tiistai 14. heinäkuuta 2015

Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Gummerus, 2011



Kesäsääntöihin kuuluu, että dekkareita luetaan. Minä tykkään säännöistä ja niitä noudatan. Dekkarin siis luin.

Olikin jännä kokemus. Huomasin, etten ole mahdollisesti ikinä ennen lukenut tämän kaltaista kirjallisuutta. Oli jo aikakin. Olen toki havainnoinut Marko Kilven olemassaolon kirjailijana, eikä ole jäänyt huomaamatta myöskään Aku Louhimiehen ohjaama elokuva, 8-pallo, joka perustuu tähän kirjaan. Jätin elokuvan tietoisesti katsomatta, koska edellinen näkemäni Louhimiehen elokuva, Vuosaari, oli niin hyytävä näkemys elämästä Itä-Helsingissä, etten halunnut moiseen enää osallistua.

Elävien kirjoihin kirjassa pyrkivät Olli, poliisi, joka joutuu kenttähommista etsiväksi toipuessaan työtapaturmasta, ja Pike, entinen alamaailman kuningatar, joka on saanut vankilassa vauvan ja haluaa normaalin elämän. Kolmas päähenkilö on Elias, eksentrinen poliisityyppi.

Parasta kirjassa oli poliisin työn kuvaus. Minusta on aina älyttömän kiinnostavaa, kun lähes mitä tahansa minulle vierasta työtä kuvataan hyvin. Jostain syystä (eli siksi, että kirjailijat usein ovat laiskoja humanistilortteja, ja tarkoitan tällä myös itseäni) kirjoissa kuvataan usein kirjailijan työtä tai jotain humanistihommaa, mutta eivät ne minua kiinnosta, kyllä minä tiedän mitä sellaiset ihmiset puuhaavat. Kirjassa kuvattiin älyttömän kiinnostavasti myös roistojen työnsarkaa. Narkkareitten ja rikollisten sielunelämää, tekoja ja motiiveja avattiin oikein antaumuksella. Todella mielenkiintoista!

Toiseksi parasta oli Pike. Vähän jäi harmittamaan, että hahmo oli kirjoitettu niin löysästi, olisin kovasti halunnut tietää lisää. Ongelma kirjassa oli juuri se, että henkilöt jäivät aika latteiksi. Se oli harmillista, koska heitä pyöristettiin kuitenkin sen verran, että olisin halunnut tietää enemmän.

Kolmanneksi kiinnostavinta oli Elias. Kukapa ei pitäisi omituisesti käyttäytyvistä poliiseista? Kaikki pitävät! Eihän niitä muuten olisi joka ikisessä kyhäelmässä, joka kertoo poliiseista.

Lisäksi tarina oli oikein hyvä, enkä ihmettele, että kirjan elokuvaoikeudet on ostettu Ameriikkaankin. Vähän kuitenkin harmitti, että taitavampi kirjoittaja olisi saanut näistä aineksista juhla-aterian, nyt saatiin oikein hyvä lounas. Näkökulma pomppi omituisesti kesken kohtauksen ja muutenkin tuli tunne, että kirjoittajalla on vielä varaa kehittyä teknisesti. Onneksi hyvä tarina kesti pienet esteettiset ongelmat, huomasin pitkästä aikaa oikein mielihalulla ahmivani kirjaa.

Varasin muuten sen 8-pallonkin kirjastosta. Ehkäpä siinä on pyöristelty hahmoja! Katsotaan, sanoi katsoja.

4 kommenttia:

  1. Mulla oli tämä kirja pitkään hyllyssä odottamassa sopivaa hetkeä. Telkkarista katsoin leffan ja heti seuraavana päivänä piti ahmia kirja. Ne oli oikeastaan aika erilaiset, tavallaan toisiaan täydentävät. Kilpi on mainio kirjailija. Meidän naapuri on poliisi, pyysin lähettämään fani-terkut, ja hän kommentoi, että Kilpi on taas virkavapaalla kirjoittamassa. Hyvä hyvä! Ja kirjasta vielä, että kuopiolaisena sitä oli mielenkiintoista lukea, kun sen voi paikallistaa kaupunkiin oikeasti. Loppukahinat tapahtuu meiltä noin kilsan päässä. Ja vaikka kirja on fiktiota, veikkaan että se on pelottavan lähellä todellisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, varmaan todellisuus on aika karua. On kiva, että meillä on poliiseja, jotka pitävät sen puolen edes jossain määrin hallinnassa. Että kiitos Marko Kilpi sekä kirjasta että poliisin työstä :)

      Poista
  2. Kilpi kuuluu suomalaisiin lemppari dekkaristeihini. Omalla tavallaan poliisin tytötä kuvaillaan vähemmän, kuin joidenkin muiden kirjoittamissa dekkareissa, mutta selvästi asiantuntevalla otteella. Hyvähän se on, kun on itse poliisi, tietää, mistä kirjoittaa ;)
    Tämä on muistaakseni sarjan toinen osa. Pääseeköhän tähän sisälle, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa?
    Minä en ajatellut henkilöhahmojen jäävän latteiksi, koin enemmänkin, että muita hahmoja kuvataan siten, kuin päähenkilö heidät näkee ja kokee, ei omnipotentisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin jostain, että ensimmäinen osa kertoo enemmän Ollista, mikä ehkä selittää sen, että tämän kirjan perusteella en saanut hänestä oikein mitään otetta. Ehkä hahmo olisi pitänyt tuntea edellisestä kirjasta. Mutta mielestäni se ei ihan hirveästi haitannut lukukokemusta.

      Ja ehkä se on niin, että kukin tyylillään. Minusta tuntui, että Kilpi kuvasi hahmoja enemmänkin tyyppinsä edustajina, että hän halusi kertoa, miten alamaailma toimii, miltä tuntuu, miksi joku tekee näin. Miksi omituinen poliisi syö joka päivä samanlaisen puuron, miten nuorta tyttöä käsitellään huumeporukoissa, miten perheväkivalta toimii. Se oli kiinnostavaa, eikä siinä sinänsä mitään valittamista ole, en vain ole tainnut juurikaan lukea tämäntyyppistä kirjallisuutta ennen.

      Poista