perjantai 30. lokakuuta 2015

Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
(Tales from Outer Suburbia, 2009)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Lasten keskus ja Kirjapaja, 2015

Luin joku aika sitten Shan Tanin upean kuvateoksen The Arrival. Se oli hienon hieno teos maahanmuutosta, oudosta maailmasta, yhtä aikaa surullinen ja lohdullinen. Sen jäljiltä ei tarvinnut käyttää aivokapasiteettia sen miettimiseen, kiinnostaako minua Tanin muu tuotanto, joten aivan automaattiohjauksella varasin tämän uutukaisen kirjastosta.


Etäisten esikaupunkien asioita on käsittääkseni tarkoitettu lastenkirjaksi, mutta minusta se sopii kyllä vähintään yhtä hyvin ellei paremminkin aikuisille, mikä on aina hyvän lastenkirjan merkki. Siis, että kyseessä on hyvä kirja, ei alentuvaa muhinaa. Minulle tullut kappale on sijoitettu Itäkeskuksen kirjastossa nuorten osastolle, mutta en ole ihan varma laittaisinko sitä itse sinnekään. En minä oikein tiedä mihin tämä kuuluisi, että oikeat ihmiset sen löytäisivät. Ihanien kirjojen osastolle? Parhaiden kirjojen osastolle? Joka tapauksessa, ei tämä ihan pienille lapsille avautune, vaikkei varmaan haitaksikaan ole.


Etäisten esikaupunkien asioita on kokoelma tarinoita. Osa tarinoista on sarjakuvamaisia, on kollaasia, on kuvaa ja tarinaa. Kuvat ovat ihmeellisen monipuolisia. Tanin luoma maailma on sadunomainen, mutta silti tuttu. Siellä pihalle ilmestyy dugongi, ullakolta löytyy salainen puutarha, kaduilla hortoilee tikku-ukkoja. Tarina voi alkaa esimerkiksi näin:
"Hassua miten nykyään, kun joka kodilla on oma mannertenvälinen ballistinen ohjus, niitä tulee tuskin ajatelleeksi."

Kuvat ja tarina ovat yhtä. Tarinat eivät avaudu ilman kuvia ja toisin päin, mistä huomaa, että kirja on yhden ihmisen loppuun asti ajateltu taideteos. Kirja on humaani, kaunis ja hyvän asialla. Tarinat ovat vähän surumielisiä, mutta silti turvallisia, kauniita ja vähän hassujakin.

Tähän loppuun haluaisin esittää haltioituneen huokauksen, että kyllä olen onnellinen, että maailmassa on näin hienoja taiteilijoita ja minä saan heidän työstään nauttia. Taidan ostaa tämän omaankin hyllyyn, koska haluan Pallas Kanelikakun lukevan tämän puhki muutaman vuoden kuluttua. Tämmöisiä kirjoja on kiva kerätä hyllyyn ja toivoa, että niistä muodostuu tärkeitä kirjamuistoja, lapsuuden merkkipaaluja.

torstai 29. lokakuuta 2015

The Museum of Extraordinary Things

Alice Hoffman: The Museum of Extraordinary Things
Lukijat: Judith Light, Grace Gummer ja Zach Appelman
Simon & Schuster Audio, 2014


Minulla on joku äänikirjakirous meneillään, huomaan. Tämänkin aloitin ihan mielissäni, ensimmäisen luvun kuuntelin innoissani, mutta toisen luvun kuunneltuani tajusin, etten muistanut siitä mitään. No, kuuntelin sen uudestaan. Kokonaisen tunnin. Hyvä että kuuntelin, koska muuten en olisi tiennyt yhtään, kuka on se mies, joka on puolet kirjasta kertojana.

Joka tapauksessa, tämä kirja kertoo New Yorkista vuonna 1911. Päähenkilö on Coralie, joka elää ihmeellisten asioiden museossa, friikkisirkuksessa, jonka hänen isänsä omistaa. Coralie on hämmästyttävä merenneito, jolla on sormien välissä räpylät ja hän pystyy olemaan veden alla tosi kauan. Eddie sen sijaan on maahanmuuttaja, joka on vieraantunut juutalaisesta perheestään ja ryhtynyt valokuvaamaan.

Periaatteessa kaikki oli ihan kiinnostavaa, mutta silti olin vähän, että blääh. Ehkä tässä oli jotain samantyyppistä hengettömyyttä kuin Kaikki se valo jota emme näessä. En osaa sitä tarkemmin kuvailla, mutta kaipaisin vähän äksöniä vissiin. Oli paljon kuvailua, hienoja maisemia, mutta varsinainen asia jäi etäiseksi.

Ehkä vika oli lukijassa. Äänikirjassa oli kolme lukijaa, yksi molempien päähenkilöiden minäkerronnalle ja kolmas kolmannen persoonan kerronnalle. Kirjan lopuksi kirjailija ja tämä kolmannen persoonan lukija, Judith Light, keskustelivat kirjasta ja amerikkalaiseen tyyliin ylistivät toisiaan ja itseään, jolloin tajusin, että oikeastaan ehkä eniten minua ärsyttikin juuri tämän kyseisen lukijan tyyli. Joten pidän ihan mahdollisena, että tämä oli ihan hyvä kirja, mutta lukija pilasi sen minulta.

Tai ehkä minä en vain osaa jotenkin keskittyä. Ehkä olen liian väsynyt ja stressaantunut ja ajattelen omiani. Ehkä olenkin vain paska äänikirjojen kuuntelija, joka epäoikeudenmukaisesti mollaa kirjoja, joissa ei ole mitään vikaa, vain siksi, ettei itse osaa rauhoittua. Olisikohan nyt hyvä ottaa kuunneltavaksi jotain vieläkin helpompaa, vai jotain vaikeampaa, joka pitäisi väkisin ajatukset kuuntelussa? Enpä kyllä tiiä. Joka elää, se näkee, tai kuulee, tai on kuulematta.

PS. Kävin Audiblessa katsomassa arvioita ja näyttää siltä, ettei Judith Lightin esitystä ole arvostettu muissakaan piireissä ja sitten tuli kauhean paha mieli hänen puolestaan, kun itsekin aloin tässä häntä syytellä. Hän on varmasti hieno ihminen eikä se lukusuoritus nyt NIIN huono ollut, olen kuunnellut paljon huonompiakin. Verta pakkiin vaan, Judith, ei saa luovuttaa!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Alihovimestari Minor

Patrick DeWitt: Alihovimestari Minor
(Undermajordomo Minor)
Suom. Tero Valkonen
Siltala, 2015


Jos en saisi olla minä, haluaisin olla Patrick DeWitt. Kirjailijana siis. Mahdollisesti myös ihmisenä, mutta koska en tiedä hänen elämästään yhtään mitään, niin varmuuden vuoksi sanotaan, että vain kirjailijana.

Sistersin veljekset oli ihan huikea kirja, joten olin pöllähtää pyllylleni kun yhtäkkiä töissä tajusin piteleväni kädessäni kirjailijan uutta teosta. Ahmin heti sata sivua ja olin, että vau. Sitten luin välissä Oksasen Norman, ja alihovimestari jotenkin jäi. Nitkuttelin pari sivua kerrallaan pitkään, kunnes eilen pääsin taas lukemisen hurmioon ja hujautin kirjan loppuun kertarykäyksellä.

Tämä kirja todella hyötyy rysäyksenomaisesta lukutavasta. Kun luin hitaasti, tuntui koko kirja laahaavan, mutta en usko, että se oikeasti laahasi, minusta vain tuntui siltä. Kirjassa nimittäin tapahtuu koko ajan ja tapahtumat vain hullunevat loppua kohti.

Kirja kertoo nuoresta Lucien Minorista, eli Lucysta, joka lähtee alihovimestariksi kaukaiseen linnaan. Lucy on aika omahyväinen ja totuutta taivutteleva tyyppi, mutta ei se haittaa, eivät ole ihan normaaleja muutkaan hänen lähellään. Jo junassa matkalla hän tutustuu pariin huijariin, jotka ovat mitä sydämellisimpiä ihmisiä, mitä nyt jatkuvasti nyysivät Lucyn piipun. Alihovimestarin homma on aika erikoista, koska linnan paroni on aika jännittävä heppu, eikä edellisen alihovimestarin kohtalokaan ole sieltä selkeimmästä päästä. Lisäksi lähistöllä ammottaa maassa Erittäin suuri reikä.

Tarina on vähän niin kuin rakkaustarina, vähän niin kuin satu, erittäin paljon niin kuin mielikuvituksen riemuvoitto. Ihailen syvästi ihmistä, joka kirjoittaa tämmöisiä kirjoja. DeWitt on kirjoittajana ihan holtiton, jotenkin niin irti ja silti hallittu, etten voi kuin möhistä ihailusta. Toivottavasti hän elää pidempään kuin minä ja julkaisee tasaisesti. Ei tämä kirja täydellinen ollut, ei uusi Sistersin veljekset, mutta jos nauttii täysin pidäkkeettömästä meiningistä, tässä on juuri sitä. Ja minähän nautin.

Kirjan loputtua eilen olen koko päivän miettinyt, mistä tämä oikeastaan kertoi, enkä minä edelleenkään tiedä. Ehkä valehtelusta. Tai sitten ei. Olin kirjan loputtua niin äimistynyt lukukokemuksestani, että tein niin poikkeuksellisesti, että guuglasin The Guardianin ja The New York Timesin arviot, koska en osannut sanoa, mitä mieltä olin. Yleensä kun en tosiaan jaksa etsiä ulkomaisia arvioita. En tiedä olenko samaa mieltä kuin nuo arvoisat arvioitsijat, mutta jos haluaa lukea kirjasta jonkun hieman edistyneemmän arvion, kannattanee tämän blogin sijaan siirtyä esimerkiksi noihin.

torstai 22. lokakuuta 2015

Cobain: Montage of Heck

Brett Morgen, 2015


Eilen särki päätä ja hartioita niin, että meinasin oksentaa. Ajattelin, että tämän dokumentin voisin katsoa, vaikken välttämättä jaksa pitää silmiä auki, koska sehän kertoo varmaan lähinnä musiikista, jota voi kuunnella.

No ei.

Kyllä se kertoi musiikistakin, mutta eniten kuitenkin Kurt Cobainista ihmisenä. Dokumentti koostuu lähinnä Cobainin kotivideoista, muistiinpanoista ja merkinnöistä, jotka on on animoitu todella hienosti. Myös läheisiä haastatellaan, perheenjäseniä, Krist Novoselicia ja Courtney Lovea.

Ihan hirveän mielenkiintoista! Niin hieno dokumentti, että katsoin sen, vaikka päätä särki ihan perkeleesti silmien auki pitäminen. Toisaalta se sopi hyvin tähän, koska Cobain kärsi lähes koko elämänsä voimakkaista vatsakivuista, joita lääkitsi itse esimerkiksi heroiinilla. (Itse lääkitsin päänsärkyäni ibumaxilla, joka ei auttanut, mutta ei tässä ollut nyt tarkoitus minusta puhua, halusin vain kertoa, etten samaistunut siihen heroiiniosioon.)

Olipa muuten kiinnostava kohta, kun Cobain mietti ääneen, että hän luopuisi kaikesta jos voisi olla vain terve, mutta sitten toisaalta hän pelkäsi kivun menevän pois, jolloin hän ei ehkä voisi enää tehdä taidetta.

Elokuva oli todella selittelemätön. Cobainin lapsuudesta kerrottiin, ja sitten ääneen tuli äiti, jonka tarinoiden totuudellisuuden voi katsoja ihan itse päättää aiemmin kuullun perusteella. Ja Courtney Loven ja Cobainin vanhemmuus, siitäkin voinee olla montaa mieltä, mutta kyllähän se on aika jäätävää nähdä alle vuoden ikäinen mukelo sellaisen isän sylissä, joka on niin töötissä, ettei silmät pysy auki.

Mietin, miltä Frances Beanista mahtaa tuntua katsoa tätä elokuvaa, mutta tajusin juuri, että hänhän on elokuvan executive producer ja on varmaankin myös antanut luvan käyttää materiaaleja, vaikkei itse olekaan äänessä muuten kuin jokeltelemalla videoilla.

Elokuva luo kuvan älyttömän herkästä elämäntapataiteilijasta, joka suuntasi kaiken tarmonsa taiteeseensa. Juttelimme Roscoen kanssa katsoessamme siitä, miten on sellaisia taiteilijoita, joiden määränpää on on olla Suuri Taiteilija, ja sitten on näitä Cobainin kaltaisia taiteilijoita, joiden määränpää on tehdä mahdollisimman hyvää taidetta, riippumatta siitä, onko kukaan siitä kiinnostunut. Uskoisin, että tuo määränpää erottaa taiteessa kuin taiteessa jyvät akanoista. Musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja kaikessa.

Niin että oli ihan todella hieno henkilökuva poikkeuksellisesta ihmisestä, hienoja animaatioita ja musiikki tietysti. Ihailen Cobainin taidetta, suren hänen kohtaloaan. Suosittelen erittäin painokkaasti.

PS: Roscoe voivotteli kovasti, ettei hän ollut Ruisrockissa silloin kun Nirvana soitti siellä. Huomautin, että se olisi ollut vähän outoa, ottaen huomioon, ettei hän ollut silloin vielä täyttänyt kahtatoista vuotta. Ja lisäksi, ajatelkaapa, Cobainin kuolemasta on yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta!! En tiedä mistä tulee vanha olo jos ei siitä. Aika, tuo paskan fiiliksen ulottuvuus.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Perkeros

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros
WSOY, 2013


Kirjan lukeminen jäkittää jäk jäk jäk, joten ajattelin tehdä edes jotain järkevää puhelimen pläräyksen sijaan ja otin käteeni pitkään hyllyssä odottaneen Perkeroksen.

Perkeros oli Sarjakuva-Finlandia ehdokkaana 2014 ja pidän kovasti JP Ahosen piirrostyylistä, joten odotukset olivat korkealla, vaikken hevistä muuten niin perustakaan.

Koska Perkeroshan on siis hevibändi, tai avantgardistinen hevibändi, jos tarkkoja ollaan. Tarinan päähenkilö on perfektionistinen biisintekijä-kitaristi Akseli, joka tuskailee, kun tyttöystävä on sitä mieltä, että mene jäbä töihin, mutta sydän sanoo, että musiikki on oikea tie. Bändin muut jäsenet ovat ikivanha hippi, mahtava mimmi, karhu ja turkkilainen pizzanpaistaja. Oikeastaan pidin eniten kaikista muista bändin jäsenistä, etenkin turkkilainen, hippi ja karhu olivat ihan huippuja, sen sijaan Akselista en niin kovin perustanut, hän oli vähän ärsyttävä ja itsekeskeinen. Puoleen väliin asti tarina tuntui vähän tylsältä, mutta sitten kun päästiin vauhtiin, todella päästiin vauhtiin.

Kun kaikki osat lasketaan yhteen, pidin Perkeroksesta kovasti ja aion hetimmiten tutustua muuhunkin Ahosen piirtämään aineistoon, koska itsekin ajoittaisena perfektionistina arvostan ihan hirveästi tämmöistä tyyliä, joka näyttää yhtä aikaa älyttömän rennolta ja samalla täydelliseltä. Joskus harhaisesti olen ajatellut, että olisi kiva joskus kokeilla sarjakuvaa itsekin, voiko se nyt niin vaikeaa olla, mutta sitten näkee tämmöistä piirtämistä ja tajuaa, etten ikinä ikinä ikinä voisi olla lähellekään näin hyvä. Ja miksi tehdä mitään, jos ei edes omasta mielestään voi olla hyvä. Ei vaan, parempi että pysyn jatkossakin vain tekstin parissa.

No niin. Mutta Perkeros oli siis hyvä. Kateutta herättävän hyvä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Interstellar

Christopher Nolan, 2014

Kuva

Ensimmäisen tunnin kuvittelin katsovani elokuvaa, jonka nimi on Gravity, koska tässä puhuttiin niin paljon painovoimasta. Sitten Roscoe, joka on nähnyt Gravityn, toisin kuin minä, huomautti, että aika samanlaisia elementtejä tässä kuin Gravityssa, johon minä, että mitä helvettiä, mikä tämä sitten on jos ei Gravity. No Interstellar.

Interstellar on suuren suuri avaruusooppera. Nyt kun olen ymmärtänyt, että kyseessä on eri elokuva kuin Gravity, olen muistellut, millaiset odotukset minulla tätä elokuvaa kohtaan olikaan silloin kun tämä pyöri elokuvissa ja melkein menin sen katsomaan, mutta valitsinkin Birdmanin. Mikä näin jälkikäteen oli muuten hyvä valinta. Muistaakseni ajattelin, että tämä on jonkinlainen taiteellinen ja hyväntahtoinen avaruuselokuva, jotain Solariksen ja 2001 Avaruusseikkailun kaltaista ehkä. No, olisihan se tietysti pitänyt arvata, kun ohjaajana on Christopher Nolan, että aika paljon vähemmän taiteellinen elokuva oli kuin kuvittelin, enemmän amerikkalainen ja sentimentaalinen. Oikeastaan tämä oli vähän niin kuin 2001 Avaruusseikkailu ja Armageddon olisi sekoitettu.

Elokuva kertoo lähitulevaisuudesta, jossa ihmiskunta tekee hidasta kuolemaa maapallolla, jonka se on tappanut. Ei enää vihannoi laiho laaksossa, vain maissi jaksaa ja sekin tekee kuolemaa. Elokuva kertoo pelkästään amerikkalaisista, joille tärkeintä on perhe ja rakkaus. Tehdään selväksi, että tärkeämpää kuin ihmiskunnan pelastuminen on oma perhe. No, ei siinä mittään, käyhän se niinkin, mutta itse tykkään ajatella vähän toisin. Pelastusta lähdetään hakemaan avaruudesta. Aiemmin on lähetetty tiedustelijoita mustan aukon kautta ja nyt pitäisi lähteä tarkistamaan mikä kolmesta mahdollisesta paikasta olisi paras ihmiskunnan uudelle kukoistukselle.

Nyt kun kirjoitan tätä tulee auttamatta vähän semmoinen olo, että jos ihmiskunta on jo tuhonnut yhden planeetan, voitaisiinko vain hyväksyä, että olemme ansainneet kuolla nälkään. Emme ole kovin kiva laji. Annetaan avaruuden olla.

Alkaa suorastaan ärsyttää. Katsoessa pidin tästä elokuvasta paljonkin, oli pitkästä aikaa kunnollista meininkiä, mutta nyt jälkikäteen ärsyttää. Kaikki se rakkauspaatos ja perhepaatos ja jotenkin lapsellinen tiedemussutus ja lisäksi Mäthyy Mäkkonahii oli omituisen oranssi. Kyllä tämä kannattaa katsoa, mutta huomaan, etten pysty nyt kirjoittamaan tästä mitään järkevää kun ärsyttää niin paljon.

Tämä on kyllä monin tavoin hyvin subjektiivinen blogi, josta on turha tulla mitään kovin analyyttista tulkintaa etsimään. Hieno avaruusviihdemätkäys, mutta toisaalta ihan käsittämättömän ärsyttävä. Siinä, olkaa hyvät.

PS: Varasin sen Gravityn kirjastosta. Ehkäpä se on vähemmän ärsyttävä.

PPS: Olin aivan järkyttynyt siitä, että koulutusjärjestelmä oli romahtanut eivätkä kaikki halukkaat päässeet yliopistoon, enkä niinkään siitä, että ihmiskunta meinasi kuolla nälkään. Nyt kun mietin, taidan olla itse hiukan omituinen, eikä tässä elokuvassa välttämättä ollutkaan mitään vikaa.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Norma + Lue naiselle ammatti



Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää! Ajattelin, että tänään on hyvä päivä blogata juuri tästä asiasta.

Osallistuin viime vuonna Saaran innostamana Naisten pankin järjestämään Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan. Tänä vuonna Saara haastoi taas mukaan, mutta tällä kertaa hän houkutteli minut tapahtumaan nimeltä Lue naiselle ammatti, mikä olikin kivaa, koska tykkään kyllä kävellä, mutta vielä enemmän tykkään lukea. Lisäksi lukeminen sopii erityisen hyvin Naisten pankin teemaan, sillä tyttöjen lukutaitoon satsaaminen on tehokkaimpia keinoja vaikuttaa maailman tilaan. Kirjoitin siitä jo viime vuonna, joten siteeraan itseäni:
Tutkimusten mukaan tehokas tapa vaikuttaa väestönkasvuun on kouluttaa tyttöjä. Koulutetut tytöt menevät naimisiin myöhemmin, saavat vähemmän lapsia ja osaavat hakea tietoa ja viedä lapsensa lääkäriin. Jos ei osaa lukea, on muiden armoilla kaiken tiedon suhteen. Koulutettu äiti on tehokkain tapa rikkoa köyhyyden kehä. Jos nainen osaa lukea, hän voi ottaa asioista selvää. Naisten kouluttaminen ja työllistäminen ei ole mikään feministinen tasa-arvojuttu, vaan kyse on koko maailman pelastamisesta.
Naisten pankki tukee naisten yrittäjyyttä esimerkiksi antamalla mikrolainoja. Tukemalla naisia työllistämään itsensä, tuetaan samalla naisen perhettä ja koko kyläyhteisöä, autetaan ihmisiä auttamaan itseään.


Lue naiselle ammatti -tapahtuman osa on Norma-kiertue, jossa Sofi Oksanen kiertää eri kaupungeissa keskustelemassa uutuuskirjansa teemoista. Minä osallistuin ihan vain lukemalla kirjan, mutta kaikki halukkaat ovat hyvin tervetulleita kiertueelle, esimerkiksi huomenna maanantaina kiertue on Tampereella ja tiistaina Kuopiossa. Lisätietoja löydät täältä.

Norma sopii erittäin hyvin Naisten pankin teemaan, sillä se käsittelee erilaisia naisiin kohdistuvia ihmisoikeusrikkomuksia, joista osaa en ollut osannut edes kuvitella. Norma Rossin äiti on hypännyt metron alle ja yrittäessään selvittää mitä on tapahtunut, Norma ajautuu syvälle kansainvälisen kohdunvuokraus- ja kauneusbisneksen kiemuroihin.

Yllätyin miten paljon pidin kirjasta. Olen kyllä pitänyt kaikista lukemistani Oksasista enemmän tai vähemmän, mutta Normassa on sellaista mielikuvituksen ja juonenpunonnan meininkiä, että vallan innostuin ahmimaan kirjan. On mahtavaa, että Oksanen tiedostaa asemaansa ja käyttää puheenvuoronsa hyvin. En tosiaan tiennyt kohdunvuokrauksesta juuri mitään ennen Normaa, nyt aion ottaa selvää. Kirja oli tietenkin fiktio, mutta valitettavasti Oksanen ei ole keksinyt nigerialaisia vauvafarmeja päästään. Olen todella iloinen, että maailmassa on rohkeita ihmisiä, jotka käyttävät voimakasta ääntään hyvän puolesta.

Ja sen lisäksi, että Norma on tärkeä puheenvuoro, se on varsin menevä dekkarimainen spefi-tarina, josta ei juonenkäänteitä puutu. Niin että vaikkei olisi erityisen kiinnostunut naisten asemasta kauneusbisneksessä, on tämä silti oikein riemastuttava kirja!

Naisten pankin kanssa on hauska tehdä yhteistyötä. Toivottavasti moni muukin innostuu tukemaan kehitysmaiden naisia.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
(The Lowland)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2014


Olin kuullut vuosien saatossa Lahirista pelkkää ylistystä. Olin käsityksessä, että hänen taitonsa ilmenee parhaiten novelleissa, ja minä kun en niistä novelleista niin, joten jäi Lahiri tutustumatta. Joku aika sitten kuitenkin ostaa paukautin uusimman romaanin Tulvaniitty e-kirjana, kun ajattelin, että onhan se varmasti hyvä kun on niin kovin rakastettu.

Sitten lukupiirini valitsi Tulvaniityn lokakuun kirjaksi. Olin aivan mielissäni, koska minähän halusin lukea Lahiria ja viimeinkin oli pakko!

Tulvaniitty kertoo kalkuttalaisista veljeksistä, Subhashista ja Udayanista, heidän erilaisista valinnoistaan, rakkaudesta toisiaan kohtaan ja kaikesta mitä siitä seuraa. Kirja alkaa 50-luvulta ja päättyy nykypäivään. Oikeastaan kirja kertoo perheestä, rakkaudesta ja valheesta, Intiasta ja Amerikasta. Iso tarina, pitkä tarina.

Mutta voi. En tiedä oliko syynä se, että oli pakko lukea, vai se, että tämä kirja ei vain ollut minun juttuni, mutta kovin olin nihkeä lukukokemus. Tavallaan pidin kirjasta, halusin sen lukea, olin ihan kiinnostunut tarinastakin, mutta Lahiri kirjoittaa jotenkin niin kaukaa ja etäisen kohteliaasti, etten päässyt missään vaiheessa oikein sisään hommaan. Muutamassa kohtaa kirja onnistui imaisemaan mukaansa kunnolla, mutta muutaman sivun kuluttua huomasin taas olevani käsivarren mitan päässä kaikesta. Se oli harmillista.

Tänään käsittelimme kirjaa lukupiirissä ja ilmeni, että kaikki muut olivat lukeneet ihan eri kirjan. Muiden kokemus oli tunteikas ja elävä, he olivat poikkeuksetta pitäneet kirjasta todella paljon. Ymmärsin, että vian täytyy olla lukijassa. Eräs viisaista lukupiiriläisistäni lohdutti, että hän epäili sen johtuvan iästäni. Olen kuulemma liian nuori tälle kirjalle. Tästä tuli hyvä mieli, koska itse pidän itseäni hyvin iäkkäänä ja paatuneena. Mutta olen erittäin mielelläni liian nuori Lahirille! Palaan hänen seuraansa sitten myöhemmin ja tiedän, että minua odottaa hieno kirjailija heti sitten kun olen tarpeeksi vanha.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Safety Not Guaranteed

Colin Trevorrow, 2012


Odotin tältä elokuvalta paljon, ensinnäkin, koska kannessa mainitaan Little Miss Sunshine, joten ajattelin, että tässä on nyt mainio indieleffa, ja toiseksi, koska elokuvan idea on niin mainio.

Safety Not Guaranteed kertoo toimittajaharjoittelijasta Dariuksesta, joka lähtee ärsyttävän toimittajan kanssa tekemään juttua tyypistä, joka etsii avustajaa aikamatkalle. Kenneth aikoo matkustaa vuoteen 2001. Sitten seurataan Dariuksen ja Kennethin tutustumista, toisaalla ärsyttävän toimittajan ärsyttäviä puuhia, ja jännitetään, miten aikamatkalle käy.

Elokuvan ongelma oli se, että Darius oli jotenkin tosi rasittava, ärsyttävä toimittaja oli niin ärsyttävä, että jos joutuisin hänen kanssaan samaan autoon, olkoonkin Escalade, no itse asiassa Escalade varmaan ärsyttäisi minua vieläkin enemmän, mutta joka tapauksessa, jos joutuisin hänen kanssaan mihin tahansa autoon, menisin varmaan viiden minuutin sisällä katatoniseen tilaan, istuisin nurkassa humisten ja kuuntelisin omia verisuoniani. Aikamatkaaja Kenneth oli ihan kiinnostava, mutta ei se oikein riittänyt. Lisäksi Kennethiä seuraavat agentit olivat varmaan jotain kurssinsa heikointa materiaalia, koska jopa minä olisin parempi agentti.

Se, mikä elokuvan jälkeen eniten mietityttää, on se, että Dariuksen esittäjä Aubrey Plaza on ilmeisimmin kaikille muille tuttu sarjasta Parks and Recreation, mutta ei minulle, koska sitä hiton sarjaa ei löydy mistään, mistä minä sarjoja löydän. Eli kirjastosta tai Netflixistä. Oikein tunnen, miten sisälläni kohisee tyhjyys, kun en ole nähnyt Parks and Recreationia! Mistä, oi mistä minä sen löytäisin laillisesti ja ilmaiseksi? Okei, olisin valmis jopa vähän maksamaan. Mutta en paljon. Kolme pilkku viisi euroa per tuotantokausi voisin maksaa.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Vihdoin kotona

(Home)
Tim Johnson, 2015


Tänään rakkaimmista rakkain Pallas Kanelikakkuseni täytti neljä vuotta. Hän juhli päiväkodissa niin ankarasti, ettei ollut malttanut nukkua päiväunia. Kotona nenä vuosi ja päivänsankari oli lievästi sanoen tööt ja koska sunnuntaina on tarkoitus juhlia kavereitten kanssa, ajattelin, että voisi olla hyvä rauhoittua illaksi sohvalle katsomaan elokuvaa.

Kun sattuikin vielä olemaan juuri parahiksi lainassa Vihdoin kotona, jonka itsekin halusin nähdä, parkeerasimme koko perhe sohvan uumeniin.

Vihdoin kotona kertoo Böö-olioista, joiden erityistaito on pakeneminen ja piiloutuminen. He pakenevat kauheaa avaruusyrmyä Maahan, sitä ennen kuitenkin sijoittavat ihmiset väkisin kivoihin pikku lähiöihin. Oho on erikoinen Böö, sillä hän tekee kaiken väärin. Hän haluaisi olla kaikkien ystävä, mutta muut Bööt haluavat vain kököttää yksin. Tippi tyttö Possu-kissansa kanssa on unohtunut New Yorkiin eikä hän tiedä minne hänen äitinsä on kuljetettu. Oho ja Tippi ajautuvat yhteiselle reissulle.

Elokuva oli minusta oikein mainio. Tykkäsin huumorista, tykkäsin kielellä hassuttelusta, tykkäsin Tippin hahmosta ja elokuvan sanomasta. Pallas Kanelikakkukin tykkäsi, nauroi katketakseen välillä. Roscoen mielestä elokuvan pilasi paska musiikki, mutta hän onkin vähän semmoinen yhdenlainen.

Juu ei, mutta tänään pitää vielä askarrella tuhat ongintapussia. Taidan vähän stressata näistä synttäreistä, koska kun olin tänään kirjoittamassa ystävälleni K:lle viestiä ongintapusseista, meinasin kirjoittaa oksennuspussi, mikä toki voi olla käyttökelpoinen sen jälkeen, kun olen ihan itse leiponut synttäreiden tarjoomukset.