tiistai 29. joulukuuta 2015

Star Wars: The Force Awakens

J. J. Abrams, 2015

Kuva

Eilen kävimme Roscoen kanssa kahdestaan elokuvissa katsomassa uusin Star Wars.

Tässähän on nyt se ongelma, ettei tästä elokuvasta voi sanoa mitään, ettei kukaan loukkaannu. Tai sen voi varmaan sanoa, että se on erinomainen seikkailuelokuva, joka vastasi kaikkia odotuksiani, mutta ei voi kertoa, mitä siinä tapahtui ja mitä se käsitteli, kun heti joku fani siellä flippaa. Hirveän kiva, että on tämmöinen spoilaamattomuuskulttuuri, arvostan kovasti.

Tylsä bloggaushan tästä on nyt väistämättä tulossa, mutta voitte syyttää siitä tätä spoilauksen vastaista liikehdintää yhteiskunnassamme. Elokuvan sijaan voisin kuvailla olosuhteita sen ympärillä.

Jännittävintä oli, että parkeerasimme Roscoen kanssa hänen siskonsa auton Oulun uuteen kallioparkkiin. Meitä oli opastettu, että sinne pääsee torin parkkipaikalta, mutta missään ei ollut opasteita mihinkään kallioparkkiin, vain johonkin Kivisydämeen. Olimme hetken aivan äimänä, kunnes ymmärsimme, että runolliset oululaiset ovat nimenneet kaupunginalaiset luolastonsa näin. Kivisydän! Minulle tuli tästä jotenkin scifistinen olo ja aloin heti suhtautua myönteisemmin parkkiluoliin. Lisäksi oli ihan ihmeellistä, että luolasto osasi rekisterinumeron avulla kertoa meille, mihin meidän kannattaa auto jättää, sen kun seurasimme opasteita. Oli kyllä hienoin parkkihalli, mitä olen eläissäni nähnyt! Ja olen nähnyt useita, ainakin viisi, yhden jopa Irlannissa! Esimerkiksi jos vertaa Kajaanin Anttilan alakerran parkkihalliin, ero on merkittävä.

Suurin ongelma oli, että ihmiset eivät ymmärtäneet, ettei voi painaa hissintilausnappia, jos edellinen täysi hissi on vielä paikalla. Silloin kukaan ei saa hissiä. Siinä hississä seistessämme ja avuttomina ovien avautumista ja sulkeutumista seuratessamme sain suurta hupia Roscoen ärsytyksestä kiristyvistä poskilihaksista. Mutta eihän niille ihmisille voinut ärähtää, hehän yrittivät vain innokkaasti päästä Stockalle.

(oikeasti näkemykseni parkkipaikoista kaupunkien alla on melko kriittinen, tai tarkemmin ilmaistuna näkemykseni yksityisautoiluun kannustamisesta, mutta yritetään nyt suhtautua myönteisesti)

Ennen elokuvaa kävimme romanttisesti kahvilla. Tilattuamme lattet istuimme pöytään odottamaan niitä ja tajusimme, että meillä on viisitoista minuuttia aikaa juoda lattet, siirtyä elokuvateatteriin, ostaa juotavaa ja käydä vessassa. Onneksi kahvilan lattet eivät olleet liian kuumat, vaan ne pystyi hyvin nakata ykkösillä naamaan. Lopulta meille jäi vielä neljä minuuttia aikaa seisoskella salin ulkopuolella.

Ja lisäksi Oulun suurimmassa elokuvasalissa oli erinomaiset tuolit, oivat jalkatilat ja muutenkin hyvät olosuhteet.

Eli kaikkinensa erinomainen reissu! Suosittelen kaikille!

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Mantelimaa

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY, 2015


Lainasin Mantelimaan pikalainana kirjastosta heti sen ilmestyttyä, mutta jotenkin se jäi kymmenen sivun jälkeen kesken, en ehkä ollut riittävän joulumielellä. Sitten ostin sen e-kirjana, koska olin varma, että Supisen fanina joskus tulee oikea hetki Mantelimaalle. Ja niin se tulikin, jouluna!

