maanantai 28. syyskuuta 2015

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava, 2015


Minulla on vähän semmoinen typerä ongelma, että tuttujen ihmisten kirjoittamat kirjat ovat vaikeita. Ne ovat vaikeita siksi, että pelottaa, jos tuttu ihminen onkin kirjoittanut ihan huonon kirjan. Ja sitten ne ovat vaikeita myös siksi, että kun lukee tutun ihmisen kirjoittamaa kirjaa, näkee päähenkilön tilalla usein tämän kyseisen tutun ja alkaa kuvitella lukevansa tutun ihmisen elämästä, vaikka hyvin tietää, että kirjallisuus on fiktiivistä.

No voin heti paljastaa, että Laura Lehtola on naapurini. Ja voin paljastaa myös, että tämän kirjan kanssa ei ollut ollenkaan sitä ongelmaa, että kirja olisi ollut hetkeäkään huono.

Sen sijaan oli pieni ongelma, että kuvittelin kirjan päähenkilön Aapon Lauran näköiseksi. Alkuun. Mutta sitten lähdin niin innolla tarinan mukaan, että kyllä Aapo sai ihan omat kasvot ja Laura unohtui.

Pelkääjän paikalla kertoo Aaposta, jonka rakas vaimo sairastuu syöpään ja kuolee. Aapo jää kaksin pienen tyttärensä kanssa. Aapo on insinööri ja suurimman osan kirjasta todella rasittava tyyppi suoraviivaisessa suhtautumisessaan. Tässä voisi ajatella, että kyseessä on synkemmän puoleinen versio Eve Hietamiehen Yösyötöstä, mutta ei. Tai tavallaan joo, mutta ei, koska tämä kirja on jotenkin tosi paljon surullisempi, hauskempi, kauheampi ja ihanampi.

Ja sitä paitsi, tässä kirjassa on ihan parhaat viimeiset lauseet.

Toivoisin tälle kirjalle tosi paljon huomiota ja lukijoita toki siksi, että Laura on mahtava tyyppi, mutta ennen kaikkea siksi, että tämä kirja on ihan poikkeuksellisen hyvä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Poika nimeltä kuukivi

Sjón: Poika nimeltä kuukivi
(Mánasteinn)
Suom. Tuomas Kauko
Like, 2014


Ajattelin, että olisi kiva lukea jotain pientä. Poika nimeltä kuukivi oli mukavan löysästi taitettu ja nopea lukea. Ja oli se muutenkin oikein mukava kirja. Aika kummallinen, mutta mukava.

Kirja kertoo nuoresta pojasta Reykjavikissa vuonna 1918. Hän sekstailee miesten kanssa rahasta ja huvikseen ja käyttää rahansa elokuviin. Vuosi on historiallinen, Katla purkautuu ja espanjantauti yltyy hurjaksi pandemiaksi. Kiinnostavaa! Mutta sitten kuitenkaan ei niin kiinnostavaa, että yhtään enempää olisi jaksanut lukea. Siksi olikin hyvä, että kirja oli tosi pieni.

Olen kovin kiinnostunut Islannista, sehän on jotenkin niin ihmeellisen kuuloinen paikka, mutta aika vähän olen siitä silti lukenut. Juupa juu. No niin, mutta ihan hyvä kirja siis. Ja pieni. Sanoinko jo, että tämä kirja oli pieni?

tiistai 22. syyskuuta 2015

The Theory of Everything

James Marsh, 2014


Asioita, joita mietin tätä elokuvaa katsoessani:

1. Miksi Oscar-elokuvat ovat tämmöisiä tosipohjaisia, mielikuvituksettomia, komeita draamoja? Ja ennen kaikkea, miksi minä katson niitä, kun tiedän niiden olevan sellaisia?

2. Muistan miten pienenä katsoin Stephen Hawkingia televisiosta naapurissa ja kaverini opettajaäiti piti meille pitkän esitelmän Hawkingin erinomaisuudesta ja ihmeellisyydestä, mahdollisesti myös kvanttiteoriasta, mutta siitä en muista, koska olin suunnilleen kuusi vuotta, ja siitä, miten hän varmaankin kohta kuolee, koska on niin sairas. Tämä tapahtui 80-luvulla. Nyt on vuosi 2015, eikä Stephen Hawking vieläkään ole yhtään kuollut. Tämän ajattelemisesta tulee lämmin olo. Sellainen olo, että toivoa on aina.

3. Aviopuolisoni, jonka kanssa olen ollut yhdessä tällä viikolla kymmenen vuotta, kysyi minulta ihan vilpittömästi, olenko lukenut Ajan lyhyen historian. Hänen mielestään olisi ollut hyvin mahdollista, että olisin lukenut sen, sillä olenhan lukenut kaikenlaista muutakin yllättävää. Hän ei nyt ehkä ottanut huomioon, että a) jos pitäisi valita yksi asia, josta en tosiaankaan aio lukea yhtään kirjaa, se saattaisi hyvinkin olla fysiikka, ja b) olen keskittänyt paljon tarmoa siihen, etten lue mitään tosipohjaista. En siis ole lukenut Ajan lyhyttä historiaa. Aviopuolisoni sen sijaan toki on.

4. Milloin lopetan sekoittamasta toisiinsa Stephen Hawkingin ja Taylor Hawkinsin? Joka kerta, kun puhun Stephen Hawkingista pelkään, että sanoin väärän nimen, enkä itse edes tajua sitä. Toisin päin sillä ei olisi niin väliä, kun vaikuttaisin vain tiedenörtiltä, mikä on aina hyvä, vaikken sellainen edes ole.

5. Tämähän oli siis rakkauselokuva. Vaikken tästä oikeastaan kovin paljon muuten saanut, elokuvan aikana mietin kovasti sitä, miten vaikea tuollainen tilanne on ja miten hienoja ihmisiä Hawkingit elokuvan mukaan toisiaan kohtaan olivat. Miten tuollaisessa tilanteessa voisi toimia? Rouva Hawking uhrautui, herra Hawking yritti kovasti tulla vastaan, että rouva Hawking voisi saada edes jotain kivaa elämäänsä. Hirveän vaikea tilanne. Sitten taas, olivatko he kilttejä muita ihmisiä kohtaan, se on eri juttu. Minusta ehkä eivät.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

A Natural History of Dragons

Marie Brennan: A Natural History of Dragons
(Memoir by Lady Trent #1)
Lukija: Kate Reading
Macmillan Audio, 2013


Edellinen äänikirja oli jokseenkin pitkä ja nihkeä kuunteluprosessi, joten ajattelin, että nyt otan jotain takuuvarmasti hyvää kuulokkeisiin. Huomasin Sivukirjastosta Liinan pitäneen kovasti tästä, ja niin minä sen ostaa napsautin. Nyt alan epäillä, että vika on kuuntelijassa.

Tämä kirjahan on nimittäin erittäin kiintoisa. Se kertoo Lady Trentin kivisestä tiestä luonnontieteilijäksi ja lohikäärmeiden tutkijaksi. Viktoriaanisella ajalla naisen matka tutkijaksi ei ollut helppo, edes vaihtoehtotodellisuudessa. Pääsy kirjahyllylle oli isän tai aviomiehen vallassa, kömpiessä luolissa meinasi koko ajan kompuroida mekkoon ja muutenkin oli kaikenlaista hankaluutta. Käytännössä kirja oli kuin Jane Austen ja Jules Verne olisivat kirjoittaneet yhdessä romaanin lohikäärmetutkijasta. Mikä voisi olla parempaa!

Juuri nyt tuntuu, että mikä tahansa. En jostain syystä pysynyt yhtään kärryillä, ajattelin koko ajan omiani ja oli ihan liian vähän niitä lohikäärmeitäkin. Silti en halua syyttää kirjaa. Uskon, että tämä oli vallan mainio, minä vain tarvitsisin nyt jotain tosi helppoa ja koukuttavaa kuunneltavaa.

Ongelma taitaa olla, että kuuntelen lähinnä matkalla aamuvuoroon, jolloin olen ihan sairaan väsynyt, tai lenkillä, jolloin vihaan joka hetkeä, koska myönnettäköön, lenkkeily on ihan sairaan tylsää ja ankeaa, varsinkin jos sen projisoi äänikirjaan, jonka olisi tarkoitus tehdä hommasta hauskaa. Mikä siinäkin on, että sohvalla maatessa lukeminen on hauskinta mitä tiedän, mutta juostessa kirjan kuuntelu on tylsää. Se on NIIN TYLSÄÄ NIIN TYLSÄÄ ettei ole edes riittävän tylsiä sanoja sitä kuvaamaan, vaan pitää huutaa samat tylsät sanat kahteen kertaan, jos se vaikka auttaisi hahmottamaan miten hiton tylsää se onkaan. Vaikka järjen mukaanhan sen pitäisi olla toisin päin. Jännä juttu.

