maanantai 31. elokuuta 2015

Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
(The Storied Life of A.J. Fikry)
Suom. Tero Valkonen
Gummerus, 2014


Tämä kirja oli vähän niin kuin omituinen kuminauha. Se venyi venyi venyi ja sitten yhtäkkiä lörts pääsi irti ja oli ihan ja solmussa ja sitten se taas venyi venyi venyi ja taas lörts.

Olen aika epäanalyyttinen lukija, varsinkin jos kirja on tosi hyvä, en kiinnitä huomiota yhtään mihinkään, leijun vain tyytyväisenä mukana kuin mikäkin kalifi Harun el Pullah tyynylläni. Kun kiinnitän huomiota rakenteeseen, huomaan, että kirjassa on jotain häikkää.

Yritin oikein pinnistellä keksiäkseni mikä se vika sitten olisi. Eräs hieno ja viisas lukija sanoi tästä kirjasta, että olisi edes Tuulisen saaren autokauppias, ja nyökyttelin mukana, mutta yllätyksekseni lukijan mielistely kirjamaailmalla olikin ihan mukavaa. Jotenkin kuvittelin, etten menisi noin halpaan juoneen, mutta ei, olin tosi helppo siinä mielessä. Pidin kirjaviittauksista ja äkäisen kirjakauppiaan ja pienen kustantamon edustajan romanssista ja jopa kadonneen kirjan mysteeristä. Tosin, olisi joskus virkistävää, jos joku voisi kirjoittaa siitä autokauppiaasta. Lukisin mielelläni. Ai niin, Kari Hotakainen kirjoitti jo, sen nimi on Klassikko. Ja luin tosiaan erittäin mielelläni!

Vika ei siis ollut mielistely. Enemmänkin ehkä jonkinlainen haljuus. Tuntui, että kirjassa tapahtui TOSI ISOJA ASIOITA, mutta ne kirjoitettiin ihan vain, että venyy venyy venyy ja lörts. Sitten se ja se kuoli hyvin yllättäen ja väkivaltaisesti ja maailmamme tuhoutui, mutta hei, tämä yksi novelli tuli mieleen, ja aikahyppy viiden vuoden päähän.

No juu. Mutta tästä venymisestä ja lörts huolimatta luin kirjan mielelläni ja monin tavoin pidinkin siitä. Tuli vähän mieleen Gilmoren tytöt ja vaikkapa se Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Jos tykkää sen tyyppisestä eikä odota mitään maailmaa mullistavaa korkeakirjallisuutta, on tässä aivan kiva pikku kirja.

PS: Jäi hieman epäselväksi, oliko se saari tosiaan jotenkin erityisen tuulinen. Kirjan nimen perusteella luulin puoliväliin asti, että kirja sijoittuu jonnekin Irlantiin ja olin aika pettynyt, että oltiinkin Amerikassa. Koska pidän kyllä enemmän Irlannista kuin Amerikasta.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja
(Min kamp. Andra boken)
Suom. Katriina Huttunen
Like, 2012


Menin NK:n alakerrassa sijaitsevaan ruokakauppaan. Ostin perunoita ja kalliita pihvejä, koska en ole koskaan hallinnut rahankäyttöäni, sellainen minä vain olen. Katsoin tomaatteja ja muistin norjalaiset tomaatit, jotka olivat huomattavasti pienempiä ja vaatimattomampia kuin ruotsalaiset. Harpoin kauhuissani kotiin, koska pelkäsin Lindaa. Linda istui Vanja sylissään sohvalla ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka tiedän että oli, ja minua pelotti, mutta en näyttänyt sitä, koska en koskaan näytä mitään tunteitani, paitsi silloin kun sain äkkiarvaamatta raivokohtauksen tai ravistelin lastani, joka ansaitsee sen koska käyttäytyi niin lapsellisesti. Menin keittiöön, pesin perunat. Ajattelin perunoita. Siitä tuli mieleen ystäväni Geir, joka sanoi kerran, että olen hyvin kaunis ja ihmeellinen, mutta en minä ole, inhosin itseäni jo lapsena enemmän kuin kukaan koskaan, mistä tuli mieleeni eräs tuntematon mies, joka myös sanoi, että olen kaunis ja poikkeuksellisen ihmeellinen, mikä ärsytti minua, koska kaikki hokivat sitä jatkuvasti. Linda tuli keittiöön, laittoi Vanjan hellästi syöttötuoliin ja kysyi jotain, mutta en vastannut, käännyin ja katsoin ikkunasta yli Tukholman. Tunsin valtavaa onnea, että sain seistä täällä Tukholmassa keittämässä perunoita perheelleni ja vihasin Lindaa, joka vain istui eikä koskaan keittänyt perunoita. Lähdin tupakalle. Katselin hiljaa poltellen pimenevää tukholmalaista taivasta, luin Dostojevskiä ja Rimbaudia yhtä aikaa ja ajattelin elämää, perunoita, tunteitani, kuollutta isääni, naapurin hullua venäläistä naista ja sitä miten pelkäsinkään Lindaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Pidin tästä kirjasta, mutta aika usein, noin joka toisella sivulla, tuli sellainen tunne, että kuules Karl Ove, ei tämä ole kovin kiinnostavaa nyt. Voin itse mennä omaan keittiööni ajattelemaan omia perunoitani, jos koen sellaiseen tarvetta. Mutta silloin kun en ajatellut omia perunoitani tai Karl Oven, niin oli kyllä oikein mukava lukea hänen sisäisistä tuntemuksistaan.