Mantelimaa oli paras joulukirja, mitä voin kuvitella. Se kertoo huvipuiston ja ostoskeskuksen risteymästä, Mantelimaasta, jouluteemaisesta puistosta, jossa mekaaniset tontut ja porot ilmestyvät maan alta, kaikilla työntekijöillä on pakko olla tonttulakki, pipari tuoksuu ja joululaulut soi. Mantelimaan johtaja Jonne J. Halkio haaveilee valtavasta suklaaputouksesta, jossa stripparit kylpevät suklaassa. Kirjan päähenkilö on entinen laulutähti, nykyinen klovni ja perheenäiti Molli, jonka Jonne haluaa Mantelimaahan esiintymään.

Mantelimaan alla möyrii pelottava tonttuarmeija, pinnalla joulu, seksi, väkivalta ja lapsuuden traumat sekoittuvat hurjaksi mylläkäksi. Mantelimaa on mahtavan häiriintynyt paikka, kaikki kirjan henkilöt aivan loistavia. Suosikkini oli Mollin afasiasta kärsivä aviomies Keke, jonka repliikit olivat parhaita. Pidän myös Supisen tavasta tehdä naishahmoja, jotka voivat olla yhtä aikaa pulleita äitejä ja seksipetoja, strippareita ja ystävällisiä akrobaatteja. Niin kuin oikeat naiset oikeassa maailmassa, mutta harvemmin kirjallisuudessa.

Mantelimaata oli mahtavaa ahmia. Viimeiset parikymmentä sivua loikin läpi kauhuissani siitä, että kirja vääjäämättä loppuu, ja siitä, miten Supinen muka voi onnistua lopettamaan kirjan kunnialla niin vähillä sivuilla, mutta niin vain onnistui. Olisin mielelläni lukenut Mantelimaasta vaikka sata sivua lisääkin, mutta kunnioitettavaa nykymaailmassa kerrankin lukea kirja, jossa ei ollut mitään turhaa.

Kaikkinensa mielestäni Supisen paras kirja, aivan villi ja hullu. Arvostan.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukuun kymmenes

George Saunders: Joulukuun kymmenes
(Tenth of December)
Suom. Markku Päkkilä
Siltala, 2015


Silloin entivanhaisina aikoina, kun nuorina ihmisinä Roscoen kanssa tapasimme, hän oli varsin ihailtava lukumies, jolta sai hienoja lukuvinkkejä. Nykyisin on harvinaista, että hän lukee jotain, mitä minä en olisi vielä lukenut, joten olikin aika hauskaa, että hän tätä novellikokoelmaa minulle suositteli.

Kirjan kansipapereissa Joulukuun kymmenettä suosittelevat myös Jonathan Franzen, Jussi Valtonen, Tommi Melender, Dave Eggers ja Zadie Smith. He sanovat esimerkiksi, että kyseinen kirja on nautinnollisen älykäs, kielellisesti ylivertainen, eikä ole ketään parempaa, ei olennaisempaa. Usein nähdessäni tämmöisiä suosituksia, kavahdan. Tulee tunne, että nyt en viihdy, nyt on liian hienoa, liian ylevää, ei yhtään hauskaa.

Onneksi olin päättänyt lukea kirjan ennen kuin näin ylisanaiset suositukset, enkä kavahtaessani pudottanut kirjaa.

Luin ensimmäisen novellin jo kuun alussa, ja olin aivan, että voi hyvän tähden että olikin hieno novelli, mutta sitten jotenkin hyydyin ja kirja jäi pariksi viikoksi. Katselin sitä epäillen, että voiko kirja mukamas joka novellillaan yltää ensimmäisen tarinan hienouteen. No, ei nyt ihan, mutta kirjan novellit ovat kyllä jokainen erittäin hienoja ja keskenään erilaisia. Yhteistä niille lienee se, että ne kommentoivat nykyajan elämää, nykyajassa ja lähitulevaisuudessa, enimmäkseen Amerikassa. Minne olemme menossa, mitä meille on tapahtumassa, ja miltä se meistä tuntuu.

Muita arvioita katsellessani huomasin, että kirja jakaa ihmiset ainakin kahteen leiriin. Niihin, jotka pitävät eniten ensimmäisestä ja viimeisestä novellista, jotka ovat keskenään samanoloisia, realistisia. Ensimmäinen kertoo nuoren tytön kidnappauksesta, viimeinen, niminovelli, nuoren pojan ja syöpäsairaan epätavallisesta kohtaamisesta metsässä.

Ja sitten niihin, jotka pitävät erityisesti kirjan scifihtävistä tarinoista. Itse kuulun varmaankin näihin scifi-ihmisiin, mutta oikeastaan suosikkini oli tarina nuoresta miehestä, joka työskentelee jonkinlaisessa keskiaikaisessa turistikohteessa. Novelli on kirjoitettu aivan taiturimaisesti. Mies ottaa jonkinlaisen pillerin, jolla pääsee ritarifiiliksiin, jolloin hänen koko kielensä muuttuu aivan shakespeareksi. Novelli oli aivan hulvaton, ja siitä on toki isolta osin kiittäminen onnistunutta suomennosta.

Kokoelmassa on siis erittäin vahva yhteiskunnallinen taso, mutta myös ihmeellistä mielikuvituksen lentoa, ja lisäksi itseäni voimakkaasti viehättävää mieletöntä kielenkäyttöä. Lisäksi novellit ovat juuri sopivassa määrin hauskoja. Eipä sitä paljon enempää voisi kirjaltaan toivoa.

Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että vaikka Joulukuun kymmenettä suosittelevat amerikkalaisen intelligenssin johtohahmot, ei se ole mitenkään vaikea kirja, pelkästään poikkeuksellisen hieno. Toivottavasti Suomessakin ihmiset löytäisivät sen. En haluaisi osoitella, mutta olen melko varma, että esimerkiksi eräs Liina tykkäisi kovasti.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulunaluskilahdus

Tämä on ensimmäinen joulumme omassa kodissa ja olen jotenkin aivan kilahtanut. Joulun kellot ja helskettä tiukujen on ollut meneillään jo jonkin aikaa, olen hankkinut koristeita ja miettinyt ruokia ja äpöstänyt ja väkertänyt. Olen aina tykännyt joulusta, mutta nyt on erityisen jännää, kun siitä tulee ihan oma!


Pienenä esteenä on ollut se, että on pitänyt sivutyönä pyörittää kuumeparantolaa. Ensin viime viikolla sairastui Roscoe, joka on horjuen jo tolpillaan, sitten torstaina myös Pallas Kanelikakku. Sikäli ajoitus oli hyvä, että minun joululomanikin alkoi juuri torstaina, joten olemme täällä nyt sitten puuhailleet joulua. Tai minä olen, Kanelikakku on maannut sohvalla, katsonut piirrettyjä ja mankunut kun kaikki maistuu pahalta.

Vähän on hankaluutta ollut siinä, että olen pelännyt, milloin minä kuukahdan. En tiedä jinxaanko nyt terveyteni, mutta uskallan jo uskoa olevani jonkinlainen tämän influenssasesongin unbreakable, koska olen nyt väkisinkin saanut tartunnan, kun nukun Kanelikakun kanssa naamat vastatusten, eikä Roscoekaan niin kauhean kaukana sijaitse.

Hankaluutta on ollut myös siinä, ettei lasta voi jättää yksin ja tässä olisi vielä kaikenmoista. Onneksi olen kuullut sellaisesta hulluudesta kuin ruokaostosten tekeminen intterneetissä. Juuri äsken istuin tässä sohvalla ja napsuttelin joululaatikot, herkut ja suklaat ostoskoriin Cittarista, ja he sieltä kantavat ne tänne. Kauhean kätevää. Tai toivottavasti on. Nimittäin jos siinä tilauksessa on jotain hullusti ja se huomataan aatonaattona kello 19, jolloin toimituksen viimeistään pitäisi tapahtua, niin kylläpä ollaankin pulassa. No, mutta so far so good.

Sitten pitäisi vielä saada hankittua jostain pöytäliina.
"Eikö siellä Cittarissa myydä pöytäliinoja?" kysyi Roscoe avuliaasti.
No myydään, paperisia, mutta ajattelin kyllä nyt jotain vähän fiinimpää. Ja sen vuoksi minun on pakko päästä vielä käymään kaupungilla.

