maanantai 30. marraskuuta 2015

Silmänkääntäjä

Sarah Waters: Silmänkääntäjä
(Fingersmith, 2002)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2006


Luin Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa muistaakseni ollessani raskaana. En tiedä johtuiko se raskauden mullistamasta mielestä, mutta se kirja oli ihan karmiva. Todella hyvä, mutta minulle ihan liian pelottava. Luin sitä kauhusta kankeana yöt pitkät, kun halusin päästä siitä äkkiä eroon. Se kokemus opetti minulle, että a) kummitusjutut eivät ole minun juttujani ja b) Sarah Waters on mitä ilmeisimmin erittäin pätevä kirjailija.

Kuulin monta ylistystä tästä Silmänkääntäjästä, mutta olin käsityksessä, että tähän kirjaan perustuu elokuva The Illusionist, joka on myös käännetty Silmänkääntäjäksi, ja koska se elokuva jostain syystä jäi minulta kesken, en tiedä miksi, ajattelin, etten kyllä jaksa kahlata noin paksua kirjaakaan. Yhtenä päivänä töissä ei ollut lounaalla mitään lukemista, joten nappasin hyllystä Silmänkääntäjän. Ajattelin, että lukaisen vähän alkua ja jos ei lähde vetämään, vien takaisin hyllyyn.

No, en vienyt. Aika pian ilmeni, että Silmänkääntäjällä ja The Illusionistilla ei ole mitään tekemistä keskenään, tämä kirja ei kerro taikureista vaan tytöistä. Sue elää 1800-luvun Lontoossa taskuvarkaiden talossa. Eräänä päivänä taloon tulee sutki varas Gentlemanni, joka on punonut nokkelan juonen saadakseen erään kartanon tytön omaisuuden, mutta hän tarvitsee Suen apua. Kirjassa on viktoriaanisen Lontoon alamaailmaa, synkkiä kartanoita, salaisuuksia, juonia, mielisairaala ja vaikka mitä tajuttoman mahtavaa.

Tiesin, että odotettavissa on kunnon keikauksia ja yllätyksiä, mutta silti olin ihan pöllämystynyt, kun ensimmäisen kerran vedettiin matto jalkojen alta. Se tapahtui kirjassa vielä useammankin kerran. Olen ollut muutaman päivän flunssassa, jossa ei juuri muuta hyvää ole kuin se, että olen voinut ahmia tätä kirjaa oikein tuntitolkulla. Minusta tämä kirja kertoi varsin synkkää tarinaa naisena olemisesta. On jokseenkin vaikea käsittää nykypäivänä miten mahdotonta naisen elämä oli vielä pari sataa vuotta sitten Englannissa, ja miten mahdotonta se on varmasti vielä nytkin monissa paikoissa.

Erittäin hyvä kirja, oikein semmoinen ahmintajuonijötkäle, jossa oli riittävästi jännää, mutta ei yhtään kummitusta, which was nice.

4 kommenttia:

  1. Ei se johtunut raskaudestasi, että Vieras kartanossa oli pelottava. Minä en ollut raskaana kun luin sitä, ja vaikka aika nopeasti tajusin, että voin lukea sitä vain valoisalla (oli syksy, eli aika vähän lukuaikaa päivässä), olin silti ihan kauhusta kankea koko ajan. Kaiken huippu oli se, kun en uskaltanut aamuisin enää föönata tukkaa suihkun jälkeen kuivaksi, koska kun fööni hurisi, en kuullut, oliko asunnossa joku muukin kuin minä.... Että tuota. Kauhujutut eivät ole minunkaan heiniäni :D. Mutta Waters on kyllä hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin helpottavaa etten ole yksinäni vellihousu :D

      Poista
  2. Mun täytyy selvästi lukea tämä pikimmiten. Etenkin siis siksi, että se on odottanut omassa hyllyssäni JO KYMMENEN VUOTTA.

    VastaaPoista