sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pariisitar - Missä ja milloin vain

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas: Pariisitar - Missä ja milloin vain.
(How to be Parisian wherever you are)
Suom. Leena Leinonen
Siltala, 2015


Oikeastaan ajattelin, ettei tämä kirja juurikaan puhuttele minua, mutta sitten avasin sen töissä ja luin alusta kohdan: "Leikkaa aina hiuksesi itse tai pyydä siskoasi leikkaamaan ne. Tietysti sinä tunnet mestarikampaajia, mutta he ovat vain ystäviäsi." Tämä kohta aiheutti minussa syvää yhteenkuuluvuudentunnetta, sillä olen jo pitkään mielessäni kyseenalaistanut kampaajia. Olen ajatellut jotakuinkin niin, että kun yritän kertoa kampaajalle mitä haluan, on hyvin mahdollista, etten osaa riittävän hyvin sanallistaa toivettani, jolloin lähes aina poistun kampaajalta tyytymättömänä. Jos sen sijaan leikkaan tukkani itse, tiedän ainakin täsmälleen mitä haluan, jolloin on tietenkin mahdollista epäonnistua leikatessa, mutta nähdäkseni mahdollisuudet ovat vähintään yhtä hyvät kuin kampaajalla, jolloin ihminen osaa leikata muttei välttämättä niin kuin haluan, ja lisäksi itse leikatessa säästän rahaa. Eikö tämä kuulostakin ihan järkevältä? Minusta kuulostaa. Lisäksi työpaikallani on eräs ihastuttava tyyliguru, joka leikkasi kesällä itse pitkät hiuksensa aivan täydelliseksi poikatukaksi, jolloin vakuutuin, että ei se nyt niin vaikeaa voi olla.

Joten lainasin Pariisittaren, toin sen kotiin, luin muutaman aukeaman ja imin sisääni itsevarmaa pariisilaisuutta, jonka ytimenä on, että ulkonäkö on oikeastaan asenne. Sitten menin vessaan, otin sakset ja kliks kliks kliks, minulla oli otsatukka.

Pari tuntia myöhemmin ymmärsin, että kampaajat ovat koulutettuja ammattilaisia ihan syystä. Ajattelin leikkaavani itselleni ihan pienen ja kapean otsiksen, mutta yhtäkkiä minulla olikin paksu ja tuuhea lippa. Nyt pari viikkoa myöhemmin olen oppinut tykkäämään tukastani, mutta suosittelisin silti kaikille muille ihmisille kampaajalla käyntiä, kun on kyse mallinmuutoksesta. Ja muutenkin. Kampaajat ovat hienoja ihmisiä ja on inhottavaa kyseenalaistaa toisten ammattitaitoa. Eläköön kampaajat!

Syytin hiuksistani kirjaa, enkä oikein enää päässyt mukaan pariisilaiseen itsevarmuuteen, etenkin kun pariisittarelaisuuteen tuntuu kuuluvan botox, ehdoton laihuus ja joko aviomiehen pettäminen tai vähintään sen teeskentely. Noin muuten pariisilaisten hillityn varma tyyli ja sivistynyt itsevarmuus ovat kyllä asioita joita arvostan kovasti, ja niistä lukeminen olikin ihan mukavaa, mutta harmillisesti varsinkin kirjan loppuosa meni vähän liikaa keittokirjaksi ja matkaoppaaksi.

Niin että en minä tiedä voiko tätä kenellekään suositella. Tästä saattaa inspiroitua niin, että saksii itsensä nuoren Duff McKaganin näköiseksi. "Eikä sen välttämättä tarvitse huono asia olla", sanoi Roscoe, kun valitin tästä uudesta kaksoisolennostani.

2 kommenttia:

  1. Tuo on hassu kirja. Se ei varmasti ole ns. korkeakirjallisuutta (inhoan termiä), mutta minusta tuo on aivan ihana kirja, ihan must. Teen siitä esittelyn aikanaan. Olen tosikko, inhoan huumoria, en syty huumorista, mutta tämä liekehti minussa. Mietit kirjan suosittelua, hmmm jokainen nainen on tuon kirjan arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, monin tavoin se oli ihana kirja. Ja vähän liiankin inspiroiva.

      Poista