Muuten täällä alkaa olla jo aika jouluisaa. Elämäni ensimmäisen joulukuusenkin hankin eilen. Itse kävin sen hakemassa Hakaniemen torilta, maksoin kymmenen euroa ja toin metrolla kotiin. Aika edullista ja kätevää. Askartelin taiteellisena ihmisenä metrin mittaiselle kuuselleni jalan kukkaruukusta ja hiekasta, jonka toivon välittävän vettä kuuselle. Ainakin vesi näyttäisi kaikkoontuvan, joten ehkäpä puukolla veistelemäni uusi imupinta kuusen rungossa saa jotain nestettä. Olen erittäin tyytyväinen joulukuuseeni, vaikka Roscoe luonnehtikin sen ensin muistuttavan erään vähemmistökansamme naispuolisen edustajan kansallispuvun mekkoa ja sitten vähän myöhemmin Fiorella-pissistä. No, kaikilla meillä ei voi olla hyvä maku joulukuusien suhteen, ja Roscoe voi koristella ensi vuonna kuusensa ihan itse, jonka jälkeen minä voin monisanaisesti pilkata sitä. Siitähän voisikin tulla kaunis jouluperinne.

Jos täällä saa vielä vähän moittia aviopuolisoaan, ja miksipä ei saisi, minun bloginihan tämä on, niin Roscoe on muutenkin ollut jokseenkin ärsyttävän epäjouluinen. Esimerkiksi se, kun ostin glögiä ja ajattelin, että voimme laittaa sekaan punaviiniä, joka on ollut kaapissa nähdäkseni vuosia, ja sitten Roscoe vaati ehdottomasti, että säästämme sen typerän ylihienon punaviinin johonkin, en tiedä mihin, koska ei sitä koskaan saa juoda, emmekä saaneet punaviiniglögiä, koska meillä ei ollut huonompaakaan viiniä.

Lisäksi hän oli äsken laittamassa viestiä vanhemmilleen, ettei tarvitse tuoda tullessaan suklaata. Millainen ihminen laittaa viestiä ikinä minnekään, ettei tarvitse tuoda suklaata! Niin! En minäkään tiedä millainen.

No mutta antijouluilevasta aviopuolisosta ja influenssaisesta lapsesta huolimatta minä olen jo ihan joulufiiliksissäni. Antaa tulla vaan, olen lähes valmis!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa
(The Girl on the Train)
Suom. Oona Timonen
Otava, 2015


Naista junassa alettiin hehkuttaa muistaakseni joskus viime kesänä. Sitä verrattiin Hitchcockin Takaikkunaan ja Flynnin Kilttiin tyttöön. Minä perinteisenä vastarannankiiskenä ajattelin, että minähän en tuollaiseen kouhotukseen lähde, varmaan on ihan tyhmä kirja, minua eivät mitkään hittidekkarit kiinnosta, mutta niin siinä taas kävi, ihan niin kuin silloin joskus kun nauroimme ystäväni kanssa ihmisille, jotka laittoivat jalkaansa pillifarkut ja saappaat niiden päälle, että kun riittävästi virtaa vettä joessa, minäkin kiskoin saappaat lahkeitten päälle ja niin myös luin Naisen junassa.

Ja itseni yllättäen suorastaan pidin siitä.

Nainen junassa kertoo Rachelista, joka reissaa joka päivä ees taas junalla, joka pysähtyy aina saman talon edessä. Rachel on keksinyt talossa asuville ihmisille nimet ja täydellisen elämän. Mutta sitten yhtenä päivänä hän näkee jotain, mikä romahduttaa keksityn tarinan, ja myöhemmin jotain vielä kauheampaa.

Kiinnostavaa kirjassa on nimenomaan Rachel. Pidin hänestä kovasti. Vaikkei kirjasta haluaisi paljastaa juuri mitään, tulee kuitenkin aika pian ilmi, että Rachel on alkoholisti. Hän on hyvin epäluotettava kertoja, välillä siksi, ettei muista mitä on tapahtunut, ja välillä siksi, ettei vain viitsinyt kertoa mitä oikeasti on tapahtunut.

Minusta epäluotettavat kertojat ovat aina kivoja. Ja lisäksi minusta on aina kiinnostavaa lukea alkoholistinaisesta. Juovista miehistä kerrotaan kyllä, mutta harvemmin naisista. Minusta se on mielenkiintoista. Siis sekä juovat naiset, että se, ettei heistä kauheasti kerrota.

Kirja piti hyvin koukussaan, vaikka arvasinkin loppuratkaisun luettuani noin 2/3 kirjasta. Loppu oli vähän pettymys, mutta niinhän on melkein aina. Lukiessa kirja tuntui huomattavasti paremmalta kuin monet jännärigenren edustajat, mutta kirjan loputtua tuntuu, että ei se ehkä sittenkään niin ihmeellinen ollut. Sanoisin, että genressään ihan hyvä, mutta ei nyt mikään merkkiteos. Luin oikein mielelläni, mutta en hauko henkeäni nyt kun se on loppu. Voisinkohan vielä jotenkin eri tavalla ilmaista saman asian? Voisin, mutta ehkäpä silti päätän raporttini tähän.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Toiveen toteutuma

Minulla on uusi tietokone.


Suunnilleen kaksi vuotta sitten ostin edellisen. Se oli Stanislav niminen Chromebook, erittäin hyvä, edelleenkin on, mutta siinä oli pari ongelmaa. Ensimmäinen oli se, mikä ilmeni hyvin pian, ettei siihen saa Scriveneriä. Ostaessa olin ajatellut, etten tarvitse mitään ohjelmia, voin hyvin kirjoittaa Google Docsissa, mutta melko pian Stanislavin hankinnan jälkeen tajusin, että HALUAN Scrivenerin.

Scrivener on kirjoittajan kehittämä kirjoitusohjelma, joka on tarkoitettu nimenomaan isojen ja epälineaaristen tekstimassojen kirjoittamiseen ja hallintaan. Romaanin kirjoittaminen kun ei, ainakaan minun tapauksessani, ole sellainen prosessi, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun, jolloin tekstin käsittely tavallisessa tekstinkäsittelyohjelmassa vaatii joko valtavaa aivokapasiteettia tai jotain muita ulkoaivollisia systeemejä, kuten post-it-lappuja seinällä, joista kumpaakaan minulla ei liiemmälti ole ollut käytössä. Scrivener siis säästää aikaa ja helpottaa tekstin rakentamista.

Yritin rauhoitella itseäni, että nyt on näin, ei Dostojevskilläkään ollut Scriveneriä, kynä oli, ja kirjoittelin menemään. Ajattelin, että tämä on romaani, jonka kirjoitan Google Docsissa, seuraavan sitten jollain muulla. No nyt sitten kävi niin, tämä on muuten se toinen ongelma, että käsikirjoitukseni on kahdessa vuodessa ottanut jonkin verran massaa, eikä Stanislav jaksanut enää pyörittää sitä. Kaikki tapahtui viiveellä, kesti kauan löytää oikea kohta kässärissä, joskus kirjaimetkin tulivat viiveellä. Dostojevskin kynä sentään toimi reaaliajassa.

Ja kun sitte sain ihan mukavat veronpalautukset, mietin hetken, että laittaisinko nämä tilille odottamaan haaveitten matkaa Ameriikkaan, vai ostaisinko koneen, jolla kirjoittaminen ei aiheuta halua heitellä kahvikuppeja seinään. Kysymys oli lopulta aika helppo.

Niin minulla on sitten uusi tietokone! Ja voi veljet! Kaikki tuntuu mahdolliselta! Kohta asennan Scrivenerin ja alan tutustua siihen. Kylläpä sitten tekstin rakentaminen mullistuu! Ja jos ei mullistu, etsin jostain mustekynän ja paperia.

PS: Haluaisin vielä korostaa, etten vertaa itseäni Dostojevskiin, vaan halusin tuoda ilmi, ettei hyvän tekstin tuottamiseen oikeastaan tarvita mitään muuta kuin kynä. Aika harvan kannattaa verrata itseään Dostojevskiin, ja tiedän hyvin, ettei ainakaan minun kannata, joten ei tarvitse siellä nyt kenenkään ajatella, että siellä se omahyväisenä kuvittelee olevansa jotenkin Fjodorin kanssa tasavertainen. Lupaan, etten ikinä tule kuvittelemaan mitään sen kaltaista.

torstai 17. joulukuuta 2015

Muhammad Ali's Greatest Fight

Stephen Frears, 2013


"Mistä minä bloggaisin? Ollaanko me katsottu mitään elokuvia viime aikoina?"
"Kirjoita siitä Stephen Frearsin Muhammad Ali -dokkarista."
"En minä ole nähnyt sitä."
"Ei se haittaa. Minä olen."

Jaaha.

No niin.

Stephen Frearsin Muhammad Ali -elokuva kertoo käsittääkseni Muhammad Alista. Siinä oli dokumenttimateriaalia yhdistettynä keksittyyn, kertoi Roscoe, mutta hän ei ole vielä ottanut selvää, miten paljon oli totta ja miten paljon keksittyä.

"Miksi sinä haluaisit, että minä kirjoitan Muhammad Alista?"
"Se oli tärkeä poliittinen vaikuttaja, eikä ihmiset välttämättä tiedä sitä!"

Elokuva kertoo Alin taistelusta aseistakieltäytyjänä, rasismista ja USA:n oikeusjärjestelmästä.

Elokuva on kuulemma sukua Frearsin elokuvalle The Queen, joka myös yhdistää dokumenttia ja fiktiota. The Queenissa sekoittaminen ei haitannut, mutta tässä se oli ongelma. Fiktiivinen tarina kertoi poliittisesta väännöstä Alin ympärillä, mutta itse Alia ei näytellyt kukaan. Niin että kyllähän se vei paukkuja tarinasta, kertoi Roscoe. Elokuva näin ollen hajosi. Tämä oli Roscoen mielestä hassua, koska periaatteessa olisi voinut ajatella, että koska tässä dokumentin ja fiktion jako on paljon selvempi kuin The Queenissa, tämä olisi toiminut paremmin, mutta ei, kyllä hankalammin tehty The Queen oli parempi.

"Dokumenttimatsku vain vieraannuttaa katsojan, niin se on!"
"Siksi varmaan minäkään en tykkää mistään tosipohjaisista tarinoista, heti vieraannun. Kaikki päästä keksitty on tuhat kertaa parempaa! Mutta oliko tämä sinusta hyvä elokuva?"
"Kyllä sen ihan mielellään katsoi. Oli kiva tietää asiasta. Mutta jäi se vähän kehitelmäksi."

Niin että nyt me kaikki voimme sitten katsoa Stephen Frearsin Muhammad Ali -elokuvan ja päättää oliko Roscoe oikeassa vai väärässä. Uskoisin, että oikeassa, koska hänellä on semmoinen tapa. Ja nyt menen lukemaan kirjan loppuun, että huomenna voin kirjoittaa jostain, mistä itsekin tiedän jotain. Tai no, ensin katson Siskonpedin.

torstai 10. joulukuuta 2015

Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
(The End of Your Life Book Club)
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Basam Books, 2014


Olin tekemässä lukupiirilleni ehdotuslistaa tulevista lukupiirikirjoista, kun sattumalta törmäsin tähän kirjaan. Hihihi, lukupiiri lukupiirille, ajattelin ja nappasin kirjan listalle. Jostain syystä lukupiirini ilmeisesti omaksui saman ajatuksen ja valitsimme Elämän mittaisen lukupiirin joulukuun kirjaksi.

Täytyy sanoa, että joskus voisi miettiä vähän tarkemmin mitä ihmisille suosittelee.

Elämän mittainen lukupiiri oli periaatteessa ihan ok. Se kertoo Will Schwalbesta, newyorkilaisesta kustannusalan ihmisestä, jonka äiti Mary Anne sairastuu haimasyöpään. Odottaessaan äidin hoitoja Will ja Mary Anne päättävät perustaa kahden hengen lukupiirin, jotta heillä olisi puhuttavaa ja luettavaa.

