maanantai 30. marraskuuta 2015

Silmänkääntäjä

Sarah Waters: Silmänkääntäjä
(Fingersmith, 2002)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2006


Luin Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa muistaakseni ollessani raskaana. En tiedä johtuiko se raskauden mullistamasta mielestä, mutta se kirja oli ihan karmiva. Todella hyvä, mutta minulle ihan liian pelottava. Luin sitä kauhusta kankeana yöt pitkät, kun halusin päästä siitä äkkiä eroon. Se kokemus opetti minulle, että a) kummitusjutut eivät ole minun juttujani ja b) Sarah Waters on mitä ilmeisimmin erittäin pätevä kirjailija.

Kuulin monta ylistystä tästä Silmänkääntäjästä, mutta olin käsityksessä, että tähän kirjaan perustuu elokuva The Illusionist, joka on myös käännetty Silmänkääntäjäksi, ja koska se elokuva jostain syystä jäi minulta kesken, en tiedä miksi, ajattelin, etten kyllä jaksa kahlata noin paksua kirjaakaan. Yhtenä päivänä töissä ei ollut lounaalla mitään lukemista, joten nappasin hyllystä Silmänkääntäjän. Ajattelin, että lukaisen vähän alkua ja jos ei lähde vetämään, vien takaisin hyllyyn.

No, en vienyt. Aika pian ilmeni, että Silmänkääntäjällä ja The Illusionistilla ei ole mitään tekemistä keskenään, tämä kirja ei kerro taikureista vaan tytöistä. Sue elää 1800-luvun Lontoossa taskuvarkaiden talossa. Eräänä päivänä taloon tulee sutki varas Gentlemanni, joka on punonut nokkelan juonen saadakseen erään kartanon tytön omaisuuden, mutta hän tarvitsee Suen apua. Kirjassa on viktoriaanisen Lontoon alamaailmaa, synkkiä kartanoita, salaisuuksia, juonia, mielisairaala ja vaikka mitä tajuttoman mahtavaa.

Tiesin, että odotettavissa on kunnon keikauksia ja yllätyksiä, mutta silti olin ihan pöllämystynyt, kun ensimmäisen kerran vedettiin matto jalkojen alta. Se tapahtui kirjassa vielä useammankin kerran. Olen ollut muutaman päivän flunssassa, jossa ei juuri muuta hyvää ole kuin se, että olen voinut ahmia tätä kirjaa oikein tuntitolkulla. Minusta tämä kirja kertoi varsin synkkää tarinaa naisena olemisesta. On jokseenkin vaikea käsittää nykypäivänä miten mahdotonta naisen elämä oli vielä pari sataa vuotta sitten Englannissa, ja miten mahdotonta se on varmasti vielä nytkin monissa paikoissa.

Erittäin hyvä kirja, oikein semmoinen ahmintajuonijötkäle, jossa oli riittävästi jännää, mutta ei yhtään kummitusta, which was nice.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Prometheus

Ridley Scott, 2012

Kuva

"Onpas kivaa katsoa elokuva, josta ei tiedä mitään!" hihkaisi Roscoe, kun eilen istuimme sohvalle katsoaksemme Prometheuksen. Ja se on totta! Liian usein nykyään elokuvaa katsoessaan tietää ihan täsmälleen mitä tulee näkemään, koska on lukenut kirjan johon se perustuu, on lukenut liian kuvailevan arvion tai ihan vain nähnyt trailerin, joissa nykyään paljastetaan elokuvan koko juoni. Mutta nyt ei tiedettykään mitään!

Tai no, tiesimme, että avaruuteen taas mennään, vaikka lupasinkin etten enää avaruuselokuvia katso, mutta nyt ohjaajana on Ridley Scott ja pääosassa on Michael Fassbender, joten pakkohan se oli.

Elokuva kertoo joukosta tiedemiehiä, jotka lähtevät kaukaiselle planeetalle kummallisten avaruusmiesten perässä, jotka ovat jättäneet reittiohjeet muinaishistorian seinämaalauksiin. Mukana on ihastuttava androidi David, joka olikin mielestäni koko elokuvan parasta antia. Puoliväliin asti uskoin, että kyseessä voisi olla kerrankin sellainen valoisa ja toiveikas avaruuselokuva, mutta njääh. Aikamoista räiskettähän se loppu oli.

Tämä elokuva olisi varmasti auennut paljon enemmän, jos olisi nähnyt Alien-elokuvat. Itse en ole nähnyt yhtään, koska silloin kun ne olivat pop, minä arvioin itseni liian herkäksi niille, ja tavallaan arvioin edelleen. Prometheus on Roscoen mukaan varsin paljon sukua Alieneille, nimittäin, ja selvästi myös Blade Runnerille, koska onhan Fassbenderin esittämä David tosiaan androidi.

Elokuvan loputtua Roscoe ripusti pyykkiä ja piti puhetta Prometheuksesta suhteessa Scottin muihin töihin, muukalaisuudesta ja Scottin kyynisestä maailmankuvasta, joka ei ole muuttunut sitten loistokkaiden varhaistöiden. Se olikin varsin ansiokas analyysi, mutta koska itse äpöstin villasukan kärkikavennusta ja laskin kerroksia, en voinut merkitä sitä muistiin tai edes kuunnella ihan koko aivokapasiteetilla, ja joudutte nyt hyväksymään, että koska Roscoella ei ole omaa hienoa elokuvablogia, ette koskaan saa tietää asiasta enempää.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pariisitar - Missä ja milloin vain

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas: Pariisitar - Missä ja milloin vain.
(How to be Parisian wherever you are)
Suom. Leena Leinonen
Siltala, 2015


Oikeastaan ajattelin, ettei tämä kirja juurikaan puhuttele minua, mutta sitten avasin sen töissä ja luin alusta kohdan: "Leikkaa aina hiuksesi itse tai pyydä siskoasi leikkaamaan ne. Tietysti sinä tunnet mestarikampaajia, mutta he ovat vain ystäviäsi." Tämä kohta aiheutti minussa syvää yhteenkuuluvuudentunnetta, sillä olen jo pitkään mielessäni kyseenalaistanut kampaajia. Olen ajatellut jotakuinkin niin, että kun yritän kertoa kampaajalle mitä haluan, on hyvin mahdollista, etten osaa riittävän hyvin sanallistaa toivettani, jolloin lähes aina poistun kampaajalta tyytymättömänä. Jos sen sijaan leikkaan tukkani itse, tiedän ainakin täsmälleen mitä haluan, jolloin on tietenkin mahdollista epäonnistua leikatessa, mutta nähdäkseni mahdollisuudet ovat vähintään yhtä hyvät kuin kampaajalla, jolloin ihminen osaa leikata muttei välttämättä niin kuin haluan, ja lisäksi itse leikatessa säästän rahaa. Eikö tämä kuulostakin ihan järkevältä? Minusta kuulostaa. Lisäksi työpaikallani on eräs ihastuttava tyyliguru, joka leikkasi kesällä itse pitkät hiuksensa aivan täydelliseksi poikatukaksi, jolloin vakuutuin, että ei se nyt niin vaikeaa voi olla.

Joten lainasin Pariisittaren, toin sen kotiin, luin muutaman aukeaman ja imin sisääni itsevarmaa pariisilaisuutta, jonka ytimenä on, että ulkonäkö on oikeastaan asenne. Sitten menin vessaan, otin sakset ja kliks kliks kliks, minulla oli otsatukka.

Pari tuntia myöhemmin ymmärsin, että kampaajat ovat koulutettuja ammattilaisia ihan syystä. Ajattelin leikkaavani itselleni ihan pienen ja kapean otsiksen, mutta yhtäkkiä minulla olikin paksu ja tuuhea lippa. Nyt pari viikkoa myöhemmin olen oppinut tykkäämään tukastani, mutta suosittelisin silti kaikille muille ihmisille kampaajalla käyntiä, kun on kyse mallinmuutoksesta. Ja muutenkin. Kampaajat ovat hienoja ihmisiä ja on inhottavaa kyseenalaistaa toisten ammattitaitoa. Eläköön kampaajat!

Syytin hiuksistani kirjaa, enkä oikein enää päässyt mukaan pariisilaiseen itsevarmuuteen, etenkin kun pariisittarelaisuuteen tuntuu kuuluvan botox, ehdoton laihuus ja joko aviomiehen pettäminen tai vähintään sen teeskentely. Noin muuten pariisilaisten hillityn varma tyyli ja sivistynyt itsevarmuus ovat kyllä asioita joita arvostan kovasti, ja niistä lukeminen olikin ihan mukavaa, mutta harmillisesti varsinkin kirjan loppuosa meni vähän liikaa keittokirjaksi ja matkaoppaaksi.

