maanantai 17. elokuuta 2015

Huumeasema Zoo

Christiane F: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko, 2015


Minulla on samanlainen suhde huumeisiin kuin natseihin. Se suhde on sellainen, että kummatkin minua vistovat mutta samalla kiinnostavat. Se on omituista. Suurin osa inhottavista asioista on sellaisia, että mieluummin ummistan niiltä silmäni ja korvani, en halua kuulla, laalaalaalaa, mutta natsit ja huumeet, niistä kyllä luen kaiken mitä käsiini saan.

Tässä kirjassa ei ollut natseja, muistaakseni, mutta huumeita oli.

Christiane F:n tarinahan on alansa ehdoton klassikko. Sitä on luetettu lapsilla koulussa ja ihan syystä. Pitkään Helsingin seudulla Huumeasema Zoot olivat ihan loppuunkaluttuja, viimeisiin vuodelta 1981 peräisin oleviin kappaleisiin oli jatkuvasti hirveä jono. Nyt Sammakko ystävällisesti kustansi uuden painoksen, eikä kirjaa enää ole ollenkaan vaikea saada käsiinsä.

Ei vaan mutta olipa ihan järkyttävää luettavaa. Christiane oli kaksitoista kun ajautui huumeporukoihin, alle neljätoistavuotiaana hän jo myi itseään metroasemalla saadakseen piikin. Samoin hänen poikaystävänsä Detlef ja tuhannet muut Berliinin penskat.

Ilmeisesti 1970-luvulla Berliinissä lapsen elämä ei ollut kovin auvoista, ainakaan lähiöissä. Kirjassa kuvataan lähiöt oikeiksi hemuleiden pesiksi, kaikki on kielletty, aina kun jossain lapsi nauraa, ilmestyy seuraavana päivänä paikalle kieltokyltti. Kaikki metsät on asvaltoitu, kelkkamäet tukittu, leikkipuistot ovat auki vain silloin kun lapset ovat koulussa. Lisäksi kun kotona isä hakkaa, ei kai siinä oikein ole muuta tekemistä kuin alkaa huumeisiin. Kirjasta sai sen käsityksen, että Berliinin heroiinitilanne räjähti käsiin ihan yhtäkkiä ja viranomaiset olivat voimattomia piikittävien ja vessoihin kuolevien lasten kanssa.

Lapsille kirja voinee toimia voimakkaana huumevalistuksena. Christiane ei saarnaa, vaan kertoo miten homma meni. Ja nättiähän se ei ole. Näin varhaiskeski-ikäiselle pienen lapsen äidille, joka ei itse ole enää kovin akuutissa vaarassa kääntyä suonensisäisten huumeiden polulle, kirja oli enemmänkin vain hirveä. Samaistuin Christianen äitiin, joka yritti niin kovasti tehdä kaiken oikein, mutta kaikkialla tuli seinä vastaan. Mietin miltä tuntuisi, kun lapsi ajautuisi tuollaiseen maailmaan, eikä kukaan auttaisi.

Monta kertaa lukiessa mietin, mikä minua oikein vaivaa kun luen tätä. Christiane jäi mietityttämään ja varasin vielä kirjaan perustuvan elokuvan ja lainasin jo kirjan juuri ilmestyneen jatko-osankin, mutta sitten aikaa kului muutama päivä ja tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan halua juuri nyt enempää Christianea. Ei tänään, ei ehkä koskaan.

Sen sijaan tuli sellainen olo, että Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja, se oli kyllä hyvä, enkä ole vieläkään lukenut The Dirtiä, että ehkäpä törkytehtaalle voisin siirtyä seuraavaksi kun huumeet taas kiinnostavat. Lukumielessä. Muuten eivät kiinnosta.

PS: Milloin tämä kiinnostus tosielämänkertomuksiin laantuu! Sietämätön sairaus! Olen ihminen, joka haluaa kirjallisuutensa fiktiivisenä!

5 kommenttia:

  1. Ristiriitaisin tunnelmin minunkin on pitänyt lukea tämä kirja jo kauan, siitä asti kun kävin Gropius-Stadissa ja Huumeasema Zoolla, mutten ole löytänyt tätä mistään. Hyvä, että Sammakko julkaisi uuden painoksen tästä ja hyvä että muistutit siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva että kirja löysi lukijan!

      Ja tosi kiva, että liityitte lukijaksi. Olen lukenut teidän blogianne monta vuotta, koska se on ihan loistava. Teillä on erinomainen maku, varmaankin koska se on usein niin lähellä omaani.

      Poista
  2. Ristiriitaisin tunnelmin minunkin on pitänyt lukea tämä kirja jo kauan, siitä asti kun kävin Gropius-Stadissa ja Huumeasema Zoolla, mutten ole löytänyt tätä mistään. Hyvä, että Sammakko julkaisi uuden painoksen tästä ja hyvä että muistutit siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jätän tämän tuplakommentin tähän ja vielä vastaankin siihen, että näyttäisi niin kuin täällä olisi paljonkin kommentoijia!

      Poista