Enemmän kuin kirjoista kirja kertoo kuitenkin Mary Annesta. Hän on aika hämmästyttävä nainen, joka teki paljon työtä pakolaisten hyväksi ja viimeisenä työnään uurasti perustaakseen Kabuliin kirjastojärjestelmän. Lisäksi Mary Anne ei koskaan valita, antaa sairaanakin penkkinsä lapsille ja vanhuksille, uurastaa muiden hyväksi. Kerrassaan kunnioitusta herättävää toimintaa. Kirjassa oli kuitenkin asioita, jotka ärsyttivät aika paljonkin.

1. Luettavat kirjat oli käsitelty jotenkin niin... amerikkalaisesti. En tiedä, mutta ärsytti. Lisäksi, ollakseen ollut aika merkittävä tekijä kustannusalalla, Will vaikuttaa jokseenkin epäsivistyneeltä.

2. Kirja oli joko kirjoitettu tai käännetty huonosti. Olin monta kertaa ihan ulalla, kuka kuoli, kuka meni, mitä tapahtui, ja jouduin palaamaan taakse päin. Yhdessä välissä olin varma, että Willin puoliso David kuoli, ja se sivuutettiin vain parilla huomiolla, kunnes kaksi kertaa uudelleen luettuani varmistuin, että kuollut David olikin ihan muu heppu, johon oli vain aiemmin viitattu enimmäkseen sukunimellä.

3. Will on ateisti, mutta kirjan loppuvaiheessa homma menee aika lailla jeesusteluksi. Minulla ei ole mitään jeesustelua vastaan per se, paitsi jos sitä tekee ihminen, joka on ensin koko kirjan ajan julistanut ateismiaan.

4. Useiden keskusteltujen kirjojen nimet oli käännetty, vaikka itse kirja ei ole ilmestynyt suomeksi, mikä oli aika erikoista. Ja sitten esimerkiksi Solzenitsynin englanniksi nimellä The Gulag Archipelago, on käännetty Matkalla pohjaan, eikä sitä saa kirjan mukaan suomeksi, vaikka olisi varmasti ollut aika helppo selvittää, että kirja on käännetty nimellä Vankileirien saaristo. Pikku juttuja, silti ärsyttäviä.

Tämä oli siis jokseenkin pateettinen ja amerikkalainen tarina erittäin hienosta ja kiinnostavasta ihmisestä, joka oli verhottu aika typerän lukupiirin muotoon. Minun mielestäni siis. Lukupiirissä ilmeni, että monet olivat nauttineet tästä kirjasta suunnattomasti. Lukupiireissä hauskaa onkin juuri se, että ihmiset ovat niin erilaisia, lukevat samaa kirjaa ihan eri asennosta. Siinä tajuaa, että kyllä vain jokaiselle kirjalle on paikkansa, eikä ole huonoja kirjoja, on vain vääriä lukijoita. Niin kuin tässä tapauksessa minä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Pikkujouluhölöhölö

Viime joulukuussa kirjoitin siitä, miten olin kirjoitusvapaan myötä suistunut introverttiin tilaan.

On taas pikkujoulukausi. Viime viikon tiistaina olin saman porukan pikkujouluissa kuin viime vuonna ja istuessani punaviinilasi kädessä mietin, miten erilaista onkaan tänä vuonna. Enimmäkseen siksi, että minä olen nyt ihan erilainen. Viime vuonna istuin nurkassa hymyillen mykkänä ja päällimmäinen tunteeni oli kauhu. Nyt istuin rennosti muiden seassa, puhuin ja nauroin ja tunsin enimmäkseen iloa, enkä lainkaan pakokauhua, mikä kyllä kostautui siten, etten meinannut tajuta lähteä kotiin ollenkaan.

"joulukoriste"

Teen tästä sellaisen päätelmän, että jos vielä joskus elämässäni onnistun olemaan paljon parjattu apurahakirjailija, en aio olla sitä yksin kotona, vaan pakkaudun vaikka väkisin jonnekin ihmisjoukkoon tekemään töitä ja sosialiseeraamaan. Yksin työskentely yksinkertaisesti ei sovi minulle. Olen paljon onnellisempi nyt, kun kalenteri on täynnä tapaamisia, eikä niitä tarvitse pelätä, vaan niitä haalii.