Niin että en minä tiedä voiko tätä kenellekään suositella. Tästä saattaa inspiroitua niin, että saksii itsensä nuoren Duff McKaganin näköiseksi. "Eikä sen välttämättä tarvitse huono asia olla", sanoi Roscoe, kun valitin tästä uudesta kaksoisolennostani.

lauantai 21. marraskuuta 2015

The Land of Stories: The Wishing Spell

Chris Colfer: The Land of Stories: The Wishing Spell
Lukija: Chris Colfer
Hachette Audio, 2012


Joskus tuntuu, että on epäreilua miten isolla kauhalla joillekin on annettu. Chris Colfer on se ihanaihana poika Gleestä, jonka takia jaksoin katsoa kaksi kautta sitäkin sarjaa, no hyvä on, katsoin myös sen ihanan punaposkisen pojan takia, joka sittemmin kuoli heroiiniin, mutta isolta osin kuitenkin juuri Chris Colferin takia. Siinäpä poika joka laulaa kuin enkeli!

Miten on edes mahdollista ihmisen kuulostaa näin mummolta.

Mutta ei se minun vikani ole, että Chris Colfer nyt kuitenkin on hyvin nuori ihminen, vain 25 vuotias, ja ehtinyt tehdä jo enemmän kuin moni koko elämässään. Esimerkiksi minä en ollut 25 vuotiaana tehnyt vielä yhtään mitään mainitsemisen arvoista. No, mutta eihän tämä ole mikään kilpailu. Onneksi. Koska en olisi päässyt edes samaan sarjaan Chris Colferin kanssa.

Miten hän voi olla niin söpökin!!

The Wishing Spell kertoo kaksosista, Alexista ja Connerista, jotka humpsahtavat satukirjan sisälle satujen maailmaan. Siellä onkin kaikenmoista, Punahilkkaa, Kultakutria, peikkoja, susia, oikeastaan ihan koko porukka. Kaksosten pitää kerätä joukko tavaroita tehdäkseen wishing spellin, jolla olisi tarkoitus päästä takaisin omaan maailmaan, mutta edessä on tietysti satujen pahiksia.

Parasta kirjassa oli minusta Chris Colfer. Koska hän luki sen. Toiseksi parasta oli, että kirja oli oikeasti tosi hauska lasten fantasia, jossa seikkailu eteni vauhdilla ja pahisten käytös selitettiin. Pitkästä aikaa äänikirja, jota oikein odotin pääseväni kuuntelemaan. Vähän ihmettelen, miksei näitä Colferin kirjoja ole käännetty, nähdäkseni tämä oli kuitenkin melko laadukas sarjan avaus.

Saatan ehkä lukea seuraavan osan ihan kirjakirjana, ihan vain selvittääkseni oliko itse tarinasta mihinkään, vai olenkio vain niin Chris Colferin lumoissa, että on ihan sama mitä se suloinen poika ikivanhaan korvaani papattaa kun kiikkustuolissa lonksuttelen tekohampaitani.

torstai 19. marraskuuta 2015

Väsyneitä vastauksia haastekysymyksiin

On omituisen kipeä olo, pää on pöpperöinen ja joka paikkaa kummasti kolottaa. Olisi tässä kaksi kirjoituspäivää, mutta koska ajatus ei oikein juokse, ajattelin tässä finrexin-kuppi toisessa kädessä vastata kahteen haasteeseen, jotka sain aikoja sitten Marjatalta ja Lilliltä. Tai oikeastaan ajattelin olla ankimus ja vastata vain haasteiden kysymyksiin ja jättää haasteen jatkamisen tältä erää. Anteeksi! Mutta kiitos haasteista, niistä tulee aina tosi hyvä mieli.


Marjatta antoi lauseiden alkuja.

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään – tyylikäs, huomiotaherättävä, kaunis, seesteinen ja värikäs. Ei välttämättä kaikkia kerralla, mutta jotain noista. Tykkään myös, että kirja on sidottu kunnolla, että paperi on laadukasta, että teksti on tarpeeksi selkeällä fontilla ja että rivinvälit ja marginaalit ovat riittävät. Suurin osa kirjoista ei vastaa vaatimuksiani, mutta luen ne toki silti.

2. Olen oppinut kirjoista, että – maailma on iso ja monimutkainen, ihminen pieni ja mitätön. Ja olen oppinut myös, että hyvä voittaa aina, että tietoa ei ole koskaan tarpeeksi, että aina on mahdollisuus jos tarpeeksi yrittää. Ja paljon muutakin.

3. Mielipaikkani lukiessa on – sänky, mutta periaatteessa luen kyllä vaikka päälläni pylvään nokassa, jos on hyvä kirja.

4. Kirjahyllyssäni on – varmasti jonkun mielestä liikaa kirjoja, mutta minun nähdäkseni kirjahyllyä on liian vähän. Tämä on pieni ongelma, jonka olen väliaikaisratkaissut hätämajoittamalla kirjoja töissä pukukaappiini, jonne ei enää oikein mahdu takki.

5. Toivon, että – hyvä voittaa.

6. Koulussa minä – tykkäsin lähes kaikesta, paitsi fysiikasta, kemiasta ja liikuntatunneista.

7. Ikävöin – nykyisin aika vähän, ennen ihan aina.

8. Syksyllä – on märkää, kylmää, kiireistä, synkkää ja pimeää.

9. Olen pettynyt – ihmiskunnan moniin osiin.

10. Kirosanani on – aika usein jestus maaria, mutta usein myös ihan vain perinteinen ja hyvin tehokas vittusaatana tai jotain mitä nyt tulee ensimmäisenä mieleen, paskanperkele tai muu vastaava. Jos lapsi on läsnä niin voi rotko on ehkä nykyisin yleisin.

11. Haaveilen – ajasta kirjoittaa.


Lilliltä sain perinteisenmuotoisia kysymyksiä.

1. Mikä oli suosikkikirjasi lapsena?
Tosi monet. Vaikka Oi ihana Panama, Jasonit, Rasmus-nallet ja Pekka Töpöhännät. Nyt kun on oma lapsi, olen huomannut, että monet lapsuuden kirjat ovatkin ihan kauheita. Esimerkiksi Pekka Töpöhäntää en halua lukea enää ollenkaan, kun ne ovat pelkkää kiusaamista, kostamista, kiusaajan nöyryyttämistä ja ilkeilyä. En viitsi lukea semmoisesta, kun voi lukea kivoistakin asioista.

2. Mikä kirja teki vaikutuksen teini-ikäisenä?
John Irvingin Kaikki isäni hotellit oli tosi iso juttu. Luin sen mahdollisesti liian nuorena, joten sen teki suuren vaikutuksen.

3. Jos saisit omistaa vain yhden kirjan, mikä se olisi?
Aaaaargh, mikä hirveä skenaario. Joku hyvin paksu ja hyvä, jota en ole vielä lukenut, ja sitten hilloaisin sitä loppuikäni lukemattomana hyllyssä. Vaikka Sota ja rauha sitten.

4. Mikä kirja on vaikuttanut elämääsi eniten käytännön tasolla?
No öm. Ehkäpä Salingerin Sieppari ruispellossa. Tai en minä tiedä miten se on vaikuttanut käytännössä, kielenkäyttöön ainakin.

5. Mikä kirja on saanut sinua katsomaan ympäröivää maailmaa uusin silmin?
Varmaan monikin, mutta luen oikeastaan aika vähän kirjallisuutta, jonka varsinainen tarkoitus on avata silmiä, koska tykkään lukea mieluummin viihtyäkseni. Mutta tuleehan siinä viihtymisen sivussa usein tajuttua jotain reaalimaailmastakin, ja usein näin käy juuri scifiä lukiessa. Ehkä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät oli sellainen, koska en tosiaan ollut tajunnut yliopistomaailman raadollisuutta ennen sitä.

6. Mikä on paras tänä vuonna lukemistasi teoksista?
Antti Salmisen Lomonosovin moottori, Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, Miki Liukkosen Elisabet tai Antti Holman Kauheimmat runot. Äänikirjana parhaita ovat olleet Andy Weirin The Martian ja E. Lockhartin We Were Liars.

7. Kuinka usein käyt kirjastossa?
4-5 kertaa viikossa.

8. Luetko e-kirjoja?
Luen. Mulla on aina kesken e-kirja, äänikirja ja ainakin yksi kirjakirja.

9. Mikä on viimeisin lukemasi tietokirja?
Kirjastossa elämäkerrat luokitellaan tietoon, joten viimeisin on varmaan ollut Huumeasema Zoo. Tosin juuri nyt luen kirjaa Pariisitar - Missä ja milloin vain, joka on kans vankkaa tietoa pariisittarelaisuudesta. Onko tuollaista sanaa olemassa?

10. Missä luet mieluiten?
Kotona, sängyssä, kahvikupin kanssa.

11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?
Juuri nyt olen siinä harvinaisessa ja onnellisessa asemassa, ettei ole ihan pakkopakko lukea mitään, vaan voin seuraavaksi napata jotain ihan spontaanisti. Olen vähän kelannut lukevani ainakin jossain vaiheessa Muumilaakson marraskuun, koska marraskuu on lukuhaastekuukausi, ja niinä iltoina kun lukuhaasteen 30 sivua on lukematta ja haluaisi oikeastaan mieluummin nukkua, on kiva olla jotain helposti luettavaa, jossa on mielellään kuvia. Siksi minä sitä Pariisitartakin luen, se oikein suhisee kun sitä lukee niin nopeasti.

Kiitos kysymyksistä!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Predestination

Michael Spierig, Peter Spierig, 2014

Kuva

Tässä elokuvassa on nyt semmoinen ongelma, ettei siitä voi kertoa oikeastaan paljonkaan kertomatta liikaa. Tai voi, muttei mitään semmoista, mistä kukaan ymmärtäisi, että tämä on aivan helmi.

Voisi kertoa vaikka näin: elokuva kertoo miehestä, joka työskentelee aikamatkustusagenttina. Hän yrittää saada kiinni kauheaa Sihinäpommittajaa, joka 1975 räjäyttää New Yorkin keskustassa pommin, joka tappaa 10 000 ihmistä. Sitten mies tapaa baarissa toisen miehen, joka alkaa kertoa elämäntarinaansa. Ja sitten ollaankin, että huh huh.

Eihän tuo ketään kiinnosta. Teidän täytyy nyt vain uskoa, että Predestination on ihan todella hyvä. Voisi sanoa vaikka, että se on hyvä esimerkiksi seuraavista syistä:

  • Tästä olisi saanut helposti kaksi ja puolituntisen spektaakkelin, mutta olikin tehty puolitoistatuntinen, erittäin hieno ja tiivis elokuva, jossa ei ollut yhtään mitään turhaa.
  • Pääosanainen, Sarah Snook, on ihan tajuton.
  • Tapaus Ethan Hawke. Roscoe aloitti ennen elokuvaa keskustelun siitä, mitä mieltä olemme Ethan Hawkesta, jolloin jouduin tunnustamaan, että minulla oli vielä 25-vuotiaana Hawken juliste seinällä, jossa hän niin grungena ja ihanana nojailee seinään, ja kun hän on kirjailijakin, ja oi. Sitten Roscoe kertoi, että hänestä Ethan Hawke on ärsyttävä. Niin että perheemme mielipide Ethan Hawkesta on aika kahdenlainen, mutta minusta hän oli joka tapauksessa tässä elokuvassa oikein hyvä, niin kuin on aina, ja komea, ja ihana.
  • Tarina on ihan todella omaperäinen, mikä on nykyään aika harvinaista. Tämmöisen tarinan kehittäjälle nostaa mielellään hattua. Tosin aina pikkuisen ennen kuin käänne paljastui, arvasi mitä oli tulossa, mutta sehän on justiinsa parasta.

Puolivälissä elokuvaa ihmettelin, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota, mutta sitten kun juoni lähti avautumaan, tajusin, että tämä on todennäköisesti amerikkalaiselle yleisölle a) liian monimutkainen ja b) liian hurjaa meininkiä. Minulle sen sijaan oli just hyvä.

Niin että yhtiöltämme vankka suositus!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Gravity

Alfonso Cuarón, 2013

Kuva

Nyt viimein sain katsottua Gravityn, jota luulin jo hyvän matkaa katsoneeni, kunnes ilmeni, että kyseessä olikin Interstellar.

