tiedänpäs, ainakin osittain.

Franzenin kirja on niin uskomattoman hyvä ja lauseet täynnä asiaa, ettei sitä yksinkertaisesti voinut lukaista ja ahmia. Franzen saattaa yhdessä lauseessa kertoa niin paljon, että vähän laiskempi kirjailija tekisi siitä materiaalista kokonaisen romaanin. Esimerkiksi: "Seuraavien päivien naintifestivaali, jonka Joey järjesti makuuhuoneessaan Jessican läsnäoloa avoimesti uhmaten ja josta vasta Dorothy Berglundin äkillinen kuolema ja hautajaiset tekivät lopun, muovasi Pattysta hyvin erilaisen, paljon pinnallisemman naapurin." Niin. Aivan. Melkomoista, sanon ma.

Vapaus kertoo Berglundin perheestä. Patty ja Walter ovat tavanneet yliopistossa, Walter on idealisti ja luonnonsuojelija, Patty kummallinen potentiaaliaan haaskaava perheenäiti, heillä on kaksi lasta ja omakotitalo. He ovat ulkoisesti täydellinen amerikkalainen perhe, mutta pinnan alla kupruilee. Käytännössä kirja kertoo Pattyn ja Walterin suhteesta ja kaikesta muusta sen ympärillä. Lintujen suojelusta, Irakin sodasta, rakkaudesta, politiikasta, perhesuhteiden mahdottomuudesta, aikuistumisesta, vanhenemisesta.

Olen pelännyt Franzenin kirjoihin tarttumista, koska olen käsityksessä, että hän on mahdollisesti tämän hetken arvostetuin nykykirjailija. Olen yhtä aikaa tiennyt, että rakastaisin hänen kirjojaan (ja siksi olen niitä hyllyyn hamstrannutkin), ja pelännyt, että ne ovat minulle liikaa. En kylläkään tiedä mitä oikein pelkäsin, koska en ole koskaan törmännyt kirjaan, joka olisi liian hyvä tai hieno. Arvostetut ja hyvänä pidetyt kirjat lähes poikkeuksetta ovat ihan oikeasti todella hyviä. Niin kuin tämäkin. Mutta koska lukeminen tosiaan kesti neljä kuukautta, voi olla, etten seuraavaan Franzeniin tartu ihan lähiaikoina. Ehkä otan Muutoksia tai Purityn mukaan joskus, jos lähdemme pidemmälle matkalle, jonne ei jaksa roudata viittä kirjaa. Yksi Franzen näyttää vastaavan hyvin viittä vähän heikompaa opusta.

Lempisarjassani Parks and Recreationissa on jakso, jossa ihanan touhukas Leslie Knope haluaa parhaan ystävänsä Annin hakevan uutta työpaikkaa ja on roudannut Annille järkyttävät pinot luettavaa yhdelle illalle. Ann nostaa esiin Franzenin Vapauden ja kysyy hämmentyneenä, että miksi hänen se pitää lukea, johon Leslie hihkuu innoissaan: "Because I’m almost done with it and I wanna talk to you about Patty!"

Uskoisin, että kaikki Vapauden lukeneet ymmärtävät, miltä Lesliestä tuntui.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Crimson Peak

Guillermo del Toro, 2015


Hyvä on, hyvä on, halusin katsoa Crimson Peakin vain ja ainoastaan siksi, että siinä on miespääosassa Tom Hiddleston. Ei se huono syy ole. Jos ei hyväkään. Mutta aika usein minulla ei ole mitään syytä katsoa elokuvia, mitä nyt joku intuitio.

Elokuvat ovatkin siitä käteviä, että vaikka elokuva olisi huono, siitä tärvääntyy aikaa vain noin kaksi tuntia. Kirjojen kanssa on oltava tarkempi, koska huonolla intuitiolla on lukujumissa viikotolkulla, ja se on aika ikävää. Niin kuin minä nyt. Tai en ole oikeastaan edes jumissa, on vain kesken kaksi kirjaa, jotka eivät lopu vaikka miten lukea posottaa.

Tämä elokuva sen sijaan alkoi ja loppui ihan mallikkaasti. Kyseessä on visuaalisesti herkullinen goottikauhuelokuva. Amerikkalainen Edith rakastuu kummalliseen englantilaiseen baronettiin, joka vie hänet kotiinsa, upeasti kurjistuneeseen kartanoon. Verenpunainen savi puskee seinistä ja lattiasta, katosta sataa lehtiä ja lunta. Baronetti Thomasin sisko Lucille tuo Edithille teetä ja hiljalleen Edith ymmärtää, että hän on joutunut verenpunaiselle kukkulalle, josta hänen äitinsä haamu häntä jo lapsena varoitti. Muutkin haamut häntä varoittelevat kovasti.

Perheessämme tämä elokuva jakoi väkeä aika voimakkaasti.

Minä olen ollut jo nuoresta suuri gotiikan ystävä. Vaikka on myönnettävä, että elokuvan tarina oli hyvinkin ennalta-arvattava ja välillä vähän turhan splatteria, pidin tästä kuitenkin kovasti. Minulle riittää toisinaan elokuvassa pelkkä esteettinen ihastuttavuus, ja sitä tässä elokuvassa oli paljon, ei vähiten Tom Hiddlestonin muodossa. Lisäksi minusta oli aivan hienoa, että Edith ei ollut yhtään sellainen kirkujatyyppi, vaan enemmän semmoinen verta pakkiin -tyyppi. Hän meni suoraan haamuja kohti ja kielletyllä hissillä kellariin ja hoiti itse hommat. Feministi minussa ilakoi.

Roscoe sen sijaan ei ole gotiikan ystävä, luulenpa. Hänestä ihan kaiken elokuvassa tapahtuvan arvasi heti alusta, ja se oli hänestä harmillista. Lavastus oli ihan hieno, mutta ei hyvä lavastus hyvää elokuvaa tee, kuulemma.

Että niin. Toiset tykkää toiset ei. Semmoista se on se elämä.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Peter Pan vs. Maija Poppanen

"Onko tämä se sama perhe kuin Maija Poppasessa?" kysyi Pallas Kanelikakku, kun luimme Peter Panin alkua. Ja totta tosiaan, kovin samanlaisia ovat, Banksit ja Darlingit. Siksi tungenkin kirjat tällä tavalla samaan postaukseen väkivalloin ja vääryydellä. Tai no, ehkä se on ihan perusteltua, kun ovat aika saman aikakauden kirjoja kumminkin. Ja sitä paitsi, minä saan tehdä tässä blogissa ihan mitä itse haluan, joten mitäs tässä selittelemään.

P. L. Travers: Maija Poppanen
(Mary Poppins, 1934)
Suom. Marikki Makkonen
WSOY 1995


Olin vähän tyhmä, kun valitsin luettavaksi vanhan suomennoksen Maija Poppasesta. Mietin jo vaihtavani lennossa iloisemman oloiseen uuteen painokseen, mutta sitten ajattelin, että Pallas Kanelikakkua saattaa ärsyttää, jos perheen lasten nimet yhtäkkiä muuttuvat kotimaisiksi. Sittenhän siinä kävi niin, että Kanelikakku ei lopulta jaksanut kuunnella koko Poppasta, vaan luin kirjan puolivälistä yksikseni loppuun.

Kirjan tarinat ovat kieltämättä osittain vähän tylsiä. Maija Poppanen on ihanan omahyväinen, epäreilu ja kiukkuinen hahmo, mutta suurin osa tarinoista olisi kaivannut vähän pippuria.

En muista itse kirjaa lapsuudestani, mutta elokuva on suuri suosikkini. Sitä katsottiin aina naapurissa isolla porukalla Betamax-nauhalta ja opeteltiin ulkoa supercalifragilisticexpialidocious. Elokuvan Maija on lempeä ja ihana, aika erilainen kuin kirjassa. Pidän enemmän kirjan Maijasta, mutta muuten elokuva on minusta parempi kuin kirja, harvinaista kyllä.

Lisäksi, elokuvassa tarvitaan lastenhoitajaa, koska perheen äiti rouva Banks on innokas suffragetti, eikä aktivistina ehdi hoitaa lapsiaan. Tätä puolta ei kirjassa ole ollenkaan. Hieno lisäys!


J. M. Barrie: Peter Pan
(Peter Pan and Wendy, 1938)
Suom. Martta Eskelinen
Otava 1991


Löysin tämän version Peter Panista kirjaston kierrätyskärrystä joskus taannoin. Tajusin vasta luettuamme kirjan loppuun, että kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen lyhennelmä tai muu versio, alkuperäinenhän on kai näytelmä. Ihmettelinkin, että onpa jokseenkin sieluton esitys tämä.

Peter Pan on yllättävän raaka ja julma tarina. Lisäksi ihmisenä, naisena ja feministinä otti ihan todella paljon päähän Wendyn kohtelu. Hän on pojille pelkkä kotitalouskone ja lämmin syli. Tosi tylsää. Lisäksi Wendy on Peterille korvattavissa millä tahansa tytöllä, esimerkiksi Wendyn tyttärellä. Minusta tämä viesti on hyvin tyly ja kylmä. Jotenkin minulla on ollut animoiduista versioista sellainen mielikuva, että Wendy osallistuu seikkailuihin siinä missä muutkin. Olin ilmeisesti väärässä.

Tarinassa oli myös paljon väkivaltaa ja läheltä piti -tilanteita, Peter ja Wendy meinaavat päästä hengestään molemmat.

Jänskä se, kun pienenä olen lukenut kirjaa, ja ihmettelin silloin alun suudelmajuttua, jossa Wendy antaa Peterille sormustimen suukkona. Jäin pitkäksi aikaa käsitykseen, että pussailu voi olla myös tavaroiden vaihtamista, vaikka ihmettelinkin, miksi sitä pitäisi kutsua samalla sanalla kuin ihan eri asiaa. Nyt vasta tajusin, että tarinassa on kyse väärinkäsityksestä. Suukon lisäksi omasta lapsuudesta päällimmäiseksi on jäänyt mieleen kamala ja inhottava herra Darling ja Nana-koiran huono kohtelu.

Oli kiinnostavaa, miten tunteettomia ja mänttejä Peter ja esimerkiksi Helinä osasivat olla. Oikeastaan ei tämä alkuperäinen tarina kauheasti eroa aikuisten sarjakuvasta, jonka luin aiheesta joku aika sitten, mutta sen sijaan eroaa tunnelmaltaan aika paljonkin esimerkiksi Disney-elokuvasta. Tai ehkä vain luin kirjan synkempänä kuin se olikaan, kun olin lukenut sarjakuvan. En tiedä.

Jäi sellainen olo, että voisin lukea tästä jonkin alkuperäisen ja oikean mittaisen version vielä. Itsekseni. Lapselle sen sijaan en halua levittää tämmöistä naiskuvaa enää yhtään.

torstai 27. lokakuuta 2016

Footloose

Herbert Ross, 1984


Lainasin vanhan version Footloosesta kirjastosta, koska en ole nähnyt sitä. Miksipäs muutenkaan. Olipas tyhmä aloitus. Vaikka toisinaanhan ihmiset lainaavat vanhoja elokuvia juuri siksi, että ovat ne aikoinaan katsoneet. Niin. Että ehkä tuossa aloituksessa on joku vissi totuus taustalla. Tai siis onkin totuus taustalla, koska ei se ole valhe. Nyt tuntuu, että pitäisi poistaa tämä ensimmäinen kappale, koska tästä puuttuu kaikki, mitä ensimmäisessä kappaleessa pitäisi olla, kuten sisältö ja järki. Mutta enpä viitsi, sittenhän minun pitäisi aloittaa alusta tämä bloggaus, enkä voisi siirtyä suoraan toiseen kappaleeseen, kuten nyt aion tehdä.

Footloose kertoo Renistä, joka muuttaa äitinsä kanssa pikkukaupunkiin, jossa on tanssiminen ja musiikki kielletty. Kiellon syynä on takavuosien auto-onnettomuus, jossa kuoli monta nuorta, ja kaupungin mielipidevaikuttaja pastori on sitä mieltä, että syynä kauheaan tapainturmelukseen on populaarimusiikki ja tanssiminen. Ren tietysti ulkopuolisena näkee asian toisin ja lähtee taistelemaan tyhmää sääntöä vastaan.

Footloose oli aika erilainen kuin odotin. Vakavampi, väkivaltaisempi. Odotin hassua tanssielokuvaa, mutta leffa olikin aika synkkä. Etenkin pastorin tyttären Arielin tarina on aika karu. Hän kapinoi isäänsä vastaan käyttäytymällä hyvin itsetuhoisesti ja huomiohakuisesti, jää melkein rekan ja junan alle sekoillessaan, saa poikaystävältä ja isältä turpaan. Minusta elokuvassa elokuvassa Arielin pahoinpitely jätettiin aika lailla käsittelemättä, ihan niin kuin se olisi normaalia.

Se täytyy kyllä todeta, että minusta elokuvan kaupungin nuorison ongelma ei ollut musiikki ja tanssi, vaan täysin holtiton moottoriajoneuvokäyttäytyminen. Nuoriso rällää traktoreilla, moottoripyörillä ilman kypärää, autoilla kilpaa, täysin järjetöntä hommaa. Mutta ehkäpä Amerikassa tämä on ihan loogista, että kielletään musiikki, kun autoilu on ongelma, samalla tavalla kuin aseet eivät ole millään tavalla osa ihmisten ampumista.

Mutta oli ihan hyvä nuorisoelokuva kyllä. Ei lässytystä ja Kevin Bacon on ihana. Katsoin tämän sairaslomalla kauheassa flunssassa ja sopi tähän tarkoitukseen oikein hyvin. Pitäisi katsoa näitä kasarielokuvia enemmänkin, niitäkin, jotka olen jo nähnyt joskus lapsena. Niin kuin Grease, jota silloin rakastin, tai Ferris Bueller's Day Off, tai Sixteen Candles, tai Pretty in Pink, tai The Breakfast Club, tai The Goonies, jota en itse asiassa ole edes nähnyt. Laitankin sen heti varaukseen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Sarjoja, joita olen katsonut televiissiosta, osa 2

Vuosien venkoilun jälkeen otimme viimein muutama aika sitten HBO Nordicin käyttöön. Olimme viivyttäneet HBO:n tilaamista, koska se on niin kallis. Sitten kun sitä viriteltiin käyttöön, Roscoe naurahti, että mitenkähän päin tämä tuntui liian kalliilta, kun meidän sen iltaiset yhdet tuontioluet maksoivat enemmän kuin HBO kuussa. No, se on niin monitulkintainen ja abstrakti asia tuo raha toisinaan.

