torstai 22. lokakuuta 2015

Cobain: Montage of Heck

Brett Morgen, 2015


Eilen särki päätä ja hartioita niin, että meinasin oksentaa. Ajattelin, että tämän dokumentin voisin katsoa, vaikken välttämättä jaksa pitää silmiä auki, koska sehän kertoo varmaan lähinnä musiikista, jota voi kuunnella.

No ei.

Kyllä se kertoi musiikistakin, mutta eniten kuitenkin Kurt Cobainista ihmisenä. Dokumentti koostuu lähinnä Cobainin kotivideoista, muistiinpanoista ja merkinnöistä, jotka on on animoitu todella hienosti. Myös läheisiä haastatellaan, perheenjäseniä, Krist Novoselicia ja Courtney Lovea.

Ihan hirveän mielenkiintoista! Niin hieno dokumentti, että katsoin sen, vaikka päätä särki ihan perkeleesti silmien auki pitäminen. Toisaalta se sopi hyvin tähän, koska Cobain kärsi lähes koko elämänsä voimakkaista vatsakivuista, joita lääkitsi itse esimerkiksi heroiinilla. (Itse lääkitsin päänsärkyäni ibumaxilla, joka ei auttanut, mutta ei tässä ollut nyt tarkoitus minusta puhua, halusin vain kertoa, etten samaistunut siihen heroiiniosioon.)

Olipa muuten kiinnostava kohta, kun Cobain mietti ääneen, että hän luopuisi kaikesta jos voisi olla vain terve, mutta sitten toisaalta hän pelkäsi kivun menevän pois, jolloin hän ei ehkä voisi enää tehdä taidetta.

Elokuva oli todella selittelemätön. Cobainin lapsuudesta kerrottiin, ja sitten ääneen tuli äiti, jonka tarinoiden totuudellisuuden voi katsoja ihan itse päättää aiemmin kuullun perusteella. Ja Courtney Loven ja Cobainin vanhemmuus, siitäkin voinee olla montaa mieltä, mutta kyllähän se on aika jäätävää nähdä alle vuoden ikäinen mukelo sellaisen isän sylissä, joka on niin töötissä, ettei silmät pysy auki.

Mietin, miltä Frances Beanista mahtaa tuntua katsoa tätä elokuvaa, mutta tajusin juuri, että hänhän on elokuvan executive producer ja on varmaankin myös antanut luvan käyttää materiaaleja, vaikkei itse olekaan äänessä muuten kuin jokeltelemalla videoilla.

Elokuva luo kuvan älyttömän herkästä elämäntapataiteilijasta, joka suuntasi kaiken tarmonsa taiteeseensa. Juttelimme Roscoen kanssa katsoessamme siitä, miten on sellaisia taiteilijoita, joiden määränpää on on olla Suuri Taiteilija, ja sitten on näitä Cobainin kaltaisia taiteilijoita, joiden määränpää on tehdä mahdollisimman hyvää taidetta, riippumatta siitä, onko kukaan siitä kiinnostunut. Uskoisin, että tuo määränpää erottaa taiteessa kuin taiteessa jyvät akanoista. Musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja kaikessa.

Niin että oli ihan todella hieno henkilökuva poikkeuksellisesta ihmisestä, hienoja animaatioita ja musiikki tietysti. Ihailen Cobainin taidetta, suren hänen kohtaloaan. Suosittelen erittäin painokkaasti.

PS: Roscoe voivotteli kovasti, ettei hän ollut Ruisrockissa silloin kun Nirvana soitti siellä. Huomautin, että se olisi ollut vähän outoa, ottaen huomioon, ettei hän ollut silloin vielä täyttänyt kahtatoista vuotta. Ja lisäksi, ajatelkaapa, Cobainin kuolemasta on yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta!! En tiedä mistä tulee vanha olo jos ei siitä. Aika, tuo paskan fiiliksen ulottuvuus.

3 kommenttia:

  1. Mikä ihme teiniaviomies sulla on?!!

    Yksi lempianekdooteista itsestäni on, että olin Ruisrockissa sinä vuonna kun Nirvana esiintyi. Mutta toisena päivänä, katsomassa Brian Adamsia.

    Elämän merkitseviä ratkaisuja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hän jo lähempänä seitsemääkymmentä kuin omaa syntymäänsä.

      Mutta tuo anekdootti. Oli hyvin lähellä kuolla nauruun ja sitten näytin sen myöhempien aikojen teiniaviomiehelleni, joka kävi myös naurukuoleman partaalla. Huh huh. Paras anekdootti.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista