keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Alihovimestari Minor

Patrick DeWitt: Alihovimestari Minor
(Undermajordomo Minor)
Suom. Tero Valkonen
Siltala, 2015


Jos en saisi olla minä, haluaisin olla Patrick DeWitt. Kirjailijana siis. Mahdollisesti myös ihmisenä, mutta koska en tiedä hänen elämästään yhtään mitään, niin varmuuden vuoksi sanotaan, että vain kirjailijana.

Sistersin veljekset oli ihan huikea kirja, joten olin pöllähtää pyllylleni kun yhtäkkiä töissä tajusin piteleväni kädessäni kirjailijan uutta teosta. Ahmin heti sata sivua ja olin, että vau. Sitten luin välissä Oksasen Norman, ja alihovimestari jotenkin jäi. Nitkuttelin pari sivua kerrallaan pitkään, kunnes eilen pääsin taas lukemisen hurmioon ja hujautin kirjan loppuun kertarykäyksellä.

Tämä kirja todella hyötyy rysäyksenomaisesta lukutavasta. Kun luin hitaasti, tuntui koko kirja laahaavan, mutta en usko, että se oikeasti laahasi, minusta vain tuntui siltä. Kirjassa nimittäin tapahtuu koko ajan ja tapahtumat vain hullunevat loppua kohti.

Kirja kertoo nuoresta Lucien Minorista, eli Lucysta, joka lähtee alihovimestariksi kaukaiseen linnaan. Lucy on aika omahyväinen ja totuutta taivutteleva tyyppi, mutta ei se haittaa, eivät ole ihan normaaleja muutkaan hänen lähellään. Jo junassa matkalla hän tutustuu pariin huijariin, jotka ovat mitä sydämellisimpiä ihmisiä, mitä nyt jatkuvasti nyysivät Lucyn piipun. Alihovimestarin homma on aika erikoista, koska linnan paroni on aika jännittävä heppu, eikä edellisen alihovimestarin kohtalokaan ole sieltä selkeimmästä päästä. Lisäksi lähistöllä ammottaa maassa Erittäin suuri reikä.

Tarina on vähän niin kuin rakkaustarina, vähän niin kuin satu, erittäin paljon niin kuin mielikuvituksen riemuvoitto. Ihailen syvästi ihmistä, joka kirjoittaa tämmöisiä kirjoja. DeWitt on kirjoittajana ihan holtiton, jotenkin niin irti ja silti hallittu, etten voi kuin möhistä ihailusta. Toivottavasti hän elää pidempään kuin minä ja julkaisee tasaisesti. Ei tämä kirja täydellinen ollut, ei uusi Sistersin veljekset, mutta jos nauttii täysin pidäkkeettömästä meiningistä, tässä on juuri sitä. Ja minähän nautin.

Kirjan loputtua eilen olen koko päivän miettinyt, mistä tämä oikeastaan kertoi, enkä minä edelleenkään tiedä. Ehkä valehtelusta. Tai sitten ei. Olin kirjan loputtua niin äimistynyt lukukokemuksestani, että tein niin poikkeuksellisesti, että guuglasin The Guardianin ja The New York Timesin arviot, koska en osannut sanoa, mitä mieltä olin. Yleensä kun en tosiaan jaksa etsiä ulkomaisia arvioita. En tiedä olenko samaa mieltä kuin nuo arvoisat arvioitsijat, mutta jos haluaa lukea kirjasta jonkun hieman edistyneemmän arvion, kannattanee tämän blogin sijaan siirtyä esimerkiksi noihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti