torstai 17. syyskuuta 2015

Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
(Etta and Otto and Russell and James)
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015


Olin kuullut tästä kirjasta innostunutta kohinaa sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät olleet kirjaa lukeneet. Jotenkin alitajuisesti vissiin itsekin innostuin siinä ja ostin tämän e-kirjana kun tuli hyvä tarjous. Minulla on nykyään tapana töissä kirjastossa, jos näen ihmisen palauttavan kirjan, jonka olen aikeissa lukea, ystävällisesti kysäistä oliko mistään kotoisin. Niin kysäisin vaivihkaa tästäkin kirjasta. Asiakas vastasi, että kyllähän sen luki, mutta ei se mikään mestariteos ollut. Näin voisin itsekin asian tiivistää.

Minusta kirja oli ihan liian hidastempoinen. Se kertoo yli kahdeksankymppisestä Ettasta, joka lähtee kävelemään kotoaan Kanadan preerialta kohti merta, jonka hän haluaa nähdä vielä ennen kuolemaansa. Kotiin jää aviomies Otto ja naapurin Russell, joka on ollut pariskunnan lähellä lapsesta saakka. Etta se sitten kävelee, Otto hortoilee kotona ja tekee korvapuusteja, Russell päättää lähteä etsimään Ettaa, samalla käydään takaumina läpi kaikkien lapsuutta ja nuoruutta, sota-aikaa ja muita elämän kohokohtia.

Kerronta on minun makuuni liiankin rauhallista ja jotenkin vanhanaikaista. Loppua kohti homma kyllä parani, kun kerronta yhtäkkiä meni hauskasti sekaisin. Se nosti kirjan minun mielessäni huonohkosta kokemuksesta vähintäänkin lukemisen arvoiseksi, mutta olisi alkuunkin voinut laittaa vähän kierroksia.

Toisaalta tämä oli ihan hieno kuvaus vanhuudesta. Ymmärrän kyllä, miksi kirja on käännetty monille kielille ja miksi monet ihmiset tästä pitävät. Luulenpa, ettei vika oikeastaan ollut kirjassa vaan minussa. Olin väärässä vaiheessa elämää tämän kirjan lukijaksi, luulen, että pitäisin tästä enemmän jos lukisin uudestaan esimerkiksi neljänkymmenen vuoden kuluttua. Tai voihan olla, että vauhdin tarve vain lisääntyy, enkä suostu eläkkeellä (sikäli mikäli siinä vaiheessa enää kukaan eläkkeelle pääsee) enää lukemaan kuin tuplanopeudella esitettyjä kertomuksia pikajuoksijoista avaruusraketeissa. Siltä ainakin nykyään tuntuu, että olen huomattavasti kärsimättömämpi lukija kuin nuoruudessa, silloin minusta tylsyys ja tapahtumaköyhyys olivat parasta mitä kirjassa voi olla. Rakastin esimerkiksi Pieni talo preerialla -kirjojen hilloamis- ja säilömiskuvauksia ja sitä, miten isä hioi kirveellä lattiaa. Luin ne ihan mielissäni monta kertaa. Oijoi. Enää ei ehkä hermo kestäisi.

PS: Jotenkin lukiessa oletin, että tämän kirjan on kirjoittanut joku hyvin hyvin vanha ihminen, mutta huomasin juuri, että Emma Hooper onkin varsin vähäikäisen näköinen ja lisäksi hänellä on kerrassaan ihastuttava kampaus. Olisikohan tämä vaikuttanut lukukokemukseeni, jos olisin tiennyt sen etukäteen? Ei voi tietää.

PPS: Ehkä mietitte, kuka hitto se James sitten on. Enpä kerro! Hähähää!

9 kommenttia:

  1. minusta tämä kirja oli kuin vuoripuro: soljuva ja herkkä.
    Yleensä en pidä tämäntyyppisestä kerronnasta, mutta jotenkin tämän kirjan virrassa vain kulkeutui mukana.

    Ehkä olen jo tarpeeksi vanha?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai tarpeeksi nuori :)

      Lukeminen on niin subjektiivista. Ihan hyvin ymmärrän kyllä, miten kirjan voi kokea noinkin.

      Poista
  2. Samat tunnelmat! Ihan luettava, mutta ei mikään erikoinen. Minusta tämä ei ollut edes erityisen hidas, vaan lähinnä ponneton. Näköjään muistikuvani ovat pelkkää mjääh-tasoa, mutta kommentoinpa nyt kuitenkin ;)

    VastaaPoista
  3. Minä taas huomasin kirjailijan kuvan heti kärkeen.
    Olen vähän epäileväinen kirjaan mutta lainassa se on.

    Hotakainen messujen lukupiirissä ihmetteli miksi niitä kirjailijakuvia kirjoihin laitetaan ja miten se vaikuttaa. Olen kyllä vähän samaa mieltä, olisi ehkä hauskempaa lukea tietämättä millaiset kissasilmälasit kirjailijalla on.

    Sitten vielä toinen tuumaus pääsee ilmoille. Että on olemassa tämmöinen ihmislajike joka kiinnostuu kirjasta, kun tarpeeksi moni kuvaa kirjaa vähän kehnoksi mutta joku juttu siellä kolahtaa itselle, että saattaa vaikka uhallaan sitten kokeilla kirjaa. Että minulle on hyvä, että kirjoitetaan kirjoista joista ei niin innostunut ja kommentoidaankin vielä! Mielipideasioitahan nämä on ja siksi kai taidetta tuotetaan, että ihminen tuntisi ja kokisi. Ja kukin tekee sen omalla tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin e-kirjana niin kirjailijan kuva tuli vastaan vasta nyt kansikuvaa hakiessa. Oon ihan samaa mieltä siitä, ettei kirjailijalla tai varsinkaan hänen ulkonäöllään pitäisi olla mitään tekemistä kirjan kanssa, mutta jostain syystä se silti vaikuttaa omaan lukukokemukseeni joskus kovastikin. Luulen, että olisin suhtautunut myötämielisemmin tähän kirjaan, jos olisin tiennyt, että kirjailija näyttää sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa haluaisin ystävystyä.

      Ja toiseen tuumaukseen mitä tulee, niin oon ihan samaa mieltä. Usein, kun vaikka blogissa oppii tuntemaan toisen maun, voi moite ollakin omaan korvaan kehu. Se on hyvä juttu. Nimenomaan mielipideasioitahan nämä ovat. Toisen roska on toisen aarre, niin se menee taiteessakin. (millä en halua sanoa, että tämä kirja olisi roska, koska ei se ole)

      Poista
  4. Minä ihastuin tähän kirjaan ikihyviksi. Mutta minäpä nautinkin juuri siitä, että asioita tehdään h-i-t-a-a-s-t-i, ainakin jos puhutaan kirjallisuudesta. Se. ettei kirjan sivuilla ole mihinkään kiire, on ihanaa. Pääsin tapaamaan Helsinki Litin yhteydessä kirjailijaa ihan naamatusten haastattelun tiimoilta ja hän oli aivan hurmaava tapaus, varsinainen energiapommi. Ja tosiaan - ne hiukset! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla!

      Minäkin periaatteessa olen pitänyt itseäni hitaan kirjallisuuden ystävänä, mutta jostain syystä nyt tämä ei napannut. Toivottavasti tämä on vain joku kausi ja voin kohta taas nauttia jaaritteluista, ne ovat parhaimmillaan ihan parasta!

      Ja kirjailija kuulostaa mahtavalta!

      Poista
  5. Minuakin hitaus viehätti ja rauhoitti. Liekö ikäkysymys, sillä olen jo mummoiässä...

    VastaaPoista