sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kesän paras viikko

Maanantaina palasin töihin. Tämä on ollut kesän paras viikko!

En yritä nyt olla hauska ja sanoa rivien välissä, että kesälomani olisi ollut jotenkin paska, koska ei se ollut, ei nyt ehkä elämäni paraskaan, mutta ihan hyvä kumminkin. Loma nyt on aina loma nyt on aina loma. Sen sijaan olen ihan vilpittömän hämmästynyt, miten mahtava tämä ensimmäinen työviikko on ollut. Siihen on useita syitä.



1.

Tärkeinpänä se, että sain olla alkuviikon kotona yksin. Siis YKSIN. Kolme yötä. No, toki välillä kävin töissä ja kerran näin ystävää, mutta noin muuten, olin ihan ihan ihan yksinäni, ensimmäistä kertaa sitten Pallas Kanelikakun syntymän.

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan perhettäni enemmän kuin mitään ikinä koskaan ja pidän heistä ihan hirveästi. Mutta on sanottava, että he pitävät kauheaa meteliä. Olen luonnostani vähän semmoinen, että tarvitsisin päivässä pari tuntia yksinoloa, sellaista, että saan maata ja lueskella ja olla rauhassa, mutta perheeni, varsinkin nuorempi, on varsin sosiaalinen. Hän kulkee taukoamatta perässä, hölöttää, pölöttää, kyselee, vaatii leikkimään, haluaa loputtoman huomioni, on yölläkin ihossa kiinni. Pidän siitä, koska hän on enimmäkseen äärettömän kiva pikku varjo. Isompi puolestaan pitää pitkiä monologeja, jos ei puhu niin napsuttaa kynää, viheltää, kulkee edestakaisin, vähintään hytkyttää jalkaa. Täysin kykenemätön olemaan äänetön ja paikallaan. Eikä siinä mitään, rakastan häntä tästä huolimatta.

Mutta joskus on ihanaa kun on ihan hiljaista.

Makasin ja luin, imuroin, kastelin taloyhtiön pihakukat, kävin kahdesti kaupungilla, luin, makasin, bloggasin, söin mitä halusin, luin ja makasin. Iltaisin join kahvia, että pysyisin pitempään hereillä lukemassa, mutta silti sammuin joka ilta kirjan päälle ennen kuin sain ensimmäisen sivun loppuun. Nukuin tosi paljon.


2.

Yksin ollessani ehdin reflektoida sisintäni. Tein muutaman elämänlaatua huimasti nostavan havainnon itsestäni.

Ensinnäkin, olen viime vuodet ollut käytännössä taukoamatta hermopinteessä, koska tuntuu koko ajan, että oikeastaan minun pitäisi kaikki vapaa-aikani kirjoittaa, enkä tosiaankaan tee niin. Kesälomalla olin toivonut saavani kässärin version valmiiksi, mutta en edes avannut tiedostoa. Nyt tässä pähkäillessäni itseäni ja elämääni olen ymmärtänyt, että lapsi on vain vähän aikaa pieni. Muutaman vuoden kuluttua lähes kaikki vapaa-aikani on taas minun, lapsi ei enää halua olla minun kanssani kaikkea valveillaoloaikaansa, ja silloin minua harmittaa, että kulutin sen ajan murehtimalla kirjoittamista, kun lapsi olisi ollut siinä läsnä. Niin että taidan nyt antaa itselleni armoa tämän loppukesän, olla rehtihenkisesti kirjoittamatta ja perheen kanssa. Ei se teksti sieltä mihinkään katoa, ehdin olla tuottelias vaikka sitten eläkkeellä.