Vaikka on sanottava, että HBO toimii Playstation kolmosella aivan törkeän huonosti, oli silti ihmeellinen yllätys, mitä kaikkea siellä onkaan. Siellä on esimerkiksi Parks and Recreations, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa, enkä yhään tajunnut, että se on koko ajan odottanut minua HBO:lla. Olemme nyt katsoneet kolmannen kauden puoliväliin ja se on paras. PARAS. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen eilistä jaksoa, jossa puisto-osasto joi Snake Juicea. Huh huh. Oijoi. Paras jakso!

No mutta, piti tulla kehumaan draamasarjoja oikeastaan, eikä Parks and Recia. Ajattelin kehua sitä sitten kun olen katsonut kaikki seitsemän kautta. Olen niin onnellinen, että sitä on vielä niin paljon jäljellä!


The Night Of


The Night Ofia meille suositteli Roscoen hyvä ystävä Kille (nimi muutettu), jolla on tunnetusti hyvä maku. Eikä hän väärässä ollut nytkään.

Sarja kertoo Nasir Khanista, joka joutuu pulaan. En tiedä oikein mitä tästä voisi kertoa, koska itse pidin siitä, etten tiennyt mitään. Ehkä tästä voi kertoa sen, että sarja kertoo oikeudenkäynnistä ja yhtä pääosaa näyttelee John Turturro, jonka hahmolla on todella vaikea ihottuma jaloissa. En tiedä, miksi sen halusin kertoa, mutta näin on.

Ei tästä esittelystä nyt varmaan kukaan saanut mitään irti, mutta voitteko nyt vain luottaa ja katsoa, koska on hyvä.


Mr. Robot


Mr. Robot kertoo nuoresta hakkerijäbästä Elliotista, joka työskentelee isossa yrityksessä ja vapaa-ajallaan hakkeroi vähän sitä sun tätä. Elliotilla on aika isoja ongelmia päänsä sisällä, mutta myös sen ulkopuolella.

Tämä sarja on vähän niin kuin Matrix ja Fight Club olisi pantu purkkiin, kansi päälle ja hölskytetty. Erittäin hyvä, toisin sanoen.


Broadchurch


Broadchurch ei ole HBO:lla vaan Netflixissä. Kuulin siitä kehuja työkaveriltani, jolla on tosi hyvä maku, paitsi populaarikulttuurissa niin myös vaatteissa. Broadchurch on brittiläinen poliisisarja, melko perinteinen, mutta poikkeuksellisen hyvä.

Ensimmäinen kausi oli ihan loistava. David Tennant on moniongelmainen poliisi Alec Hardy, kuten tämmöisissä sarjoissa on yleensä tapana, joka tulee Broadchurchiin tutkimaan nuoren pojan kuolemaa. Hänen parinaan toimii Ellie Miller, jolle juttu on hankala, koska pojan perhe on hänelle läheinen.

Toinen kausi oli melko lailla heikompi, mutta katsoimme toki senkin. Tällä kaudella keskitytään edellisen kauden rikoksen oikeusjuttuun ja Hardya vaivanneeseen vanhempaan murhajuttuun. Ihan hyvä tämäkin oli, mutta harmillisesti ei läheskään niin hieno kuin ensimmäinen kausi.

- - -

Nyt on hankalaa, kun aloimme epähuomiossa katsoa HBO:lta Westworldia, joka vaikuttaa todella hyvältä, mutta sitä tulee vain jakso viikossa, ja nyt on vasta muutama nähtävissä. Olisi pitänyt odottaa, että se on kokonaan saatavilla, tämmöinen säännöstelty katsominen tuntuu nykypäivänä ihan kidutukselta. Miten sitä vielä muutama vuosi sitten saattoi kestää tämmöistä piinaa! Ja ajatella, että kirjatkin luettiin ennen vanhaan jatkosarjoina sanomalehdestä, Dickensit ja Dostojevskit, nyt nekin saa ahmia niin vauhdilla kuin haluaa. Kyllä maailma on sentään nykyään parempi niin monin tavoin!

tiistai 25. lokakuuta 2016

Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016


Mehiläisten katoaminen on suosikkikauhutuhokuvani megatsunamin ohella. Suosikkini sillä tavalla, että huomaan vaivaavani sillä päätäni tosi paljon, ei sillä tavalla, että toivoisin sen toteutuvan. Roscoe on varmaan sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi lukea enää yhtään pätkää mehiläisistä, mutta minäpä luen silti. Koko viime kesän huokailin pitkin pihoja, että kun ei näy yhtään pölyttäjää missään, johon Roscoe, että en voi tehdä mitään johtopäätöksiä jonkun yhden neliömetrin sattumanvaraisesta tilasta. Se oli varsin lohdullista. Roscoen paras puoli hänen ulkonäkönsä ohella on hänen eittämätön viisautensa. Ja sitten mitä ilmeisimmin oli ihan kunnolla mustikkaa ja omenaa, eli joku selvästi pölytti. Emme tuhoutune seuraavan neljän vuoden sisällä, vaan ehkä viiden.

Olen jo muutaman kerran kaunokirjallisuudessa pettynyt asian käsittelyyn, esimerkiksi Mehiläisten kuolema ei käsitellyt mehiläisten kuolemaa yhtikäsyhtään, vaikka muuten tosi hyvä kirja olikin, ja Enkelten verta, jossa asiaa käsiteltiin erittäin ansiokkaasti, mutta silti minusta liian vähän.

Tässä kirjassa mehiläisiä käsiteltiin hyvin riittävästi. Kirja etenee kolmessa aikatasossa. 1857 William makaa masentuneena sängyssään. 2007 mehiläisfarmari George huolehtii mehiläispesistään. 2098 Tao kiipeilee puissa pölyttämässä päärynäpuita höyhenellä. Kaikki aikatasot käsittelevät mehiläisiä jollain tavalla ja lopussa kiertyvät yhteen.

Pidin siitä, että luvut olivat varsin lyhyitä. Usein tämmöisissä monen henkilön tarinoissa ärsyttää, kun henkilö vaihtuu, mutta tässä he vaihtelivat niin vauhdilla, että lukeminen sujui jouhevasti. Kaikki henkilöhahmot olivat erittäin hyviä, vaikka William ja George olivatkin välillä ihan hiton ärsyttäviä.

Paitsi mehiläisten historiaa ja tulevaisuutta, kirja käsitteli minusta vanhemmuutta. Tao etsii kadonnutta lastaan, William yrittää saada yhteyden poikaansa Edmundiin eikä huomaa tytärtään, George vaatii poikaansa jatkamaan mehiläisfarmia ja unohtamaan yliopistohömpötykset. Mietin aika paljonkin sitä, miten paljon kannattaa laittaa odotuksia lapseensa. Varmaan ei paljonkaan. Itseäni ei koskaan usutettu mihinkään suuntaan, mistä olen hyvin kiitollinen vanhemmilleni, ja myös siitä, että löydettyäni suunnan, minua tuettiin kaikin voimin, ja toivoisin, että onnistuisin antamaan yhtä suuren vapauden ja tuen omalle lapselleni. Se tulee olemaan vaikeaa, koska meinasin kuolla ja halvaantua, kun Pallas Kanelikakku viikonloppuna ilmoitti vihaavansa kirjoja. (hänellä on kausi, jolloin hän vihaa kaikkea, enkä usko, että hän oli vakavissaan, mutta voihan olla, ettei hänestä tule lukuihmistä, ja se minun on vain hyväksyttävä, olen kuullut, että jotkut ihmiset selviävät lukematta kirjoja jopa ihan hyvin, en vain tiedä miten se voi olla mahdollista, enkä aio itse tosiaankaan kokeilla)

Kirjablogeissa Mehiläisten historia näyttää saaneen nuivahkon vastaanoton, mutta minusta tämä oli aivan erinomainen kirja, parhaita pitkään aikaan. Rauhallinen, mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava, sydäntäsärkevä. Minusta oli todella kiinnostavaa, miten mehiläisten katoaminen vaikuttaa yksilötasolla, kun tähän saakka olin ajatellut asiaa oikeastaan vain koko maailman tasolla. Jännä, miten kirjat jakavat ihmisiä. Minä en osannut osoittaa tässä oikein mitään vikaa, kun toiset eivät tykänneet yhtään. Tuntuu, kuin olisimme lukeneet eri kirjan.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Spectre

Sam Mendes, 2015

Kuva

Olen katsonut lapsuudessani Bondeja siinä missä muutkin ihmiset. Tai ainakin ikäiseni ihmiset, joilla on ollut televiissio. Länkkäreitä ja Bondeja, iskä makasi mahallaan olohuoneen matolla ja me siskon kanssa istuimme hänen selässään. Meidän perheessämme oltiin muistaakseni ehdottomasti sitä mieltä, että Sean Connery on oikea Bond, mutta hyväksyimme myös Roger Mooren. Tai saatoimme olla jotain muutakin mieltä, mutta en tiedä mistä ehdoton Bond-käsitykseni olisi voinut tulla, ellei kotoa. Toisaalta luulin aikuisikään asti, että äitini vihasi Mauno Koivistoa, vaikkei hän itse asiassa ollut vihannut ollenkaan. Ja äitini luuli koko elämänsä, etteivät Beatlesit käyttäneet huumeita, ei ainakaan Paul. Kaikkea sitä ihmiset voivatkin luulla.

No mutta, sen sijaan Daniel Craigin Bondista olen pitänyt aina kovasti, koska hän on niin erilainen, ettei oikeastaan edes uhkaa Sean Connerya mitenkään. Connery on jatkuvasti huvittuneen näköinen ja hauska, Craig on ilmeetön ja näyttää jatkuvasti siltä, että nukahtaa. Connery on kevyt, Craig on kova.

Huomaan ikäännyttyäni muuttuneeni sillä tavalla ihmisenä, etten enää jaksa katsoa action-elokuvia lähes ollenkaan, en edes, vaikka niissä temppuilisi James Bond, ja siksi tämänkin Bondin katsoin vähän puolella silmällä. Neuloin ja rempläsin puhelinta, koska minulla on neljä kättä, ja ymmärrettävästi tämä käsien käytön määrä vaikuttaa keskittymiskykyyn, joten en ole nyt enää viikko elokuvan näkemisen jälkeen ollenkaan varma mitä siinä edes tapahtui.

Mutta ainakin jotain tämäntyyppistä siinä oli:

  • Daniel Craig muikisteli ilmeettömästi suutaan.
  • Christoph Waltz näytteli jälleen samaa hahmoa, joka alkaa ärsyttää minua kerta kerralta enemmän. Olisi hauska nähdä hänet joskus näyttelemässä äidinkielellään, josko hän ei olisi niin rasittava.
  • Oli kivaa kun uudet Moneypenny ja Q ottivat enemmän tilaa ja olivat aivan mukavia hahmoja.
  • Ja sitten oli jotain räjäytyksiä ja tappelua eksoottisissa maisemissa ja kyllähän kaikki sen tietää.

Ihan hyvä Bond tämä oli. Ei niin hyvä kuin Casino Royale, parempi kuin Skyfall. Mutta saatan olla myös väärässä, koska en tosiaan keskittynyt juurikaan, kun piti tehdä sukan kärkikavennustakin siinä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Naapuri

Herman Koch: Naapuri
(Geachte heer M.)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala, 2015


Naapuri oli työpaikan lukupiirin lokakuun kirja. Olisin varmaan lukenut sen joskus muutenkin, se kun on omassa hyllyssä pyörinyt jo tovin, mutta nyt oli oiva tekosyy. Olen varmaan kertonutkin, että lukupiirin kirjat valitaan siten, että minä tuon tarjolle listan kirjoja, joista lukupiiriläiset valitsevat mitä haluavat lukea. Tai sitten he ehdottavat jotain, jonka valitsemme, jos se sopii kriteereihin, joita ovat esimerkiksi se, ettei saa olla varausjonoa kirjastossa, ja jotain muitakin myyttisiä kriteereitä varmaan on, vaikken niitä muistakaan juuri nyt. Kun teen listaa, laitan sinne luonnollisesti pelkästään kirjoja, jotka itse haluan lukea. Mitäs muutakaan. Niinpä useinmiten lukupiirissä luetaan sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat minua, mutta minusta se on ihan reilua, koska teen sitä työkseni ja joudun kirjat vapaa-ajallani lukemaan. Lukeminen kun on minulle niin vastenmielistä hommaa, ymmärrätte varmaan.

Pidin tosi paljon Kochin ensimmäisestä suomennetusta, Illallisesta. Naapurin huomaa kyllä saman kirjailijan kirjaksi, mutta minusta tämä ei ihan yltänyt Illallisen tasolle.

Naapuri kertoo aluksi nimettömästä miehestä, joka asuu kuuluisan kirjailijan naapurissa ja on varsin pakkomielteinen kirjailijasta ja tämän tuotannosta. Hiljalleen monien kertojien myötä alkaa kiertyä auki, mikä on miehen ja kirjailijan suhde, ja se onkin varsin monimutkainen juttu se.

Erittäin hyvä kirja tämä minusta oli. Puolivälissä jämähdin vähän nuoruusosioon, vähempikin muistelu olisi piisannut, mutta muuten pidin kaikesta. Jotkut asiat jäivät hahmotelmiksi, useita juonenkäänteitä jätettiin kehittämättä tai ihan huvikseen auki, mikä jäi itseäni kaivelemaan, minä kun en ole oikein avoimeksi jäävien asioiden ystävä, mutta ehkä voin elää tämän asian kanssa. Henkilökohtaisesti kiinnostavinta oli lukea menestyneen kirjailijan elämästä ja Hollannin kustannusmaailmasta.

Lukupiirissä kirjasta oli pidetty myös lähes poikkeuksetta ja ainoa poikkeuskin oli valmis yrittämään lisää Kochin kanssa. Lukupiirin paras anti on se, että kun itse lukee kirjan ja sitten sitä ehkä vähän mielessään reflektoi, juuri tämän verran kuin tähän nyt olen rupeltanut, esimerkiksi, ja sitten menee lukupiiriin ja kirja aukeaa ihan uuteen kukoistukseen. Että TÄSTÄKÖ siinä olikin kyse! Vuosikymmenten oikeusmurhasta! Kostosta! Voi kauheutta!

Ihmettelin vähän Kochin nähdäkseni erittäin laadukkaaseen tuotantoon verrattuna matalia Goodreads-pisteitä. Esimerkiksi Illallinen on saanut vain 3,21 pistettä, mikä on minusta aika alhainen, ottaen huomioon, että lähes kaikki ihmiset, joiden kanssa olen kirjasta jutellut, ovat olleet siitä hyvinkin innoissaan. Ja tämä Naapuri on saanut 3,33. Sekin hämmentää, että tästä on pidetty enemmän, vaikka minusta tämä oli selvästi heikompi.

Olen muutenkin vähän ihmetellyt Goodreadsin pisteytystä. Pisteethän antavat lukijat, ihan tavalliset ihmiset, jotka lukevat kirjoja. Huomaan, että usein minusta erittäin hyvien kirjailijoiden teosten pisteet jakautuvat ja ovat keskiarvoltaan aika laimeita, ei mitään lähes viittä, kuten monilla vaikka nuorten- tai viihdekirjoilla. Ehkä tämä kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pidän näemmä erityisesti kirjallisuudesta, joka jakaa lukijansa. Ja toiseksi, ehkä genrekirjallisuuden lukijat ovat fiiliksissään innokkaampia, antavat viittä tähteä herkemmin. En tiedä. Ehkä tässä nyt lähinnä yritän äimäillä, miten minun pitäisi tulkita niitä Goodreadsin pisteitä. Ehkä minun vain pitäisi jättää ne huomiotta. Onhan tässä muutakin mietittävää, elämässä, maailmassa, kirjallisuudessa.

Lopuksi haluaisin vielä mainita, että pidän kovasti näistä Kochin kirjojen kansista. Kirjat ovat mustanpuhuvia, mutta kannet iloisia, kiva kontrasti. Siltalalla on muutenkin hienoja kansia, olen huomannut.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
(Me Before You)
Suom. Heli Naski
Gummerus 2015


Louisa on höpsö ja pukeutuu värikkäästi. Hän on töissä kahvilassa, seurustelee jo ties kuinka monetta vuotta himourheilija Patrickin kanssa ja asuu vanhempiensa vaatekomerossa. Sitten hän saa potkut ja päätyy vasta halvaantuneen Willin hoitajaksi. Will on aiemmin ollut pankkiiritähti Cityssä, seurustellut kauniiden naisten kanssa ja harrastanut extreme-lajeja eksoottisissa maisemissa. Nyt on melko synkkää hänellä, ymmärrettävästi.

Lukiessa oli kieltämättä ikävä olo. Olin etukäteen tietoinen, että tarina on loukannut vammaisia. Ymmärrän sen hyvin. Will haluaa kuolla. Hän on luvannut vanhemmilleen puoli vuotta, jonka jälkeen hän aikoo hakeutua Dignitas-klinikalle Sveitsiin. Lienee ymmärrettävää, että ihmiset, joiden tilanne on sama kuin Willin, ovat tästä suivaantuneet. On tylsää, että halvaantuneiden elämä esitetään mediassa näin, ja vaikka Willin tarina on sydäntä särkevä, on se silti aika asenteellinen, ja tämä vaikutti lukukokemukseeni. Halukas voi lukea lisää vaikka tästä The Guardianin artikkelista.

Tästä huolimatta pidin kyllä Louisasta ja Willistä. Kirja oli minusta koskettava ja laadukas viihdekirja, ja melko varmasti luen vielä jatko-osankin jonain päivänä, ja leffan katson varmasti sitten joskus kun se tulee vastaan. Olin kuitenkin vähän pettynyt, koska edellinen lukemani Moyes oli niin hyvä, eikä tämä yltänyt samalle tasolle. Jännä, että Goodreadsissa pisteet menevät toisin päin. Ehkä tämä on helpompi, suuren yleisön kyynelten heruttelija. Tai sitten minä olen vain ronkeli. Saatan olla.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Rike Jokela, 2016


Tämä blogikin on ihan tärviöllä kun ei vaan niin ei. Mutta ei puhuta siitä.

Puhutaan sen sijaan Tatu ja Patu -elokuvasta, jonka innolla rynnistin eilen Finnkinon Lasten sunnuntaihin Pallas Kanelikakun kanssa katsomaan. Minä kun pidän Tatusta ja Patusta kovasti. Luin kaikki kirjat töissä jo ennen kuin lasta oli mailla halmeilla. Pidän heistä enemmän kuin lapsi, joka hänkin kyllä pitää jonkin verran, vaikkei aina ymmärräkään mille minä nauran.

Tennispalatsissa meitä odotti yllätys, sillä kaikki katsojat saivat Tatu- tai Patu-naamarin, pillimehun ja pienen suklaapatukan. Olin heti aivan vastaanottavainen, varsinkin kun en ollut ostanut itselleni mitään leffaherkkuja, kun elokuva oli heti aamusta ja olimme menossa lounaalle. Paitsi että olin kyllä itse asissa ostanut itselleni fantan, jonka kaulassa roikkui pussi kirsikkatiivistettä, ja kun kaadoin sen perusfantan sekaan, tuli omituista viininpunaista juomaa, joka maistui sellaiselle, miltä kirsikan makuiset asiat maistuvat, mutta eivät oikeat kirsikat. Oikeastaan se maistui Dr. Pepperille jonkin verran.

Kerronko vielä limpparistani vai mennäänkö jo asiaan? Hyvä on, voin kertoa vielä sen verran, että kaksi muuta aikuista, joilla maistatin kirsikan makuista fantaani, olivat sitä mieltä, ettei se ollut erityisen hyvää, mikä oli minusta erikoista, koska esimerkiksi Roscoe, toinen maistaneista, tykkää kovasti Dr. Pepperistä. Minä sen sijaan en pidä Dr. Pepperistä, mutta pidin tästä kirsikkafantasta. Että jännä juttu.

No, mutta se leffa. Tatu ja Patu saapuvat Outolasta Helsinkiin Veeran luo joulun viettoon. Heti alussa mennään ristiin ja Tatu ja Patu päätyvät seikkailemaan esimerkiksi öiseen Stockmanniin (missä ei liiku yhtään mikään) ja integroitumaan paikalliseen väestöön. Veera sen sijaan yrittää saada vanhempansa Mirkun ja Lissun uskomaan, että Tatu ja Patu ovat oikeasti tulossa.

Elokuva oli minusta erittäin hauska, lapsesta liikehdinnästä päätellen hieman tylsä, mutta myöhemmän arvion mukaan tosi hyvä ja vähän jännä. Elokuvan huumori oli monin paikoin enemmän aikuiseen makuun, vaikka olikin tosi kilttiä. Jotenkin en vain kestä Antti Holmaa. Minä kun rakastan Antti Holmaa. Tämä on varmaan tullut selväksi jo Kauheimpien runojen ja Järjestäjän käsittelyssä.

No joo. Mutta toivoisin kovasti lisääkin Tatua ja Patua elokuvamuodossa. Kiitos.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Koira nimeltään Kissa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Teos 2015


On tässä viime vuosina tullut luettua enemmän kuin vähän kuvakirjoja. On tullut huomattua tason suuri vaihtelu. Loppujen lopuksi on aika vähän niin hyviä kuvakirjoja, että niitä jaksaisi lukea useamman kerran putkeen. Sitten kun sellaisen löytää, siitä mielellään kertoo muillekin.

Nimittäin tämä Koira nimeltään Kissa. Kylläpä olenkin vaikuttunut.

Se kertoo koirasta, jonka nimi on Kissa. Äiti halusi antaa sille itsenäisen nimen, mutta koira onkin vain yksinäinen. Se on sekarotuinen narttu, jolla ei ole ketään läheistä. Se kiertelee ympäriinsä, kunnes saapuu Kontulaan. Siellä koira kohtaa katujen miehen nimeltä Näätä. He ystävystyvät. Viimeinkin heillä molemmilla on joku.

Kirjassa ihania asioita on monta. Esimerkiksi:

  • Kuvitus. Rakastan Elina Warstan töitä.
  • Kieli. Kirjaa on tosi kiva lukea ääneen.
  • Tarina. Kyllä se nyt vain on ihanaa, kun kuvakirjassa ajellaan metrolla ees taas ja viedään kauppaan iso kassillinen tyhjiä pulloja, että saadaan tilalle yksi täysi. Aika harvoin olen lukenut lastenkirjaa, jossa toinen päähenkilö on alkoholisti.
Taidan ostaa tämän omaan hyllyyn, tämä on semmoinen kirja, jota mielellään lukee itsekseenkin silloin tällöin. Töissäkin tätä jo mainostin. Ei tämä välttämättä ole satutuntimatskua, mutta toivoinkin, että kollegat lukisivat sen ihan ilokseen, he kun ovat sellaista kirjoja arvostavaa porukkaa.

torstai 22. syyskuuta 2016

Rakkaus niinku

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016


Käsittelin töissä varauksia kun yhtäkkiä huomasin oman nimeni ruudulla. Vilkaisin tyrmistyneenä kirjan takakantta. Mitä helvettiä, ajattelin, minkä ihmeen 90-luvun enkeliterapiakirjan minä nyt olen varannut? No ei mutta sehän olikin innolla odottamani Rakkaus niinku, jonka kirjoittaja on yhdeltä ammatiltaan graafinen suunnittelija ja mitä ilmeisin humoristi. No ei vaan, hieno kansi.

Niin kuin on kirjakin.

Rakkaus niinku kertoo Joonasta, kolmikymppisestä toimittajasta, joka asuu työttömänä isänsä luona Kirkkonummella. Kirja koostuu pelkästään Joonan nauhoittamista ja litteroimista keskusteluista isän ja ystävien kanssa, sekä chat-keskusteluista Sad91rlin kanssa. Joonan isä on Suomen Knausgård, hän on kirjoittanut paksun tilitysromaanin siitä, miten hänellä on ollut rankkaa, ja Joona yrittää suhtautua siihen. Sitten on kaikki muu ahdistava elämässä, odotukset, vaatimukset, ilmastonmuutos, rasismi, seksismi, prekaarisuus, tarve näkymättömyyteen, tarve huomioon, huumeet, moraali, rakkaus, kaikki.

Aluksi olin vähän, että onkohan tämä nyt mistään kotoisin. Dialogi on kiistatta hämmästyttävää, mutta aluksi tuntui, että on vähän knoppailevaa ja kikkailevaa nyt. Sitten tajusin, että asiahan onkin niin, että Joona nyt vain on todella ärsyttävä, saarnaava besserwisser, eikä se ollutkaan vika kirjassa, vaan hahmon olemus. Joona valittaa ja kaataa ongelmansa ihan kaikkien niskaan, eikä ota oikein vastuuta mistään. Ahmin kirjaa. Jotenkin tämä kertoi juuri tästä päivästä, jopa siinä määrin, että en tiedä onko tämä viiden vuoden kuluttua yhtä kiinnostava, joten lukekaapa tämä heti. Ja tuntui myös, että tämä kertoi ihmisistä, joita pyörii ympärilläni. Ehkä itsekin olen sellainen jossain määrin, vaikken kuulukaan prekariaattiin tai huumepäissäni siteeraa sivistyssanakirjaa. Teen sitä vain selvin päin, todennäköisesti enimmäkseen siksi, etten käytä huumeita. Ja olen myös ehkä vähän liian vanha ollakseni Joonan seurapiiriä, olenhan kuitenkin juuri ja juuri X-sukupolvea, enkä Y:tä, johon Joona väittää kuuluvansa, koska 80-luvun alku on Y:tä.

Joka tapauksessa, erittäin mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen antoisa lukukokemus, jonka varmasti muistan pitkään. Toivon tälle kirjalle kaikkea mahdollista hyvää. Nyt tuntuu vähän ankealta lukea ihan tavallista kirjaa, jossa ei ole mitään kokeellista.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Tytöt

Emma Cline: Tytöt
(The Girls)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2016


Ai että! minä ajattelin keväällä kun ennakko-ostin Tyttöjä kirjastoon. Kirja, joka kertoo hipeistä, tytöistä, Kaliforniasta, oijoi, täydellistä. Ajattelin Girls-tv-sarjaa, Hairia ja Virgin Suicidesia, tyttöyttä, rauhaa, rakkautta, ihanaa. Odotin kirjaa eniten syksyn kirjoista.

Mutta sitten kun sain sen käsiini tajusin, että eihän tämä olekaan yhtään sitä mitä minulle luvattiin. Ei tämä kerrokaan tyttöydestä ja hippeydestä vaan Manson-kultista ja joukkomurhista. Ei minulla sinänsä ole mitään Manson-kulttia vastaan. Ei kun: minulla on paljonkin Manson-kulttia vastaan, en kannata joukkomurhausta ja kultteja ylipäätään, mutta noin aiheena se on periaatteessa ihan kiinnostava. Mutta.

Jotenkin tämä nyt oli ihan valtava pettymys. Nuori Evie elää elämänsä kesää, vanhemmat ovat eronneet, parhaan ystävän kanssa tulee riitaa ja sitten hän törmää hippityttöihin, jotka vievät hänet karismaattisen johtajansa Russellin luo, ja viimeinkin Evie kokee olevansa siellä minne kuuluu.

Minusta kirja oli epäuskottavasti kerrottu, en oikein ostanut ajankuvaa. Russellin karismaa oli hyvin vaikea kuvitella, Evien ihannoima Suzanne oli koko ajan vain inhottava. Lisäksi minusta on aika laimea kerrontaratkaisu, että kehitys joukkomurhaajiksi sattui tapahtumaan juuri silloin kun Evie ei ollut paikalla, jolloin sitä oli vähän vaikea uskoakaan.

Isoin ongelma tässä oli minun kohdallani kuitenkin se, että minähän rakastan hippejä. Jos en saisi asua täällä, haluaisin asua isossa hippikommuunissa. Jos Roscoesta joskus aika jättää, todennäköisesti muutan kommuuniin, koska minusta ihmisen ei kuulu asua yksin. Haluaisin joskus lukea kirjan hipeistä, jossa heitä ei kuvata likaisiksi ja inhottaviksi hyväksikäyttäjiksi, varkaiksi, lapsia kaltoinkohteleviksi ja itsekkäiksi mänteiksi. En oikein usko, että se oli hippiaatteen perimmäinen ajatus tai edes toteutuma. Uskoisin, että useimmissa hippiyhteisöissä ihmiset olivat ihan onnellisia valintojensa kanssa. Eikö ideana ollut kuitenkin rakkaus, rauha ja vapaus. Miksi sellaisia kirjoja ei kirjoiteta? Oliko se hippeys tosiaan yhtä tuomittavaa kuin natseilu, että se pitää kaikessa taiteessa vetää kölin alta? En usko, että Manson-kultti lopulta edusti suurinta osaa hipeistä.

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä minun pitää itse kirjoittaa suuri hippiromaani. Kaikki pitää itse tehdä.

Kaikesta tästä huolimatta tämä oli ihan hyvä romaani joukkomurhaan johtaneesta kultista. Tämä ei ollut hyvä romaani hipeistä ja tytöistä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Huono karma

David Safier: Huono karma
(Mieses karma)
Suom. Tiina Hakala
Bazar 2012


Kim on menestynyt telkkarijuontaja, jolla ei ole aikaa perheelleen, kun pitää luoda uraa ja yrittää vikitellä komeaa kollegaa. Kim on juuri pettänyt miestään tyttärensä syntymäpäivänä, kun hänen päälleen putoaa avaruusaluksesta tippunut lavuaari. Hetken valon jälkeen Kim herää muurahaisena. Buddha avaa hänelle tilannetta, ja Kim päättää raivata tiensä takaisin perheensä luokse. Apuna hänellä on muurahaispesästä löytyvä myös muurahaisena elävä Casanova, jonka kanssa hän lähtee keräämään hyvää karmaa.

Luin joku aika sitten Safierin kirjan Happy family, joka oli muistaakseni ihan semikiva. Tämäkin kirja oli semmoinen ihan mukava. Idea oli hauska, tykkäsin erityisesti ajasta jonka Kim vietti marsuna, mutta aika paljon tästä olisi voinut tiivistää tarinan kärsimättä. Lukeminen oli tosi hidasta ja tökkivää kirjan puoliväliin asti, mikä ihmetytti, koska kyseessä oli kuitenkin hyvin kevyt kirja. Olin välillä jo jättää koko kirjan kesken. Lopun lukaisin vauhdikkaammin, mikä olikin tarinalle eduksi, eikä nyt harmita, että kulutin tähän aikaa. Ihan hauska kirja tämä on.

Lopuksi haluaisin vielä natkuttaa vähän tuosta kirjan kannen suuresta komeasta hurtasta. En tiedä paljon koirista, mutta sen verran sentään tiedän, että tuo ei ole beaglen pentu, jollaiseksi Kim jälleensyntyi.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Captain Fantastic

Matt Ross 2016

Kuva

Tänään oli sellainen onnellinen päivä, että kurjahkon putkiremonttikesän jälkeen Roscoe piti arkivapaan ja hengattiin kahdestaan koko päivä kaupungilla. Olen usein täällä kertonut, että meidän turvaverkkomme on melko laaja, siis siinä mielessä, että se sijoittuu meistä kauas, mikä aiheuttaa sen, ettei meillä ole kovin usein mahdollisuutta tehdä asioita kahdestaan kodin ulkopuolella. Eikä se haittaa. Jos haittaisi, olisimme varmasti aktiivisempia hankkimaan ulkopuolista lastenvahtia.

Kävimme aamunäytöksessä elokuvissa.

Captain Fantastic kertoo perheenisästä, Benistä, joka elää kuuden lapsensa kanssa metsässä. He vuorikiipeilevät, metsästävät, uivat joessa, harjoittelevat itsepuolustusta ja oppivat kaiken tarvittavan lukemalla kirjoja ja keskustelemalla. Ben ja hänen vaimonsa Leslie halusivat elää yhteiskunnan ulkopuolella ja kasvattaa lapsensa voimakkaiksi ja ajattelemaan itse. Mutta sitten perhe saa tiedon, että Leslie on kuollut sairaalassa. Täytyy lähteä hautajaismatkalle.

Myönnän, että olen todennäköisesti juuri se ihminen, jolle tämä elokuva on tehty. Rakastan juuri Benin kaltaisia hullumaisia hippejä, rakastan road movieita, rakastan perhetarinoita. Minusta tämä oli aivan erinomainen elokuva, jonka lopussa itkin kuin Niagara. En hyväksy kaikkia Benin kasvatusoppeja, mutta esimerkiksi Noam Chomsky -päivän viettäminen joulun sijaan kuulosti oikein hyvältä idealta. Arvostan myös kovasti sitä, että lapsille kerrotaan asiat niin kuin ne ovat.

Minusta ei pidä myöskään väheksyä tosiasiaa, että tämä on niitä elokuvia, joissa Viggo Mortensenilla on parta. Mielestäni se on riittävä syy rakastaa mitä tahansa elokuvaa.

maanantai 29. elokuuta 2016

Inherent Vice

Paul Thomas Anderson 2014

Kuva

- Paul Thomas Andersonin Inherent Vice on tullut Netflixiin ja se katsotaan nyt, ilmoitti Roscoe touhukkaana kiivetessään sohvalle.
- Ei mutta sehän on kuulemma ihan huono, yritin vastustella. - Katso, se kestääkin kaksi ja puoli tuntia, ei tässä ole nyt aikaa mihinkään elämän mittaisille huonoille elokuville.
- Ei se ole huono, Kille (nimi muutettu) sanoi, että se on älyttömän hyvä ja vähän niin kuin Big Lebowski.
- Ai, no jos Kille sanoi niin kai sitten.

Ja tottahan se on, että kannattaa mieluummin kuunnella ihmisiä, joiden maun tietää hyväksi, kuin jotain Hesarin elokuva-arvostelijoita. Olin aikoinani menossa katsomaan Inherent Vicea innolla elokuviin, mutta sitten muistin, että Andersonin edellinen elokuva, Mestari, on piirtynyt mieleeni kaiken tylsyyden huipentumana, ja sitten elokuva jotenkin puolihaukuttiin Hesarissa.

Inherent Vice oli hauskinta pitkään aikaan. Ihan kaheli elokuva. Juonessa en pysynyt kärryillä yhtään, osittain, koska neuloin samalla ja osittain, koska olin tosi väsynyt. Juoni oli aika monimutkainen ja toisaalta ehkä vähän sivuosassakin. Elokuva kertoo pössyttelevästä hippiyksityisetsivästä Doc Sportellosta (Joaquin Phoenix), jonka entinen tyttöystävä tulee alussa pyytämään apua, kuten hyvässä yksityisetsiväelokuvassa kuuluukin. Sitten on hippejä vihaava poliisi, kauhea kiinteistögrynderi, heroinisteja, prostituoituja, paljon pössyttelyä. Elokuva on hauskasti niksahtanut, välillä on ihan todella erinomaisen lapsellista huumoria, eikä missään vaiheessa tullut turhan vakava olo.

Lähtökohtaisesti pidän kaikesta hippeihin liittyvästä, lisäksi pidän kaikesta mitä Joaquin Phoenix tekee ja täytyykin sanoa, että tästä tuli ehkäpä suosikkini Paul Thomas Andersonin elokuvista. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen mestariteoksensa on There Will Be Blood, mutta minusta sekin oli tylsä ja ankea, sen sijaan olen pohjattomasti rakastanut Boogie Nightsia, ja tämä kiri vähintäänkin samalle viivalle kuin se.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

The Imitation Game

Morten Tyldum 2014


The Imitation Game on tositapahtumiin perustuva Oscar-elokuva, joka kertoo väärinymmärretystä tyypistä toisessa maailmansodassa. Kaikki edellisessä lauseessa mainitut asiat kuuluvat inhokkilistani kärkipäähän.

Miksi sitten katsoin The Imitation Gamen? Hyvä kysymys. Varasin sen kirjastosta, koska ajattelin tietokonesuuntautuneen Roscoen olevan kiinnostunut Alan Turingista, ja olen niin mukava, että voin joskus laittaa toisten ihmisten halut omieni edelle. Ja sitten kun Roscoe tosiaankin halusi katsoa elokuvan, ajattelin, että voinhan keskittyä valittamiseen ja neulomiseen jos on liian puisevaa.

No mutta mutta. Hämmästyksekseni tämä oli oikeastaan ihan hyvä elokuva. Hieman ärsytti Tywin Lannister esittämässä itseään, lisäksi suustani pääsi spontaani "ei saatana" kun naispääosan esittäjä Keira Knightley kekkalehti kuvaan, mutta näistäkin selvittiin. Knightley oli itse asiassa ihan hyvä, voin myöntää. Hän ärsyttää minua, mutta on silti aivan hyvä näyttelijä, saatana sentään. Anteeksi vain.

Kyllähän tämä elokuva lepäsi täysin kiinnostavan Alan Turingin ja häntä esittävän, myös hyvin kiinnostavan, Benedict Cumberbatchin hartioilla. Ja mikäs siinä, Turingistahan tämä elokuva kertoi.

En silti aio tarkistaa näkökantaani. Tositapahtumiin perustuvat Oscar-elokuvat ovat edelleen mielestäni ihan kamalia, varsinkin jos ne kertovat väärinymmärretystä tyypistä, ja ehdottomasti jos ne sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Toisen maailmansodan voisi kyllä ihan oikeasti antaa jo olla.

lauantai 27. elokuuta 2016

Tämä kesä

Tänä kesänä en ole:

  • Uinut
  • Käynyt piknikillä
  • Mökkeillyt
  • Lomamatkaillut
  • Juonut pussikaljaa
  • Hengaillut rauhassa koko päivää kaupungilla
  • Käynyt festareilla
  • Pyöräillyt
  • Lukenut läheskään tarpeeksi pysyäkseni järjissäni


Tänä kesänä olen:

  • Ollut todella vihainen, enimmäkseen remonttifirmoille
  • Varsinkin öisin olen ollut todella vihainen
  • Valvonut öisin keksien loukkauksia remonttifirmoja kohtaan
  • Ollut päivisin vihainen, koska olen valvonut öisin
  • Käräyttänyt remonttifirmoja erilaisista valheista ja juksupuksutuksista
  • Odottanut remonttifirmoja
  • Ollut todella väsynyt
  • Alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joita tapaa asiakaspalvelussa, joiden harrastus tuntuu olevan valittaminen, ilkeämielinen urputus ja toisten mielen pahoitus. Kun jatkuvasti väsyneenä tappelee remonttifirmojen kanssa, alkaa nähdä vikoja ihan kaikkialla, ja tulee helposti niistä huomauttaneeksi hyvinkin napakkaan sävyyn. (tämä ei ole se suunta, johon haluan ihmisenä kehittyä)
  • Syönyt liikaa jätskiä
  • Ajatellut tosi paljon ensi kesää, jolloin aion tehdä kaikkea mitä tänä kesänä en ole ehtinyt enkä jaksanut, ja vielä enemmän, koska pakkohan tämän loputtoman väännön on silloin olla ohi, eikö olekin?

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Simon vs. the Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Lukija: Michael Crouch
Harper Audio 2015


Carry On jätti jälkeensä innostuksen hyviin nuorisolaiskirjoihin. Ne selvästi sopivat hyvin äänikirjoiksi, niitä on kiva kuunnella, ei ole liian vaikeaa pysyä kärryillä, ja näköjään sydämessäni on iso pehmeä kohta ensirakkaudelle.

Siksi minä tämänkin ostin, ja ihanahan se oli.

Simon on kuusitoistavuotias ja tiukasti kaapissa seksuaalisuutensa kanssa. Ainoa joka tietää on hänen anonyymi sähköpostiystävänsä Blue, joka on myös homo ja kaapissa. Vähän jäi epäselväksi, missä Simon ja Blue ovat toisensa löytäneet, mutta sitten taas, mitä väliä. Simon ja Blue kirjoittelevat toisilleen pohtien tilannettaan ja itseään ja kaikkea, yrittävät olla paljastamatta itsestään liikaa, vaikka haluaisivat paljastaa kaiken.

Periaatteessa Simonilla ei nähdäkseni ole mitään isoa syytä salailla seksuaalista suuntautumistaan, hänen perheensä on kannustava ydinperhe ja laaja ystäväpiirikin tosi kiva, vaikka onhan se tietysti iso asia. Kuten Simon Bluelle kirjoittaa, olisi ihan kohtuullista, jos kaikkien ihmisten pitäisi jossain vaiheessa julistaa seksuaalinen suuntautumisensa, ettei heterous olisi mikään lähtöoletus. Näinhän se on. Tai sitten, voisi olla ihan hyvä niinkin, ettei kenenkään tarvitsisi julistaa mitään ja kaikki saisivat olla keskenään ihan mitä haluavat, mitä se kenellekään kuuluu. No mutta kirjasta vielä sen verran, että sitten käy kuitenkin niin, että Martin-niminen jäbä näkee Simonin sähköpostit ja alkaa kiristää häntä tiedoillaan.

Pidin tästä kirjasta eniten siksi, että se oli niin normaali ja leppoisa. Tämmöistä voisin kuvitella nuoruuden oikeastikin olevan tosi monille. Monin tavoin ihan hirveää, mutta enimmäkseen kuitenkin tosi hauskaa, kevyttä ja ihanaa.

En ole niin perehtynyt nuorisokirjallisuuteen, että osaisin sanoa onko tämmöistä kirjallisuutta paljon, siis sellaista, jossa nuori tulee ulos seksuaalisuutensa kanssa. Ehkä on, minä en vain ole siihen törmännyt. Mutta oli tai ei, niin tai näin, tämä kirja oli silti älyttömän ihastuttava kuvaus aiheesta, ja toivoisin, että tämä käännettäisiin suomeksi pian.

perjantai 19. elokuuta 2016

Sex Criminals

Sex Criminals, Volume 1: One Weird Trick
Sex Criminals, Volume 2: Two Worlds, One Cop
Matt Fraction, Chip Zdarsky
Image Comics, 2014, 2015


Sain vinkin Sex Criminalsista työpaikan sarjakuvakoulutuksesta ajat sitten, mutta vasta nyt hoksasin varata sitä muutaman osan.

Idea on vinkeä. Suzie on kirjastotäti, ihan tavallinen nainen, jolla on jännä ominaisuus. Kun hän harrastaa seksiä, aika pysähtyy. Hän on oppinut elämään asian kanssa, mutta kun hän tapaa Jonin ja käy ilmi, että myös Jon osaa pysäyttää ajan, kaikki muuttuu. Pankki on viemässä Suzien kirjastoa ja Jon keksii, että kun nyt kerran osaa pysäyttää ajan, sitähän voisi vaikka käyttää hyväkseen esimerkiksi rahan hankinnassa.


Sex Criminals on oikeasti ihan tosi hyvä! Suzie on ihana, tietysti, olenhan itsekin kirjastolainen ja olen heti ihan in lööv kun joku toinenkin on, ja Jonkin on varsin kiva, roisi ja hyvin tehty hahmo. Tykkään kovasti tämän Zdarskyn piirrostyylistä ja tarinakin on yhtä aikaa riittävän vauhdikas, hauska, jännä ja silti syvä. Ja onhan tässä myös jonkun verran seksiä, aika paljon pornokuvastoa, mikä voi tietysti joitain lukijoita vierottaa, jos kohta toisia myös houkuttaa, mutta minusta se oli aika lailla sivujuonne kiinnostavan tarinan ympärillä.

Toisessa osassa keskitytään enemmän Jonin mielenterveysongelmiin ja ajanpysäytysjuoneen, eikä se näin ollen ollut ihan niin kiva kuin ensimmäinen osa, mutta keskivertoa parempi sarjis kuitenkin. Jäi kovasti kiinnostamaan, mitä kolmannessa osassa tapahtuu.

Tätä sarjaa jään seuraamaan! Kolmas osa heti tilaukseen!