Ei näissä elokuvissa kovin paljon yhtymäkohtia lopulta ollut, mitä nyt se avaruus. Haluan nyt heti tässä avautua siitä, miten vihaan avaruutta. Samaistuinkin tässä elokuvassa kauheasti pääosanaiseen, Ryaniin, jota esitti Sandra Bullock, joka mutisi yksinään avaruudessa, että "I hate space". Ymmärsin häntä. Tosin meissä on se ero, että hän oli jostain syystä mennyt avaruuteen, minä en.

Mietin elokuvaa katsoessani miten kauheaa olisi, jos ihmiskunta elinaikanani evakuoidaan avaruuteen. Että voisinko tehdä perheelleni niin, että jäisin yksinäni tuhoutuneelle maapallolle. Varmaankaan kaikki eivät kuitenkaan pääsisi avaruuteen, joten ehkä kaikille olisi helpotus, jos minä jättäytyisin heti maahan. Koska onhan jo sadoissa elokuvissa todistettu, että avaruus on aivan hengenvaarallinen paikka eikä siellä voi ihminen elää.

Tässäkin elokuvassa se oli hilkulla. Ryan on ensimmäisellä avaruusreissullaan, kun koko hänen avaruusvekottimensa, en minä tiedä oliko se asema vai sukkula vai mikä, mutta kumminkin se, niin se tuhoutuu. Ryan jää kollegansa Mattin kanssa leijumaan avaruuteen, eikä näytä kovinkaan todennäköiseltä, että he selviäisivät.

Kamalan ahdistavaa. Elokuva on yhtä puhinaa ja huutoa tyhjyyteen. NASA ei vastaa puhumelimeen, kukaan ei kuule, paitsi tuntemattomankielinen Aningaaq.

Joten tuomitsen tämän elokuvan niin, että tämä ei ollut pätkääkään minulle suunnattu elokuva, enkä erityisemmin pitänyt siitä, mutta ymmärrän hyvin, että ihmiset, jotka eivät ala hyperventiloida pelkästä ajatuksesta avaruuteen joutumisesta, saattavat hyvinkin pitää tätä elokuvaa erinomaisena. Taidan lähitulevaisuudessa jättää avaruuselokuvat muille. Tai no, haluan nähdä Yksin Marsissa kyllä, mutta heti sen jälkeen.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Hämäränmaa

Marie Hermanson: Hämäränmaa
(Skymningslandet)
Suom. Jaana Nikula
Like, 2015


Hairahduin lukemaan Hermansonin edellisen käännetyn kirjan, Laakson, tietämättä, että se oli hurja trilleri. Lukukokemus oli jokseenkin nopea, koska pelotti niin hitosti. Ja minä en siis tykkää pelätä lukiessani. Siinä mielessä on aika jännä ilmiö, että kirja on selvästi kuitenkin jättänyt myönteisen muistijäljen, koska nähdessäni Hermansonin uuden kirjan, tämän Hämäränmaan siis, olin ihan, että nyt kyllä pitää päästä äkkiä lukemaan!

Jos vertaan Hämäränmaata Laaksoon, voin kertoa, ettei tämä ollut ollenkaan niin pelottava. Oli vähän jänskä, mutta ei tosiaan mikään trilleri. Mutta erittäin hyvä kirja, muilla avuilla.

Hämäränmaa kertoo Martinasta, joka saa pätkätöitä epäreiluilla ehdoilla ja kämppäkin menee alta. Hän törmää vanhaan kaveriinsa Tessaniin, joka työskentelee 40-luvulla kartanossa. Niin, 40-luvulla. Vanha Florence on unohtunut sinne, ja vaatii, että hänen henkilökuntansakin on 40-lukulaista. Kartanossa on ihanan pysähtynyt tunnelma, joten ilmankos sinne alkaa lappaa enemmänkin väliinpudonnutta nuorisoa.