Joka tapauksessa, en varmaankaan kuuntele enempää Lady Trentin luonnonhistoriallisia tutkimuksia lohikäärmeiden parissa, ellei joku lupaa, että seuraavassa osassa on huomattavasti enemmän lohikäärmeitä. Todella huomattavasti enemmän.

torstai 17. syyskuuta 2015

Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
(Etta and Otto and Russell and James)
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015


Olin kuullut tästä kirjasta innostunutta kohinaa sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät olleet kirjaa lukeneet. Jotenkin alitajuisesti vissiin itsekin innostuin siinä ja ostin tämän e-kirjana kun tuli hyvä tarjous. Minulla on nykyään tapana töissä kirjastossa, jos näen ihmisen palauttavan kirjan, jonka olen aikeissa lukea, ystävällisesti kysäistä oliko mistään kotoisin. Niin kysäisin vaivihkaa tästäkin kirjasta. Asiakas vastasi, että kyllähän sen luki, mutta ei se mikään mestariteos ollut. Näin voisin itsekin asian tiivistää.

Minusta kirja oli ihan liian hidastempoinen. Se kertoo yli kahdeksankymppisestä Ettasta, joka lähtee kävelemään kotoaan Kanadan preerialta kohti merta, jonka hän haluaa nähdä vielä ennen kuolemaansa. Kotiin jää aviomies Otto ja naapurin Russell, joka on ollut pariskunnan lähellä lapsesta saakka. Etta se sitten kävelee, Otto hortoilee kotona ja tekee korvapuusteja, Russell päättää lähteä etsimään Ettaa, samalla käydään takaumina läpi kaikkien lapsuutta ja nuoruutta, sota-aikaa ja muita elämän kohokohtia.

Kerronta on minun makuuni liiankin rauhallista ja jotenkin vanhanaikaista. Loppua kohti homma kyllä parani, kun kerronta yhtäkkiä meni hauskasti sekaisin. Se nosti kirjan minun mielessäni huonohkosta kokemuksesta vähintäänkin lukemisen arvoiseksi, mutta olisi alkuunkin voinut laittaa vähän kierroksia.

Toisaalta tämä oli ihan hieno kuvaus vanhuudesta. Ymmärrän kyllä, miksi kirja on käännetty monille kielille ja miksi monet ihmiset tästä pitävät. Luulenpa, ettei vika oikeastaan ollut kirjassa vaan minussa. Olin väärässä vaiheessa elämää tämän kirjan lukijaksi, luulen, että pitäisin tästä enemmän jos lukisin uudestaan esimerkiksi neljänkymmenen vuoden kuluttua. Tai voihan olla, että vauhdin tarve vain lisääntyy, enkä suostu eläkkeellä (sikäli mikäli siinä vaiheessa enää kukaan eläkkeelle pääsee) enää lukemaan kuin tuplanopeudella esitettyjä kertomuksia pikajuoksijoista avaruusraketeissa. Siltä ainakin nykyään tuntuu, että olen huomattavasti kärsimättömämpi lukija kuin nuoruudessa, silloin minusta tylsyys ja tapahtumaköyhyys olivat parasta mitä kirjassa voi olla. Rakastin esimerkiksi Pieni talo preerialla -kirjojen hilloamis- ja säilömiskuvauksia ja sitä, miten isä hioi kirveellä lattiaa. Luin ne ihan mielissäni monta kertaa. Oijoi. Enää ei ehkä hermo kestäisi.

PS: Jotenkin lukiessa oletin, että tämän kirjan on kirjoittanut joku hyvin hyvin vanha ihminen, mutta huomasin juuri, että Emma Hooper onkin varsin vähäikäisen näköinen ja lisäksi hänellä on kerrassaan ihastuttava kampaus. Olisikohan tämä vaikuttanut lukukokemukseeni, jos olisin tiennyt sen etukäteen? Ei voi tietää.

PPS: Ehkä mietitte, kuka hitto se James sitten on. Enpä kerro! Hähähää!

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Damsels in Distress

Whit Stillman, 2012

Kuva

"Katsotaanko joku elokuva?" kysyin viimeisillä voimillaan sohvaa kohti raahautuvalta Roscoelta eilen.
"Jos on joku ihan aivoton niin sitten", Roscoe puhisi.

Hän on vähän kipeä ja oli ollut raskas päivä. Ei hän muuten raahaudu täällä pitkin kotia kuin mikäkin kuolemaa tekevä puolihalvautunut siili, eikä yleensä halua katsoa mitään aivotonta. Siksipä meillä ei ollut tarjollakaan mitään erityisen aivotonta, mutta Damsels in Distress vaikutti lähinnä genrensä puolesta vastaavan kuvausta.

Se kertoo neljästä tytöstä, jotka ovat kämppiksiä yliopistolla. Violet on heidän karismaattinen ja hieman kajahtanut johtajansa, Heather ja Rose seuraajia ja porukan uusin tulokas Lily on kapinallinen. Hän kyseenalaistaa Violetin puuhat. Heillä on kunnianhimoinen kampanja masentuneiden itsemurhakandidaattien auttamiseksi, johon kuuluu hyvää kahvia, sponsoroituja donitseja ja steppausta. Lisäksi he käyvät ääliöiden poikien frat housessa bileissä, lähinnä auttaakseen tyhmiä ja epäviehättäviä poikia kohottamalla heidän itsetuntoaan. He pukeutuvat 50-lukulaisittain ja puhuvat hyvin koreasti ja hillitysti.

En oikein tiedä miksi, mutta pidin tästä elokuvasta ihan tosi paljon. Se oli genressään riittävän erilainen ja kummallinen, Violetia esittävä Greta Gerwig on mahtava, tarina ei ollut liian siloiteltu. Oli hauskaa, miten tytöt olivat eri mieltä, tykkäsivät samoista pojista, mutta silti elokuvasta puuttui ärsyttävä tappelu, juonittelu ja nokittelu lähes kokonaan. Lisäksi oli kivaa, etteivät unelmien pojat elokuvassa olleetkaan mitään ihmeellisiä prinssejä, vaan juuri sellaisia kuin ihmiset nuorina ovat, itsekkäitä ja typeriä, mutta silti ihania.

Roscoen mielestä elokuva ei ollut kummoinenkaan, mutta haluaisin huomauttaa, että vaikka hänellä on erittäin hyvä maku, hän oli a) kipeä ja väsynyt, sekä b) väärää kohderyhmää. Näissä tilanteissa voisi aina siteerata Virgin Suicidesia: "Obviously, doctor, you've never been a 13-year-old girl."

maanantai 14. syyskuuta 2015

Olimme ihan suunniltamme

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
(We Are All Completely Beside Ourselves)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi 2015


Tänään työpaikallani kirjastossa kävi esiteini-ikäinen poika, joka lainasi niin paljon dekkareita, etteivät mahtuneet reppuun. Kollegani esitti vienon ihmetyksen, että kannattaakohan kerralla lainata noin monta. "Mä luen neljä viikossa, tuun kahden viikon päästä taas", poika ilmoitti iloisesti ja häipyi lasteineen. Tulin niin onnelliseksi häntä katsoessani. Muistan, millaista oli kun aikuisten osaston mahdollisuuden avautuivat ja miten vajosin kirjallisuuteen, mikään ei riittänyt, kaikki oli mahtavaa.

Sellaista saavuttaa nykyään lukiessa melko harvoin.

Paitsi nyt! Tiesin heti luettuani Liinan bloggauksen kirjasta, että pyhät pyssyt, tässä se nyt on, kirja juuri minulle! Ja niin se oli! Pitkästä aikaa oikein ahmin ja sain kiukkukohtauksia kun en saanut lukea niin paljon kuin halusin. Niin, Roscoe, kun eilen tätä mietittiin, väitän viikonlopun omituisten kiukunpuuskieni johtuneen siitä, etten saanut lukea riittävästi.

Veljeni ja sisareni ovat eläneet poikkeuksellista elämää, mutta minä en ole ollut heidän kanssaan enkä pysty kertomaan tarinan sitä osaa. Olen pitäytynyt siinä osassa, jonka pystyn kertomaan - siinä osassa, joka on minun - mutta silti kaikki kertomani liittyy heihin, ympäröi liidulla piirrettynä ääriviivana tyhjää tilaa, jossa heidän olisi pitänyt olla. Kolme lasta, yksi tarina. Kertoja olen minä vain koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana.

Harmillisesti tästä kirjasta ei voi sanoa kovin paljoa ilman, että spoilaa. Mutta pari asiaa voi sanoa.

Ensinnäkin: ÄLKÄÄ LUKEKO HESARIN KRITIIKKIÄ koska siinä tärvellään kirjan yllätys ihan suotta.

Toiseksikin: Tämä on kirja perheestä, sisaruksista, ihmisistä, eläimistä, tieteestä, eläinkokeista. Siinä on loistava kertoja ja mahtavia juonenkäänteitä. Kirja saa miettimään, itkemään ja nauramaan. Ja silti tässä en nyt oikeastaan voinut kertoa kirjasta paljon mitään.

Kolmanneksikin: Ihailen erittäin syvästi kirjoittajaa, joka voi tuottaa näin rentoa tekstiä näin vakavista asioista. Oikeastaan olisin lukenut tämän kirjan huumassa, vaikka se olisi kertonut perunankuorinnasta, jos se olisi kirjoitettu näin hyvin.

No loppuun pieni moite. Kirjan päätös oli ehkä hieman laimea siihen verrattuna, mitä pedattiin, mutta siihen asti olin saanut leijua huumalukemispilvessä monta päivää, joten mitä sitten, ihan sama, kiitos kirjasta, olen onnellinen.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Aikuisaikaa lounasaikaan

Olen varmaan kertonutkin, että meidän perheen arjen tukiverkosto on pienehkö ja kaukana. Meillä Roscoen kanssa ei ole kovin paljon mahdollisuuksia yhteisiin illanviettoihin, jotakuinkin kaksi kertaa vuodessa taitaa olla perustahti. Eikä siinä mitään, en valita, en missään nimessä, tämä oli kyllä tiedossa kun lisääntymistä alettiin suunnitella. Ja meistä on enimmäkseen ihan riittävää, että saamme joka ilta istua kahdestaan sohvalla.

Pallas Kanelikakun päiväkodin alettua vuosi sitten havaitsin kuitenkin porsaanreiän treffirintamalla. Lounastreffit! Ennen iltavuoroa teen yleensä kirjoitushommia kaupungilla ja koska Roscoenkin on syötävä, olemme suunnilleen kerran viikossa käyneet yhdessä lounaalla jossain kivassa ravintolassa. Eihän se varsinaisesti mitään romanttista käsi kädessä ateriointia ole, mutta onpahan kumminkin ateriointia kahdestaan. Usein Roscoe on työnsä pauloissa ja minä ajattelen omia asioitani, joskus seurueeseen liittyy Roscoen työkavereita, mutta silti lounaat ovat aikuisaikaa. Erittäin tervetullutta.

Tänään lisäsimme aamupäivätreffeihin kierroksia. Huomasin, että Robert Mapplethorpen upea näyttely Kiasmassa loppuu tämän viikon lopulla, eikä Roscoe ollut vielä nähnyt sitä, joten vaadin, että menemme kipaisemaan sen läpi ennen lounasta. Olipa hyvä idea!

Ostin kortteja.

Oli jotenkin kokonaisvaltaisen hieno kokemus. Heti aulassa oli meneillään Tino Sehgalin taideteos Kiss, jossa kaksi tanssijaa suuteloitsi toisiaan lattialla. Robert Mapplethorpe oli toisenkin kerran katsottuna hieno ja Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu hyvin vaikuttava.

Syötiin vielä lounaskin Kiasman ravintolassa. Olin juuri pukemassa villatakkia lähteäkseni töihin kun puhelin soi ja päiväkodista kerrottiin, että Pallas Kanelikakulle oli noussut kuume. Sen siitä saa kun liikaa venyttää napanuoraa ja hurvittelee, heti joku sairastuu. Parempi nyt peruuttaa takaisin niihin viikottaisiin lounaisiin vain, ettei lapsi jinxaannu useammin kipeäksi.

Mutta kaikki jotka ette ole vielä nähneet Robert Mapplethorpen näyttelyä! Hipidihipidi, vielä ehtii!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Bestiario

Julio Cortázar: Bestiario
Suom. Sari Selander
Loki-kirjat, 1999


Inventoidessa töissä Bestiario napsahti inventointifiltteriin. Kukaan ei ollut halunnut lainata sitä vuosiin ja periaatteessa minun olisi pitänyt vakavasti harkita sen poistamista kokoelmasta. Muistin kuitenkin useamman luotettavan lukijan kehuneen Bestiariota, joten tein kuten kuka tahansa kirjanystävä ja pelastin kirjan, lainasin sen ja vein kotiin.