Ja tästä pikkujoulukaudestakin kirjoitin viime vuonna. Siinä ajatukseni eivät ole muuttuneet, on ihan älyttömän pöljää, että ihmisellä on kahdeksan päivän sisällä kolmet pikkujoulut. Ja lisäksi flunssa, mutta se ei ole pikkujoulujen vika. Mutta melko raskasta on ollut. Onneksi on enää yhdet pikkujoulut jäljellä, ja niistä tulee käsitykseni mukaan semmoiset rauhallisemmat, joista lähdetään ihmisten aikoihin kotiin.

Semmoista tänne. On vähän semmoinen blogijumitus meneillään, joten yritän tässä nyt jotain tänne äpöstää, etten vallan lukkoon mene. Tuntuu välillä kauhean vaikealta kirjoittaa mitään itsestään tai omista ajatuksistaan, ja sitten kirjoittaa vain jostain muusta, enkä tiedä onko se yhtään mistään kotoisin. Tykkään itse lukea eniten muiden ihmisten omista asioista, mutta silti tuntuu, ettei ketään kiinnosta minun asiani. Tämä saattaa juontaa juurensa yhteen yliopiston kurssiin, jossa oli pakko pitää suullinen esitelmä, ja olin kauheassa flunssassa, joten aloitin esitykseni selittämällä yhdellä lauseella, miten pahoillani olen, että esitykseni on näin räkäinen, ja sitten kaikkien piti antaa kirjallista palautetta esitelmästä, ja yhdessä lapussa luki vain: "Miksi minun pitäisi kiinnostua sinun asioistasi?", enkä osaa vieläkään vastata siihen. Ei miksikään, jos minulta kysytään. No, mutta blogijumiin näemmä auttaa, kun lukee viimevuotisia postauksiaan, että vai tuommoista se elämä oli silloin.

Ai niin. Katsottiin eilen ensimmäinen jakso Jessica Jonesia. Vaikuttaa erittäin paljon juuri sellaiselta sarjalta, jonka parissa saa hyvin iltaisin nollattua joulukuun kiireet. Saatan palata asiaan myöhemmin, tai sitten en, mutta sellaista se on se elämä, epävarmaa.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Taking Off - Otetaan hatkat

Milos Forman, 1971

Kuva

Innostuin kun satuin kääntämään Teemalle juuri kun Taking Off oli alkamassa. Näin tämän elokuvan muistaakseni joskus varhaisteininä, ehkä skidisti elokuvan pääosatyttöä nuorempana, ja se oli hämmentävä kokemus.

Taking Off on komedia perheestä, jonka teini-ikäinen tytär karkaa koelaulutilaisuuteen. Vanhemmat menevät ihan kauhuihin muutaman tunnin poissaolosta ja saavat kotiin palaavan tytön karkaamaan oikeasti. Elokuva kertoo vanhempien yrityksistä etsiä tytärtä ja ymmärtää häntä, esimerkiksi kokeilemalla huumeita.

Muistan katsoneeni elokuvaa lapsena jotenkin aivan ymmyrkäisenä. En voinut käsittää, miten AIKUISET voisivat käyttäytyä noin, aikuisethan ovat viisaita ja leppoisia, eivätkä ainakaan kiinnostuneita mistään huumeista, eiväthän aikuiset syö edes karkkia. En tiedä mistä tämä aikuiskäsitykseni mahtoi olla peräisin, mutta olin pitkään sitä mieltä, että aikuisena elämä on aikamoista harmaata puuroa. Siksi tämän elokuvan aikuisten inhimillisyys ja sekoilu tuntuivat aivan käsittämättömiltä.

No, nyt kun olen itse lähempänä elokuvan aikuisia kuin nuorisolaista, pystyin aika eri tavalla käsittämään molempia sukupolvia, ja elokuvakin tuntui paljon tunnistettavammalta. Joskus on hauskaa katsoa uudestaan elokuvia, jotka ovat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen lapsena, ja yrittää tavoittaa silloiset tunteet. Lämmin olo tästä jäi, sekä itseäni että elokuvaa kohtaan.