Kirjan tarina on ihan kiinnostava ja vähän jännäkin, mutta kiinnostavinta kirjassa oli nykyaikainen pätkätyön kuvaus. Martinan tilanne, mutta erityisesti kolmikymppinen Andreas, joka on valmistunut biologiksi ja web-designeriksi, eikä silti onnistu saamaan sellaista työtä, jolla hankkisi asunnon ja maksaisi opintolainan. Ja enempää ei voi kouluttautua, koska opintolainapiikki on tapissa. Vanhemmat eivät voi käsittää, miksi Andreas ei voisi mennä töihin vaikka tehtaaseen (siksi, ettei mitään tehdastyötä enää ole olemassa) tai poimia marjoja (siksi, että marjasesonki on pari kuukautta, eikä ulkomaisille poimijoille maksettavalla palkalla Upsalassa elä). En ole lukenut kovin montaa kirjaa, joissa käsiteltäisiin työelämän murrosta ja pätkätöiden kurimusta näin hyvin ja suoraan. Sitä, miten ei voi suunnitella tulevaisuutta, kun ei edes tiedä voiko maksaa seuraavan vuokran. Tärkeä aihe.

Olin myös häkeltynyt ymmärtäessäni, että Hermanson on ruotsalainen. Olin Laaksoa lukiessani kuvitellut, että hän on mahdollisesti jostain Saksasta tai Itävallasta. Jänskä. Ja mitä ilmeisimmin myös hyvä kääntäjä näillä kirjoilla, koska usein ruotsalaisen kirjan tunnistaa kielestä, tässä ei yhtään, eikä varmaan myöskään Laaksossa, koska luulin sitä alkukieleltään saksalaiseksi. Laakson on kääntänyt Jonna Joskitt-Pöyry, tämän Hämäränmaan Jaana Nikula.

Aion lukea jatkossakin kaikki Hermansonit, taitava kirjailija.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Love is Strange

Ira Sachs, 2014

Kuva

Ben ja George ovat olleet neljättäkymmenettä vuotta yhdessä ennen kuin menevät naimisiin. He ovat ihastuttavia, tyylikkäitä, sivistyneitä newyorkilaisherroja. Miehet eivät ole koskaan salanneet elävänsä yhdessä, joten onkin yllätys, että avioliitto on liikaa Georgen työnantajalle, ja hän saa potkut. Potkujen myötä Benin ja Georgen on luovuttava kodistaan. Tämä kaikki tapahtuu ihan elokuvan alussa.

Elokuva kertoo siitä, miten jouduttuaan kodittomiksi Ben ja George joutuvat erilleen toisistaan, ja mitä heidän uusissa sijoituspaikoissaan tapahtuu. George muuttaa alakerran poliisipariskunnan luo, joiden elämä on ylettömän sosiaalista, juhlia toisensa perään ja ihmisten jatkuva virta sisään ja ulos. Ben muuttaa siskonpoikansa perheen luo. Siitä aiheutuu ongelmia, koska asunto on pieni, Ben nukkuu perheen pojan kanssa kerrossängyssä ja äidin on vaikea tehdä töitä kun Ben tykkää niin kovasti jutella.

Elokuva oli oikein hyvä. Sellainen, mitä joku voisi luonnehtia sanalla "elämänmakuinen", ellei vihaisi koko sanaa, niin kuin mina vihaan. Ben ja George ovat aivan ihania ja näyttelijät loistavia.

Ihaninta elokuvassa olivat kuitenkin kodit. Minäkin haluaisin asua juuri sellaisessa kodissa kuin kaikilla tämän elokuvan ihmisillä oli! Tai sitten haluaisin tämän elokuvan lavastajan meille konsultoimaan sisustusasioissa.

"Mutta ajattelepa, mikä tässä tarinassa oli sellaista, mikä saa kenetkään haluamaan käyttää sen tekemiseen kaksi vuotta elämästään?" Roscoe kysyi. Niin, jos sitä noin haluaa ajatella, niin joo. Koska olihan tämä kerrassaan mainio, suloinen, koskettava, hauskakin, sellainen oikein newyorkilainen elokuva, mutta toisaalta en minä tiedä miksi joku haluaisi tehdä tämän elokuvan, jos voi tehdä vaikka - no, minkä tahansa elokuvan. Mutta saavat kai elokuvia tehdä sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole tarvetta lohikäärmeille, ja kivahan niihin on kuluttaa puolitoista tuntia elämästään.

Mutta olisko silti vähän kiva, jos joku viitsisi tehdä sellaisen ihanan pienen newyorkilaiselokuvan, jossa on rakkautta, elämää ja lohikäärmeitä? Minusta olis!

torstai 5. marraskuuta 2015

Tapaus ötökkä

Tiistaina kaadoin Pallas Kanelikakun lautaselle muroja. Murojen lisäksi lautaselle ilmestyi pieniä mustia öttiäisiä, jotka äkkiä vipelsivät murojen alle piiloon. Helvetinperkele, ajattelin. Ei minulla ole nyt aikaa tähän. Ei nyt, ei ehkä koskaan.

Samana iltana töitten jälkeen otin jätesäkin ja heitin kaikki hiemankaan epäilyttävät pakkaukset kaapista menemään. Onneksi olen viime aikoina ollut innokas pussinsulkijoiden hyödyntäjä, ja iso osa tavaroista oli kunnossa. Guugletin, ja lähetin muun perheen rautakauppaan ostamaan myrkkyä.

En ole kovinkaan ötökkäherkkä, asuinhan suurimman osan lapsuudestani talossa, jonka keittiössä asusti onnellinen muurahaisyhteiskunta. Muurahaiset vain hengailivat siellä, eivät purreet, eikä niitä ei juuri koskaan ollut ruuissa, joten totuimme niihin. Tosin isäni kävi varsin viihdyttävää yhden miehen sotaa niitä vastaan liiskamalla niitä yksitellen. Joskus yritin ehdottaa, että jos hän oikeasti haluaisi muurahaisista eroon, ne kannattaisi varmaan myrkyttää, mutta ilmeisesti isästänikin oli hauskaa tappaa niitä yksitellen, koska ketään ei muistaakseni koskaan myrkytetty.

Eivät nämä muurahaiset mihinkään liity, halusin vain kertoa, etten ole hyönteishysteerikko, kestän luontoa asuintiloissani.

Nyt kuitenkin guuglettaessani menin jonkinasteiseen paniikkiin ja päätin myrkyttää. Eilen kulutin koko aamupäivän siihen, että tyhjensin kaikki keittiön kaapit. Ilmeni, että meillä on enemmän kahvikuppeja kuin tulemme tarvitsemaan seitsemän elämän aikana, ja kaksi kahviastiastoa, joista kumpaakin on käytetty ei yhtään kertaa. Ottaen huomioon, että asumme aika ahtaasti, voisi harkita astiastoista luopumista, ja jos joskus tarvitsemme kahviastiaston, voimme vuokrata sen. No juu. Mutta romua siis on. Ihan hitosti. Yksi alakaappi oli täynnä käytöstä poistuneita paistinpannuja, kun en ole ehtinyt selvittää miten ne pitää kierrättää. En aio enää laittaa niitä kaappiin.

Sitten suihkin myrkkyä. Se haisi. Jätin kämpän tuulettumaan ja lähdin töihin.

Illalla koti haisi edelleen myrkylle. Muu perhe oli käynyt pizzalla ja syönyt työhuoneessa banaania. Pallas Kanelikakun mielestä tuholaiset ovat varmaan ihana seikkailu.

Tänään pesin kaikki kaapit ja laatikot yltä päältä ja alta ja aloin kantaa kamoja takaisin. Vielä pitää hommata tiiviitä astioita kuivatuotteille.

Se, mihin tällä pitkällä sepustuksella oikeastaan pyrin, on jotain seuraavan kaltaista.

Viime aikoina olen ollut epämääräisen kateellinen ihmisille, joiden koko talo palaa ja kaikki tavarat siinä mukana. En oikeasti, mutta on häiritsevä ajatus olla edes epämääräisesti kateellinen ihmisille, joiden koko omaisuus tuhoutuu. Se vain kuulostaa niin vapauttavalta! Minä istun kaikki illat omaisuuteni keskellä ja tuijotan sitä lamautuneena miettien, miten pääsisin siitä eroon, ilman, että tarvitsisi tehdä mitään, kun minulla ei ole aikaa eikä voimia alkaa mihinkään ihmeen KonMari-hommiin.

Tänään sitten huomasin toivovani, että löytäisin muistakin huoneista jälkiä tuholaisista, että olisi pakko siivota kunnolla ja heittää tavaraa huoletta pois. Kamalan häiritsevää. Toivon hiiriä, että olisi pakko siivota. Toivon tulipaloa, että pääsisin tavarasta eroon.

En tiiä. Onneksi ensi vuonna on väistämättä edessä putkiremontti, joka varmasti pakottaa käymään omaisuutensa läpi. Siitä tulee syvästi perseistä, mutta mahtavaa.