Inventoidessa alkaa helposti inhimillistää kirjoja. Ajattelee, että miltäköhän tästäkin kivan näköisestä kirjasta tuntuu kököttää paikallaan hyllyssä kuusi vuotta, ilman, että kukaan haluaa lainata sitä. Se on putkahtanut maailmaan täynnä toivoa menestyksestä ja tuhansista lukijoista, mutta nyt kukaan ei huomaa sitä muiden samanmoisten joukosta. Ehkä joku nappaa käteensä, lukee takakannen, on jo ottamassa, laittaa kuitenkin takaisin. Kansi on liian ankea, takakansi liian kryptinen, kirjailijalla liepeen kuvassa ruma kampaus. Siinä hiljalleen kirja kellastuu, kannen fontti muuttuu vanhanaikaiseksi, aihe ei enää kiinnosta. Niin siinä käy, moni erinomainen kirja unohtuu.

Nyt alkaa itkettää kun ajattelen niitä kirjapinoja, jotka olen poistanut.

No, mutta Bestiariota en siis poistanut. Ja onpa hyvä etten, koska sehän oli tosiaan erinomainen tarinakokoelma, jonka toivoisi löytävän vielä kymmeniä lukijoita ennen kuin aika jättää. Muutama viimeinen juttu meni vähän ohi, mutta se johtui enemmänkin siitä, että lukija oli väsynyt kuin tarinoista itsestään. Alkusanojen mukaan bestiario tarkoittaa kuriositeettikokoelmaa, joissa on tietoa oudoista eläimistä, hirviöistä ja luonnonoikuista. Sellaisia kummallisia, ihmeellisiä ja uhkaavia tarinoita tässä onkin.

Esimerkiksi talo, jossa aina ensin pitää tarkistaa missä huoneessa tiikeri milloinkin on. Tai mankuspioiden hoitajat, jotka kärsivät kauheasta kefaaliasta. Tai mies, joka oksentaa kanin poikasia.

Toivoisin, että kaikki ihmiset menisivät kirjastoon ja lainaisivat jonkun kellastuneen, hylätyn ja surkean näköisen kirjan. Sellaisen, joka ei huuda, että ota minut ota minut, vaan vaatimattoman, joka luottaa sisimpäänsä. Sellainen kirja voi usein olla pieni aarre, niin kuin on tämä Bestiariokin.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Hugo Cabret + Hugo

Brian Selznick: Hugo Cabret
(The Invention of Hugo Cabret)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2008

(Hugo)
Martin Scorsese, 2011

  

Hugo Cabret on pieni poika Pariisin rautatieasemalla, joka liikkuu seinien sisällä ja pitää kellot käynnissä. Hänen aarteensa on mekaaninen mies, itseliikkuja, jota hän korjaa varastamillaan osilla. Kiukkuinen lelukauppias vie Hugon korjausmuistiinpanot ja alkaa tarina, joka oikeastaan lopulta kertoo enemmän lelukauppiaasta kuin Hugosta.


Kirja on todella hieno mötikkä. Se on kuvaromaani, jossa on tarina kulkee sekä tekstinä että kuvina ja etenee joutuin. Kuvat ovat hienoja ja tarina ihan hyvin kirjoitettu. Ehkä esineenä hitusen painava, mahdollisesti kevyemmälle paperille painaminen olisi ollut järkevä veto.


Tarinassa oli kuitenkin jotain pientä, joka hinkkasi vastaan. Ahdistun näistä orpotarinoista, joissa kaikki aikuiset kohtelevat lasta vihamielisesti, eikä keneenkään voi luottaa. Lisäksi alusta asti kirjasta tuli mieleen Sydämen mekaniikka, josta en niin kovin perustanut, molemmissa oli orpopoika, mekaniikkaa ja Georges Méliès, ja vaikka tämä tarina oli tuhat kertaa parempi, silti en päässyt irti vastenmielisyydestä. Tämä on kyllä ihan epäreilua, koska eihän se Hugo Cabretin vika ole, että Sydämen mekaniikka oli paska.


Elokuvakin oli hieno, joskin eri tavalla kuin kirja. Tämä tarina tosiaan kelpasi tulla kuvatuksi, todella visuaalinen esitys oli. Lisäksi elokuvassa aikuiset suhtautuivat Hugoon huomattavasti lempeämmin, kauhea asematarkastajakin on inhimillinen ja hänen orpovastaista taustaansa valotetaan.


Kaikkineen kerrassaan mainio pläjäys lapsille ja nuorisolaisille. Vetävä tarina, joka samalla kertoo hauskasti elokuvataiteen historiasta. Mietinkin tässä, ostaisinko tämän kirjana omaan hyllyyn odottamaan, että Pallas Kanelikakku on siinä iässä, että tämä maistuu. Tykkään kovasti tämmöisestä pienimuotoisesta sivistämisestä viihteen varjolla.