Tässä kirjassa Knausgård muuttaa Ruotsiin ja käy läpi Lindaa, vaimoaan, suhteen alkua ja ensimmäisen lapsen syntymää. Periaatteessa tämän pitäisi olla kiinnostavaa, koska olen aika samanlaisessa elämänvaiheessa itse, mutta ehkä juuri siksi tämä ei tuntunut korkeakirjallisuudelta vaan arkipäivältä. Kiinnostavaa oli kuitenkin se, miten hän norjalaisena kokee Ruotsin ja Tukholman. Minä olen jotenkin ajatellut, jostain syystä, en tiedä miksi, että Norja on mahdollisesti maailman paras maa. En tosiaan ole tajunnut, että norjalaiset kokevat itsensä aivan metsäläisiksi ruotsalaisiin verrattuna. Norjassahan on uskomattoman komeita ja pitkänhuiskeita miehiä, öljyä, korkea verotus ja vuonoja! Mikä voisi olla paremmin!

Lisäksi huomasin, etten välttämättä pidäkään Karl Ovesta niin paljon kuin ensimmäisen kirjan perusteella kuvittelin. Enkä haluaisi tavata häntä. Hän ajattelee niin rumasti monista tapaamistaan ihmisistä. Toki monet muutkin ajattelevat, ehkäpä minäkin välillä, mutta ajatusten idea onkin siinä, ettei niitä enimmäkseen sanota ääneen.

Varmaan jatkan Karl Oven parissa joskus, mutta tuskin ihan heti. Tosin kuulin, että seuraava kirja ei ehkä ole ihan näin puisevaa aihepiiriä, joten ehkäpä meillä Karl Oven kanssa sitten taas synkkaa paremmin.

perjantai 28. elokuuta 2015

Olive Kitteridge

Lisa Cholodenko, 2014

Kuva

Olive Kitteridge on HBO:n neliosainen sarja, jota voi suositella ihan kaikille niille, joilla on hyvä maku ja kaipuu erittäin laadukkaaseen draamaan.

Olive on ihan hiton kiukkuinen ja topakka opettaja. Hän asuu Mainessa miehensä ja poikansa kanssa, tiuskii kaikille, röyhtäilee ja rakastaa lähinnä puutarhaansa. Hänen miehensä Henry on aivan ihana mies. Siis aivan ihana. Niin ihana, etten tiedä miten ihanampi voisi enää olla. On vaikea ymmärtää, miksi Henry niin rakastaa Olivea, mutta niin vain rakastaa.

Jokainen jakso kertoo pienen pätkän Oliven perheen elämästä. Pieniä, inhimillisiä tapahtumia, sellaisista se elämä koostuu.

Loistavat näyttelijät ja hieno sarja. Olispa kiva, jos en oliskaan vielä katsonut tätä ja voisin syksyllä kaivautua sohvaan ja katsoa tämän ihan uutena. Joskus tulee sellainen olo, että on kateellinen kaikille niille, jotka eivät ole vielä katsoneet parhaita sarjoja ja ne ovat kokonaan edessä. Sellaisia kuin vaikka Breaking Bad ja Olive Kitteridge.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Inside Out - Mielen sopukoissa

Pete Docter, Ronaldo Del Carmen, 2015

Kuva

Tänään oli suuren elokuvateatteriyhtiön lasten sunnuntai, jolloin aina jotkut lastenleffanäytännöt ovat huomattavan halpoja. Päätimme, että kun nyt on ilmakin noin kaunis, on hyvä mennä viileään elokuvateatteriin vähän kesämököttämään.

Inside Out kertoo Riley-tytöstä, jonka perhe muuttaa Minnesotasta San Franciscoon. Rileyn pään sisällä on komentokeskus, jossa asuvat hänen tunteensa: Ilo, Suru, Inho, Kiukku ja Pelko. Itse asiassa meidän kaikkien pään sisällä asuvat nämä tunteet, jotka ovat vuorotellen puikoissa. Muuton tuoksinassa komentokeskuksessa tapahtuu kauheita, kun yhtäkkiä Ilo, Suru ja Rileyn kaikki ydinmuistot tempautuvat putkea pitkin kauas pois. Ilo ja Suru yrittävät päästä takaisin kotiin ja samalla Inho, Kiukku ja Pelko yrittävät selvitä ilman Iloa ja Surua, vaikkei kukaan oikein tiedä mihin Surua edes tarvitaan.

Pallas Kanelikakun mielestä elokuva oli tosi tosi hyvä. Erityisesti hän piti Kiukusta, jonka pää syttyi palamaan. Koska onhan se siistiä kun pää syttyy palamaan. On se. Hän oli itse asiassa muutaman kuukauden liian nuori katsomaan K7-elokuvaa, sitähän saa mennä katsomaan vanhemman seurassa nelivuotias, mutta kokemukseni mukaan hän on yleensä aika reipas katsoja ja istuimme hänen isänsä kanssa molemmin puolin, joten ei elokuva ainakaan tässä tapauksessa ollut liian hurja.

Roscoen mielestä elokuva oli myös tosi tosi hyvä. Hän kertoi kyynelehtineensä puolivälissä, kun oli niin herttaista, mutta se ei välttämättä johtunut itse elokuvasta, vaan vähän pitkäksi menneestä edellisillasta. Sellaisia ne ovat ne iskät tunteineen.

Minunkin mielestäni elokuva oli tosi tosi hyvä. Hauska, fiksu ja kaikin puolin ihan loistava lastenelokuva. Erityisesti hörähdin kohdassa, jossa Ilo ja Suru vahingossa sekoittavat faktat ja mielipiteet ja toteavat, että ei sillä niin väliä, kerätään ne vain takaisin laatikoihin. Jotenkin kovin monen päässä nykypäivänä näin on tainnut käydä, tunteet sekoittavat faktat ja mielipiteet.

Ja lisäksi leffan alkuun esitetty lyhytelokuva Laava oli ihan superihana myös. Siinäkin Roscoe kyynelehti, minkä ehkä ymmärrän hieman paremmin kuin itse elokuvassa kyynelehtimisen, sillä Laava kertoi yksinäisestä tulivuoresta, joka kaipasi toista vierelleen. Laavasi sun on laavasi mun. Voi nyyh.

Kyllä se vain on mukavaa elää vanhemmuutta näinä laadukkaitten lastenelokuvien aikoina. Ei joudu tinkimään elokuvamaussaan juurikaan.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kirjoittajan vaikeuksista liikkua ajassa ja paikassa

Nähdäkseni ainakin itseni kannalta isoin vaikeus kirjoittamisessa on se, että käytännössä on oltava aikamatkustaja ja vieläpä nopea sellainen.


Ensin on tehtävä kauheasti töitä päästäkseen reaaliajasta ja -paikasta tarinaan. Sitten kun on vaivalla nakuttanut itsensä pikkupojaksi 90-luvulla, ja kaikki on hyvin, tarina etenee, sitä on tosi innoissan, ja yhtäkkiä kello naksahtaakin reaaliajassa lounasta ja on kiireesti humpsahdettava takaisin Helsinkiin, on oltava minä elokuussa 2015, on oltava ajoissa ravintola Ilveksessä tilaamassa lehtikaali-vuohenjuusto-lasagnea. Siinä sitä on pää solmussa, yrittää muodostaa järkeviä lauseita  tuijottamatta liikaa tyhjin silmin seinää.


Tämä on henkisesti melko raskasta, jos oletetaan, että kirjoittamisen lisäksi henkilö on vielä esimerkiksi asiakaspalveluammatissa ja vapaa-ajalla äiti ja vaimo. Jos saisi keskenään hillua ajan ja paikan rajamailla, eikä olisi niin justiinsa onko siellä tai täällä, mutta ei, vaan kun on oltava läsnä reaaliajassa. Tai jos saisi olla vaikka viikon rauhassa tarinassa ja sitten taas viikon omassa maailmassa, mutta ei. Niin se ei mene.

Oikeastaan en ihmettele, että niin monet kirjailijat kärsivät mielenterveys- ja alkoholiongelmista.

maanantai 17. elokuuta 2015

Huumeasema Zoo

Christiane F: Huumeasema Zoo
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
Sammakko, 2015


Minulla on samanlainen suhde huumeisiin kuin natseihin. Se suhde on sellainen, että kummatkin minua vistovat mutta samalla kiinnostavat. Se on omituista. Suurin osa inhottavista asioista on sellaisia, että mieluummin ummistan niiltä silmäni ja korvani, en halua kuulla, laalaalaalaa, mutta natsit ja huumeet, niistä kyllä luen kaiken mitä käsiini saan.

Tässä kirjassa ei ollut natseja, muistaakseni, mutta huumeita oli.

Christiane F:n tarinahan on alansa ehdoton klassikko. Sitä on luetettu lapsilla koulussa ja ihan syystä. Pitkään Helsingin seudulla Huumeasema Zoot olivat ihan loppuunkaluttuja, viimeisiin vuodelta 1981 peräisin oleviin kappaleisiin oli jatkuvasti hirveä jono. Nyt Sammakko ystävällisesti kustansi uuden painoksen, eikä kirjaa enää ole ollenkaan vaikea saada käsiinsä.

Ei vaan mutta olipa ihan järkyttävää luettavaa. Christiane oli kaksitoista kun ajautui huumeporukoihin, alle neljätoistavuotiaana hän jo myi itseään metroasemalla saadakseen piikin. Samoin hänen poikaystävänsä Detlef ja tuhannet muut Berliinin penskat.

Ilmeisesti 1970-luvulla Berliinissä lapsen elämä ei ollut kovin auvoista, ainakaan lähiöissä. Kirjassa kuvataan lähiöt oikeiksi hemuleiden pesiksi, kaikki on kielletty, aina kun jossain lapsi nauraa, ilmestyy seuraavana päivänä paikalle kieltokyltti. Kaikki metsät on asvaltoitu, kelkkamäet tukittu, leikkipuistot ovat auki vain silloin kun lapset ovat koulussa. Lisäksi kun kotona isä hakkaa, ei kai siinä oikein ole muuta tekemistä kuin alkaa huumeisiin. Kirjasta sai sen käsityksen, että Berliinin heroiinitilanne räjähti käsiin ihan yhtäkkiä ja viranomaiset olivat voimattomia piikittävien ja vessoihin kuolevien lasten kanssa.

Lapsille kirja voinee toimia voimakkaana huumevalistuksena. Christiane ei saarnaa, vaan kertoo miten homma meni. Ja nättiähän se ei ole. Näin varhaiskeski-ikäiselle pienen lapsen äidille, joka ei itse ole enää kovin akuutissa vaarassa kääntyä suonensisäisten huumeiden polulle, kirja oli enemmänkin vain hirveä. Samaistuin Christianen äitiin, joka yritti niin kovasti tehdä kaiken oikein, mutta kaikkialla tuli seinä vastaan. Mietin miltä tuntuisi, kun lapsi ajautuisi tuollaiseen maailmaan, eikä kukaan auttaisi.

Monta kertaa lukiessa mietin, mikä minua oikein vaivaa kun luen tätä. Christiane jäi mietityttämään ja varasin vielä kirjaan perustuvan elokuvan ja lainasin jo kirjan juuri ilmestyneen jatko-osankin, mutta sitten aikaa kului muutama päivä ja tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan halua juuri nyt enempää Christianea. Ei tänään, ei ehkä koskaan.

Sen sijaan tuli sellainen olo, että Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja, se oli kyllä hyvä, enkä ole vieläkään lukenut The Dirtiä, että ehkäpä törkytehtaalle voisin siirtyä seuraavaksi kun huumeet taas kiinnostavat. Lukumielessä. Muuten eivät kiinnosta.

PS: Milloin tämä kiinnostus tosielämänkertomuksiin laantuu! Sietämätön sairaus! Olen ihminen, joka haluaa kirjallisuutensa fiktiivisenä!

lauantai 15. elokuuta 2015

Enough Said

Nicole Holofcener, 2013

Kuva

Tässä on genressään hyvin lähelle täydellinen elokuva!

Enpä muista, milloin olisin viimeksi nauranut oikein mahan pohjasta elokuvaa katsoessani. Enough Said on romanttinen komedia eronneista keski-ikäisistä ihmisistä, joiden lapset ovat muuttamassa pois kotoa. He eivät ole siis eronneet toisistaan, vaan ihan eri ihmisistä, ja toisensa he nimenomaan tapaavat tässä elokuvassa, siitä tulee se romantiikka, ja toisaalta myös komedia.

Pitäisiköhän aloittaa tuo edellinen kappale alusta. En jaksa.

Elokuvassa on melko tavallinen tarina, mutta poikkeuksellisen hyvää dialogia ja ihan mielettömät näyttelijät. Julia Louis-Dreyfus ja James Gadolfini ovat ihan tajuton pari ja sivuosissakin on tosi taitavaa väkeä.

Tykkään kyllä romanttisista komedioista silloin kun ne ovat näin hyviä, eikä kovin montaa viimeaikaista tahi vanhempaakaan näin hyvää tule mieleen. Oikeastaan ei tule yhtään, mutta jätän silti mahdollisuuden, etten vain muista jotain romanttisen komedian merkkiteosta tässä. Joka tapauksessa, vahva suositus!

perjantai 14. elokuuta 2015

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015


Olin noteerannut Meikkipussin pohjalta jo useaan otteeseen, mutta jotenkin mielikuvani oli, että kyseessä on aikuisille naisille suunnattu viihderomaani. Itse asiassa niin kirjan takakansikin väittää. En koe itseäni lukumaultani aikuiseksi naiseksi, enkä kovin paljon kyllä muutenkaan, enemmänkin nuorehkoksi mieheksi, jos joksikin, joten sivuutin kirjan ajatellen, ettei se varmaankaan ole minua varten.

Mutta eilen töissä otin sen käteeni ja lainasin sen heti pikalainana, koska ensinnäkään kyseessä ei ole mikään romaani, vaan kokoelma tekstejä, ja toisekseen, vaikka kirja kertookin toki aikuisen naisen aatoksista elämän aallokossa, se kertoo kuitenkin enemmän ihmisestä. Millaista on olla viisikymppinen hyvintoimeentuleva sinkku. Siitä minä tiedän hyvin vähän, koska en ole vielä viisikymppinen, en ole hyvintoimeentuleva, enkä sinkkunakaan ole viihtynyt kovin montaa kuukautta sen jälkeen kun täytin viisitoista, mikä on kyllä vähän omituista, kun sitä nyt oikein alkaa ajatella. Tästä huolimatta minulla ja kirjan päähenkilöllä Tytillä oli paljon yhteistä. Ymmärsin häntä enimmäkseen oikein hyvin.

Ja, jos nyt ihan suoraan sanotaan, kirjailijan kuva ja esittely olivat niin mainiot, etten voinut olla avaamatta kirjaa. Kukapa ei rakastaisi ihmistä, joka esitellään: "vanhapiika, esikoinen ja isosisko, ei erityisen ruma eikä erityisen kaunis, tukeva mutta rintava esikoiskirjailija". Kuvan nähdäksenne joudutte hankkimaan kirjan käsiinne. Hähhää.

Ja mikä tärkeintä: opin kirjasta pitkästä aikaa uuden käyttökelpoisen sanan. Fjomppa. Useinhan kirjoista oppii ilmauksia, joiden käyttö arjessa on hankalaa, kuten sardoninen hymy. Fjomppa on kuitenkin ihan eri tavalla käyttis, koska olenkin hieman kärsinyt ongelmasta, millä kutsua keskustelussa sitä, mihin jatkossa viittaan sanalla fjomppa. Ei sillä, että siitä kauheasti keskustelisin, mutta aina joskus fjomppa tulee puheeksi. Että hirveän hyödyllistä tämä kirjallisuuden harrastaminen!

torstai 13. elokuuta 2015

Urkkauutisia osa 785

Vaikka minusta elokuussa syksystä puhumisen pitäisi olla vähintäänkin sakkorangaistuksen paikka, olemme silti selvästikin kääntyneet sellaiseen aikakauteen, jota yhteiskunnassamme luonnehditaan syyslukukaudeksi.

Tämän huomaa siitä, että lapsen päiväkodissa alkoi tosimeininki. Lomat loppuivat, arki alkoi, mikä on lähes kaikilta näkökannoilta katsellen ihan huippua. Onnistun taas nipistämään aikaa kirjoittamiselle, vaikka se ajatuksena juuri nyt tuntuukin suorastaan ällöttävältä, mutta silti. Tiedän, että se muuttuu vielä iloksi, kun alan vain naputtaa. Nytkin tässä lavertelemalla tavallaan päästelen löysät pois tekstihanoista, niin että sitten kun siirryn kässärin pariin, eli ihan juuri kohta, on jäljellä vain briljantteja aatoksia elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta. Kyllä kyllä.

Oikeastaan tulin kirjoittamaan urheilu-uutisia.


Keväällä suivaannuin joogasalilleni jostain jostain jostain, mitä en enää ihan tavoita, mutta en ole kuitenkaan käynyt joogassa koko kesänä. Minulle on tyypillistä kiukustua ja unohtaa lähes saman tien mistä kiukustuin, mutta silti esittää olevani kiukkuinen, varmuuden vuoksi. Nyt kuitenkin huomaan, että viekoittaisi taas. Eikä vähiten siksi, että äsken törmäsin joogaohjaajaani bussissa, joka kertoi, että lempijoogatuntini on palannut ohjelmistoon. Ai niin, siitähän minä tosiaan kiukustuinkin, kun se lempitunti poistettiin. No, nyt se kiukun syy on poistunut, mahtavaa. Niinpä otankin huomenaamulla joogamaton kainaloon ja painelen vähän venyttelemään paksuja, jähmeitä raajojani.

Koska kesällä on ollut vähän massakausi. Ei se haittaa, en halua alkaa stressata painosta, kunhan nyt kunto pysyy kohtalaisena. Mutta se vähän ärsyttää, että vaatteet puristaa, varsinkin kun ei ole koko kesänä käyttänyt farkkuja ja nyt pitäisi taas moisiin ahtautua kohtapuoliin.

Siksi olen kaivanut naftaliinista juoksukengätkin. Se on siitä jännä harrastus, että periaatteessahan siihen ei tarvitse kuin ne kengät, mutta silti olen törsännyt juoksuun ihan hulluna rahaa ja koko ajan tuntuu, että pitäisi olla lisää tarvikkeita. Tarvitsisin juuri nyt esimerkiksi vyölaukun tai jonkun muun kapineen, mihin saan avaimet ja puhelimen juoksun ajaksi. Nyt on käytössä joku Roscoen vanha rahavyö, tai en minä tiedä mihin hän on sitä käyttänyt, mutta joka tapauksessa vyötäröllä pidettävä pieni musta laukku, joka olisinkin aivan hyvä, mutta se hajoaa käsiin. Niin sellaisen tarvitsisin uuden. Näytän tyhmältä juostessani puhelin kädessä.

Ja jos joku 90-luvulta aikamatkannut siellä ihmettelee, onko pakko olla puhelin mukana lenkillä, niin tietysti on. Sieltä kuunnellaan äänikirjaa, se mittaa askeleet ja matkan ja lisäksi sillä voi ottaa ihastuttavia maisemakuvia instaan.

Olen tänä vuonna suhtautunut juoksuun eri tavalla kuin viime vuonna. Silloin aloitin juoksukoululla, jossa ensin kävellään kymmenen minuuttia, sitten juostaan kaksi, kävellään yksi, juostaan kaksi, kävellään yksi, toistetaan toistetaan toistetaan, kävellään lopuksi. Ja aina joka viikko lisätään juoksuminuutteja. Se oli ihan ok, mutta tänä vuonna teinkin niin, että laitoin vain aikatavoitteen puhelimeen ja lähdin juoksemaan. Huomasin, että kun "juoksen" hyvin hitaasti, jaksan juosta pitkään. Viime vuonna juoksin selvästi liian lujaa. Nyt ajattelin ottaa tavoitteeksi, että juoksen koko ajan ja hiljalleen alan nostaa vauhtia sitten kun siltä tuntuu. En tiedä onko tässäkään mitään järkeä. Tai oikeastaan missään. Ehkä ei. Mutta saanpahan kuunnella äänikirjaa samalla kun saan raitista ilmaa. Lisäksi tässä on etuna se aiempaan, tiukasti määriteltyyn juoksukouluun verrattuna, että voin lähteä lenkille silloinkin, kun aikaa ei ole yli tuntia. Lyhyempikin lenkki on lenkki, niin kuin meillä kiireisen Siinan juoksukoulussa sanotaan.

Nyt pitää vain kipittää itsensä hirveään tykkiin ja sitten voin julkaista upean juoksuoppaan, Siinan juoksukoulu kiireisille vuorotyötä tekeville pienten lasten vanhemmille. Siitä tulee myyntimenestys, jolla voin sitten kustantaa taidekirjoittamiseni. Nerokasta!

Pitäisiköhän minun nyt lopettaa tämä jaarittelu ja alkaa hommiin. Ei tässä liene enää pakoteitä, koska enempää urheilu-uutisia minulla ei harmillisesti ole. Hitsi.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
(La felicidad es tu té contigo)
Suom. Satu Ekman
Bazar, 2015


Tästä kirjasta oli hetkellisesti työpaikallamme massiivinen ylitarjonta. Bazar oli ystävällisesti liittänyt näytekappaleen kirjasta katalogiinsa, jolloin kirjoja yhtäkkiä lojui joka pöydän kulmalla. Kyse oli ennakkokappaleesta, jota ei voinut laittaa kirjaston kokoelmaan, joten vein yhden kotiin. Sen jälkeen olen löytänyt sekä ennakkokappaleita että virallisia myyntikappaleita ainakin neljä erinäisistä kierrätyshyllyistä.

Koska kirjoja oli joka puolella, tuli sellainen olo, että voiko tämä olla mistään kotoisin, koska jostain syystä sellainen olo usein tulee, jos joku asia putkahtelee joka mutkasta naaman eteen. Että tättärää, olen kiva ja iloinen, no etkä ole, jos olisit, ei tarvitsisi tunkea naamalle koko ajan. Jos on kirja, kannattaa esittää vaikeasti tavoiteltavaa, ainakin jos minua haluaa miellyttää. Mutta sitten erään toisen lukukokemuksen jälkeen halusin jotain kevyttä, luin nimittäin tässä välissä Huumeasema Zoon ja se oli tosi raskasta matskua, palaan siihen myöhemmin, mutta joka tapauksessa, juuri silloin On ilo juoda teetä kanssasi vilkutteli hyllystä, joten tartuin siihen.

Englantilainen Atticus Craftsman tulee Madridiin lopettamaan perheyrityksensä kirjallisuuslehteä. Lehden naispuolinen henkilökunta ei moista suostu hyväksymään, vaan lähettää kauniin Soleán avokaulaisine paitoineen viekoittelemaan Atticuksen ajatukset muualle.

Sisäinen feministini nosteli hieman kulmakarvojaan kirjan espanjalaiselle machokulttuurille, missä naisen tehtävä on olla muhkea, isotukkainen, siveä ja kaunis, kun taas miehen pitää syöksyä rinta paljaana toisten miesten kimppuun kuin mikäkin härkäorhi, ja sen jälkeen kiepsauttaa miehekäs kätensä naisen suureen tukkaan ja raahata nainen rannalle, jossa he sulavat romantillisiin suudelmiin auringonlaskussa, ilotulitteet räjähtelevät, ja miehen karvainen käsi laskeutuu naisen värisevälle vatsalle.

Yritin kuitenkin sivuuttaa tämän, koska kulttuurinsa kullakin, ja voihan sitä lukea asioista, vaikkei niitä hyväksyisikään. Sitten kun olin onnistunut sivuuttamaan, voin myöntää, että kirja oli ihan hauska, nopealukuinen, lämminhenkinen, söpö ja pöhkö. Todennäköisesti vuoden kuluttua en muista siitä mitään, mutta lukiessa oli sellainen olo, kuin olisi uponnut kakkuun.

Mmm. Kakkua.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kauheimmat runot

Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015

Kansi: Elina Warsta

Ja tuoni kulkee saataviaan saamaan,
manan surumaijat maata syö.
Siell' unetonta, onnetonta naamaan
kylmän herra kikkelillä lyö.
(Reino Leinon runosta Inter somnia)

Sen jälkeen kun eilen otin käteeni Antti Holman Kauheimmat runot, olen joko lukenut Kauheimpia runoja, ajatellut Kauheimpia runoja, lähetellyt Kauheimpia runoja kuvaviesteinä heille, joiden olen ajatellut niistä ilahtuvan, ja puhunut Kauheimmista runoista.

Kyseessä on neljän runoilijan yhteiskokoelma. Reino Leino kirjoittaa kansallisromanttisia ja -sosialistisia runoja, hänen tunnetuin kokoelmansa on Velkahirsiä. Hänen puolisonsa Sirsi Sunnas on lastenrunoilija ja alkoholisti, jonka seksiä ja kuolemaa käsitteleviä lastenrunoja on koottu esimerkiksi kokoelmaan Tiitiäisen tippurimylly. Edith Södermalm on espoolainen ryhmäliikuntaohjaaja ja yritysvalmentaja, joka kirjoittaa suomenruotsalaista modernismia pdf-tiedostoina.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin Karin Toisiks-Paraske, joka on kainuulainen äidinkielenopettaja ja raanuartisti. Holman alkusanojen mukaan Toisiks-Paraske tapasi Sirsi Sunnaksen vankilassa ja kuuli tältä murrerunoudesta. Toisiks-Paraske päätyi kirjoittamaan lounaismurteella, jota ei osaa, jonka vuoksi hänen runonsa ovat varsin persoonallisia. Ne käsittelevät elämää jotenkin täysin vastustamattomasti.
ja kaik muut ihmiskeho erite
paite kyynel joka
pääse sillon
ko naura nii pal
ettei pyst eres elämä
(Karin Toisiks-Parasken runosta hirveimmä asiat)

Alkuun pelkäsin, että Kauheimmat runot osoittautuisi pitkitetyksi vitsiksi. No, myönnän, osa Reino Leinon tuotannosta oli vitsin tasolla hieman toisteista, mutta ei liian. Kirjassa on älyttömän hyvä idea ja toteutus, runoilijahahmot ovat ihan mahtavia ja heidän runonsa vielä mahtavampia. Ne täydentävät kirjoittajiensa persoonia loistavasti. Lisäksi runot on jaoteltu käteviin teemoihin, jolloin on helppo löytää sopiva runo vaikkapa hääpäiväkorttiin tai tuoreelle ylioppilaalle.

Ja sitä paitsi, ei tämä ole pelkästään mikään huumorikirja. Kirjassa oli muutama ihan todella vaikuttava runo rakkaudesta, joita jäi oikein tuijottamaan, että miten näin kauniisti ja oikein voi asian edes ilmaista. Yksi suosikeistani oli Sirsi Sunnaksen kaunis ja traaginen runo Muumipeikon hautajaisista. Antti Holman ihmeellisyys kirjoittajana on se, että hän osaa yhtä aikaa olla jäätävän roisi ja lämmin. En oikein tiedä miten se on mahdollista, mutta rakastan joka sanaa.

Vähän mietin sitä, miltä sellaisista ihmisistä tuntuu, jotka ovat kirjoittaneet runoja oikein tosissaan sulkakynä sauhuten, kun julkisuudesta tuttu juontaja-runonlaulaja tulee ja julkaisee tämmöisen opuksen, joka todennäköisesti myy enemmän kuin 98% muista runokirjoista Suomessa. Ja sitten mietin, että toivottavasti nämä vakavat runoilijat ymmärtävät, että tämä kirja on varmasti monelle ihmiselle portti muihin runokirjoihin.

Voi että. Onneksi meillä on Antti Holma!

lauantai 1. elokuuta 2015

Foxcatcher

Bennett Miller, 2014

Kuva

Foxcatcher kertoo omituisesta monimiljonääristä, joka päättää satsata rahojaan painijoukkueeseen. Hän palkkaa kaksi veljestä talliinsa. Toista esittää Channing Tatum, jonka huhuttua komeutta en ole koskaan oikein tajunnut, tosin tässä hänellä oli murjottu nenä ja kukkakaalikorvat, ja toista Mark Ruffalo.

Mark Ruffalon ihanuuden sen sijaan olen tajunnut hyvinkin. Hän on ihana esimerkiksi siksi, että on suuri feministi. Tästä voitte mennä lukemaan hänen puheenvuoronsa aiheesta.

Selitin Ruffalon ihanaa feminismiä Roscoelle elokuvan aikana ja leffan loputtua hän puolestaan pakotti minut katsomaan videon, jossa Buffy vampyyrintappaja -sarjan luoja Josh Whedon kertoo, miltä tuntuu aina vastata samaan kysymykseen: Why do you write these strong female characters?

Sitten siinä mietin, että on tämä maailma sentään joiltain kulmiltaan hyvinkin kunnollinen, kun meillä on näin hienoja feministejä, jotka eivät ujostele puhua ääneen.

Ai niin se Foxcathcer. No se ei ollut kovin feministinen, taisi olla yksi naishahmo jolla oli repliikkejä, eikä kauheasti sivuttu naisasiaa, enemmänkin painia, mutta mitäpä tuosta. Se oli sellainen tositapahtumiin perustuva oscarelokuva, sieltä kivemmasta päästä kylläkin, mutta ei silti ehkä ihan minun juttuni. Menihän se siinä sivussa, kun ajatteli samalla feministisiä.