Toiseksikin, kulutan kauheasti aikaa siihen, että murehdin kaikkia asioita, jotka täällä kotona muka pitäisi tehdä. Muka. Minun mielestäni. Kuten esimerkiksi muuttaa työhuone Pallas Kanelikakun huoneeksi (jota lapsi itse vastustaa henkeen ja vereen), siivota kaikki mahdolliset laatikot ja kaapit, laittaa vanhat lastenraattaat myyntiin, pumpata pyöränkumit, maalata seinät, kääntää makuuhuoneiden ovet aukeamaan huoneisiin, laittaa eteisen naulakkosysteemi uusiksi, hankkia jonkinlainen toimiva työpiste makuuhuoneeseen. Eilen sitten tajusin, ettei tässä tosiaan kannata alkaa remonteerata kovin isosti ennen ensi vuoden putkiremonttia, ja lisäksi täällä kotona on jo varsin mukavaa, tai olisi, ellei täällä olisi ärsyttävää naisihmistä jatkuvasti natkuttamassa siitä, miten täällä ei ole mikään hyvin. Että ehkäpä voisin nyt loppukesäksi rentoutua tämänkin asian kanssa.

Tänään onkin sitten ollut tosi paljon kivempaa, kun ei ole jatkuvasti sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain muuta kuin jotain kivaa yhdessä.


3.

Vietin perjantain kaupungille ystävän kanssa, joka asuu tosi kaukana ja jota näen harvoin, mutta aina kun nähdään, meillä on kivintä. Käytiin Sandrossa lounaalla, kierreltiin kaupungilla, juotiin pari siideriäkin ja kun olin saatellut ystävän bussille, oli sielu aivan raikas.

Olen muutenkin tässä kesän mittaan yrittänyt elvytellä joitakin hieman horteessa olleita ystävyyksiä. Ennen Pallas Kanelikakkua minulla oli laaja ystäväpiiri, joista edelleen pidän, joita edelleen ajattelen, mutta joita en juuri koskaan näe. Nyt olen aktivoitunut, ja tällä viikolla olen nähnyt tämän kaukaisen ystäväni lisäksi yhtä läheisempää, mikä oli myös ihan mahtavaa.

Olen luonnostani aika vetäytyvä ihminen, en kovin hyvä pitämään yhteyttä, no nyt vähättelin, olen mahdollisesti ihmiskunnan historian paskin yhteydenpitäjä, mutta silti rakastan ystäviäni ihan kauheasti. Niin että jos esimerkiksi sinä, joka luet tätä, olet ystäväni ja emme ole nähneet toviin, voit antaa äänimerkin ja voisimme nähdä. You and me baby.


4.

Sitten kun perhe tuli takaisin, sekin on ollut ihan mahtavaa. Olen ollut jokseenkin kireä koko alkukesän ja olenkin nyt kovasti yrittänyt olla kivempi äiti ja puoliso. En ehkä ole onnistunut kovin hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Olen esimerkiksi yrittänyt lapsen kanssa toteuttaa sellaista lapsenkasvatusjuttua, että aina kun mahdollista sanon kyllä. Luonnostaan tulee niin helposti ei, kun yleensä en ole ajatellut leikkiä autoilla vaan mennä keittämään kahvia tai mieluummin vaikka makoilisin sohvalla kuin pelaisin peliä. Mutta nyt olen yrittänyt ajatella, että kyllähän sitä nyt yhden korttipelin ehtii ennen lähtöä. Huomaan tämän vähentävän riitoja huomattavasti.

Ehkäpä tätä voisi soveltaa parisuhteeseenkin.

Nyt pidän sormet, varpaat ja kaikki muutkin ulokkeeni ristissä, että keräsin yksinollessani riittävästi energiaa ja muistan nämä kaikki havaintoni, niin että loppukesä on yhtä kiva kuin tämä viikko.

4 kommenttia:

  1. Olipa ihana kirjoitus! Mukavaa uutta viikkoa <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja oikein kiva viikko tämäkin on ollut, ainakin tähän saakka!

      Poista
  2. Mulla heräsi tästä kauheasti tunteita:

    1. Puhdasta kateutta, etenkin tuosta yksinolosta. Etenkin kun oltiin just mökillä ja siellä kolme lasta huusi ja karjui ja mä olisin välillä vaan halunnut, että on ihan hiljaista, kukaan ei puhu eikä etenkään huuda ja/tai juokse.

    2. Tykkäystä. Susta.

    3. Jonkinlaista helpotusta, että en ole ihan yksin lievän kireyteni kanssa, ja toisaalta, että jos sä kerran niin ehkä mäkin tästä toivun ja muutun kivemmaksi.

    Kiitos <3

    VastaaPoista