torstai 30. heinäkuuta 2015

The Girl with All the Gifts

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts
Lukija: Finty Williams
Hachette Audio, 2014


Tämä kirja alkoi ihan todella kiinnostavasti: Melanie on pieni tyttö, joka on sidottu tuoliin. Hänet viedään tuoliin sidottuna koululuokkaan, missä on muita samanlaisia lapsia. Melanie pitää koulusta ja ihanasta opettajastaan, mutta muut hänen ympärillään pyörivät aikuiset eivät olekaan niin kivoja.

Tästä koulumeiningistä olisin mielelläni lukenut kokonaisen kirjan, homma vaikutti kivan originelliltä, mutta sitten tapahtuu jotain, ja joudutaan lähtemään pakomatkalle. Kuuntelin tuntikausia jaapatusta siitä, miten mentiin sinne tänne ja tuonne, nälkäkin on ja hyökkäillään ees sun taas. Jotenkin kauhean stereotyyppistä ja tylsää.

Kirjan loppu oli vissiin vähän parempi, mutta siinä vaiheessa olin jo lopettanut välittämästä kenestäkään kirjan henkilöistä tai juonesta, ihan sama ihan sama, ajattelin, loppuispa jo. Ja loppuihan se. Itse asiassa jouduin kuuntelemaan viimeiset minuutit kahdesti, koska ensimmäisellä kerralla unohdin kuunnella ja sitten ajattelin, että jos olen jo tuhlannut tähän kolmetoista tuntia, voin yhtä hyvin vielä selvittää miten niille lopulta kävi. Ja kävihän niille. En tosin muista mitä, sillä onhan äänikirjan loppumisesta jo hyvinkin yhdeksän tuntia.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ihan kakaroita

Patti Smith: Ihan kakaroita
(Just Kids, 2010)
Suom. Antti Nylén
WSOY 2010


Kiinnostuin kirjasta tajuttuani, että Patti Smithin muistelmien toinen kakara onkin tosiaan Robert Mapplethorne, jonka upea valokuvanäyttely on juuri nyt Kiasmassa, ja itsekin sen läpi jo kerran juoksin. Tämän luettuani taidan haluta mennä uudestaan.

Kirja kertoo Pattista, joka saapuu New Yorkiin ja tapaa samanikäisen, eli hädin tuskin kaksikymppisen, Robertin. He rakastuvat ja lupaavat huolehtia toisistaan. Ja niin he huolehtivatkin, vaikka eroavatkin romanttisessa mielessä. Oli mahtava lukea siitä, miten Patti ja Robert pyyteettömästi tukivat toisiaan taiteilijoina, vuoron perään punnersivat toisiaan yhä ylemmäs, kannustivat, auttoivat. Ja mitä heistä molemmista tulikaan!

Paitsi kuvaus kasvusta taiteilijaksi, on kirja toki kuvaus myös kiinnostavasta ajasta New Yorkissa. Onhan se vähän kadehdittavaa, että Patti istuu Chelsea hotellin portailla ja yhtäkkiä ohi hortoilee Jimi Hendrix ja jää juttelemaan. He pyörivät William S. Burroughsin, Allen Ginsbergin, Janis Joplinin, Warholin jengin ja Sam Shephardin kanssa. Ei se ihmekään ole, jos moisessa jengissä taide tiivistyy helmiksi.

Oli ihana lukea miten taiteilijat kaikki tukivat toisiaan ja ihmiset järjestivät toisilleen mahdollisuuksia. Miten sinnikkyys palkittiin. Toisaalta myös Robertin ja Pattin kehittyminen taiteilijoina oli hyvin kiinnostavaa. He molemmat tiesivät haluavansa olla taiteilijoita, mutta varsinkin Pattin taide tuntui aluksi levittyvän hyvin moneen suuntaan. Lisäksi ihailin Pattin avoimuutta elämän edessä, miten hän hyväksyi poikaystävänsä homoseksuaalisuuden ja rahanhankinnan prostituutiolla. En ole ihan varma, miten itse olisin vastaavassa tilanteessa käyttäytynyt. Olen silleen vähän nipo ja tiukkis, ettei minulla ole mitään ongelmaa homouden tai prostituoitujen kanssa, kunhan he eivät ole poikaystäviäni.

Isoin ongelma lukiessa oli, että koko ajan piti keskeyttää guuglatakseen, että kukas tämä Viva nyt olikaan, kuka on International Velvet, kuka on se ja tämä ja tuo, mitenkäs se Edie Sedgwickin juttu menikään, millaista oli Warholin Factoryssa, minkä näköinen on Allen Lanier. Meni kovasti aikaa. Ja nyt haluaisin tietysti tietää lisää kaikista näistä ihmisistä.

Minulla on selvästi nyt joku itselleni poikkeuksellinen elämäkertavaihe, tekisi mieli lukea kaikkien kiinnostavien ihmisten elämästä. Poikkeuksellista tämä on siksi, että yleensä käännyn kannoillani heti, jos joku yrittää esittää jotain tosipohjaista lukemista. Mikähän lie. No, ehkäpä se menee pian ohi, varmaan joku ohimenevä virus.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Elisabet

Miki Liukkonen: Elisabet
WSOY, 2012


Ujostan kirjoittaa runoista, koska minusta tuntuu, etten osaa sanoa niistä mitään. Tuntuu, että runot ovat arvoituksia, joihin on oikea vastaus, enkä mina ikinä löydä sitä. Tai sellaiseen käsitykseen aina jään, kun puhun runousihmisten kanssa. Tuntuu aina, että puhumme ihan eri asiasta, vaikka edessämme on sama runo, ja sitten ajaudumme riitelemään siitä, voiko runo kertoa muuttolaatikoista, koska minusta voi, mutta vastapuolen mielestä kukaan ei enää pakkaa tavaroitaan pahvisiin banaanilaatikoihin, joiden vettynyt tuoksu tuntuu pimeässä asunnossa.

Että tältä pohjalta. Osittain tämän vuoksi en myöskään lue kovin paljon runoja, tuntuu etten osaa. Vaikka sitten aina kun luen, varsinkin hyviä runoja, muistan, ettei kyse ole siitä, kuka on oikeassa tai siitä, mitä runoilija halusi sanoa, vaan ihan pelkästään siitä, miltä minusta tuntuu ja mitä minä runoista saan.

Jos haluaa sanoa jotain selkeää, kannattaa kirjoittaa proosaa.

Tämä nyt ei liittynyt mitenkään tähän runokokoelmaan.

Luin Elisabetin ruokatauolla, kun se eksyi käsiini töissä. Kirja oli niin hyvä, että ensin nauroin ja sitten nieleksin itkua. Alkukirja oli ihanan lämmin ja hassu, sitten tuli pitkä runo äidin kuolemasta, joka pysäytti aivan. Juuri tuollaista se oli, kun äiti kuoli, ja joku osasi kirjoittaa sen runoksi. Ilman kirjan loppua olisin ehkä sivuuttanut kirjan vähän höpsönä mutta sympaattisena, jos taas koko kirja olisi ollut yhtä surullinen kuin nimiruno, olisi se varmaan jäänyt minulta heti alkuunsa kesken. Hieno tasapaino.

Sanoisin, että jos olet runovainoharhainen, kuten minä, tässä on hyvä kirja puikahtaa katsomaan, millaista on runomaassa. Itse taidan hommata käsiini lisää Liukkosta ensi tilassa.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Vi ska åka skidor ute på isen

Esimerkkejä asioista, joita ajattelin Tukholman matkalla.


Lattiapyyhe

Hotelleissa on aina lattiapyyhe. Opiskeluaikoina siivosin hotelleja työkseni ja olen sijoittanut useita satoja lattiapyyhkeitä useille sadoille tangoille, mutta nyt vasta aloin oikein miettiä lattiapyyhkeitä. Onko kaikilla muilla ihmisillä kotona lattiapyyhe? Pitäisikö minunkin hankkia lattiapyyhkeitä? Missä niitä myydään?


Juomat

Miksi Ruotsissa on niin paljon ihanammat mehut ja limpparit kuin Suomessa? Miksei meillä ole mustikka-seljankukka-mehua, päärynä- tai vadelmalimsaa aikuisille suunnatuissa pulloissa? Miksi meillä on suuntauduttu seitsemääntoista erilaiseen sitrushedelmään? Olemmeko niin happamia ruotsalaisiin verrattuna?



Ruuat

Miksi Ruotsissa on niin omituisia ruokia? Esimerkiksi lauantaina söimme lounaaksi potatiskakaa (minä) ja strömmingwrapia (Roscoe). Nämä olivat skansenilaisen lounasruokalan ainoat meille sopivat vaihtoehdot.


Olenko hirvittävä kermaperse

Koska olemme budjettimatkailijoita, torstaina Silja Line oli meille kohtuuhintainen, mutta paluumatkalla lauantaina sen hinta pompsahti yhtäkkiä korkeaksi ja päädyimme palaamaan kotiin huomattavasti halvemmalla Viking Linella. Siistin ja ihanan Siljan jälkeen Viikkari tuntui järkyttävältä. Erityisen järkyttynyt olin omasta järkytyksestäni, koska en mielestäni ole erityisen hienohelma ja edellisellä Tukholman reissulla muistan ihan pitäneeni Viking Gabriellasta. Silloin en tiennyt paremmasta.

Nyt oli hytin seinällä punaviiniroiskeet, mistään ei löytynyt kahvilaa, vain Esson baaria muistuttava tila, jossa oli meneillään bingo, ja iso leikkiosasto oli kuin villi länsi. Siljan juuri remontoitu laiva oli kaunis ja viihtyisä, Viikkarilla toivoin koko ajan pääseväni pois. Tämä tosin varmaan johtui isolta osin myös siitä, että olin väsynyt, tankkaus oli epäonnistunut viimeisenä päivänä ja ihan todella halusin vain nopeasti kotiin.

No, oli pari asiaa Viikkarilla paremminkin. Aamiainen oli huomattavasti parempi kuin Siljalla ja siinä missä Siljalla oli iso ja meluisa muumidisco, oli Vikingillä ihana, pieni tanssitunti, jonka opettaja piti lapsille. Pallas Kanelikakku treenasi muuvssejaan niin suurella hartaudella, että hyvä etten seinustalla itkua tirauttanut. Pitänee syksyllä harkita tanssitunteja harrastuksena.

Juttelimme tästä Silja-Viking-kahtiajaosta Roscoen kanssa. Hänen mielestään ilmensin hyvin tietynlaista äänestyskäyttäytymistä: useilla ihmisillä on tapana äänestää puoluetta, joka ajaa heitä ylemmän tuloluokan asioita ja polkee heidän omiaan, koska he oikeastaan sisimmässään kuvittelevat olevansa hieman ylempänä kuin ovatkaan. Roscoen mielestä Vikingin väki oli paljon mielenkiintoisempaa ja enemmän kuin me. Niin no niin varmaan, mutta mina en varsinaisesti ole kiinnostunut siitä kenen seassa matkustan, vaan siitä, että hyttini tuntuu edes näennäisesti puhtaalta ja että pallomeressä ei terrorisoida muita.



Miksi taas ajauduin eläintarhaan

Minähän siis vastustan eläintarhoja. Silti huomasin Skansenilla möllisteleväni ihan mielissäni sutta ja ahmaa ja samalla koin itseni varsin kaksinaismoralistiseksi. Yritin parantaa oloani kertomalla Roscoelle, että mielestäni Skansenilla eläimillä oli huomattavasti paremmat tilat kuin esimerkiksi Korkeasaaressa. Mutta eihän se oikeasti lohduta, kun ajattelee vaikka sutta, jonka reviiri luonnossa on 700-1000 neliökilometriä, että sillä on Skansenilla useita kymmeniä metrejä tilaa. Voi voi surkeutta. Ja sitä minä siellä ällistelin siinä missä muutkin. Voi sutta, voi karhua, voi ilvestä, voi ahmaa, voi hyljettä, voi kettua, voi kaikkia villieläimiä.


Liha

Haimme nälissämme hampurilaisateriat Vigårda-nimisestä paikasta ja kipitimme Humlegårdenin puistoon einehtimään. Hampurilainen oli tosi ihana, kunnes kolmannella haukulla yhtäkkiä tajusin, että se maistuu niin erityisen maukkaalta, koska pihvi taitaa olla lihaa. Kiskoin pihvin pois ja söin hampurilaisen ilman, ja täytyy sanoa, että ilman pihviäkin se oli aivan erinomainen hampurilainen. Sitten siinä guuglasimme ja tutkimme pihviä, ja tulimme siihen lopputulokseen, että kyllä se varmaan sittenkin oli kasvispihvi, ehkä quornia tai soijaa. Meillä kummallakaan aikuisella ei ollut enää selkeää muistikuvaa lihapihvin koostumuksesta, mutta Roscoe oli sitä mieltä, että lihassa on kaikenlaisia jänteitä ja muita ällöjä ja tämä pihvi oli liian tasainen ollakseen lihaa, joten lopulta söin pihvin erikseen. Ja se oli hyvä pihvi. Niin että voin suositella Vigårdan hampurilaista, se saattaa olla tai saattaa olla olematta kasvishampurilainen, mutta joka tapauksessa se on tosi hyvä.



Vadelmavenepakolaiseksiko

Aina ulkomailla huomaan pohtivani, voisinko asua siellä. Tukholmassa kävellessäni mietin aluksi, että juu, voisin, vaikka vuoden, oppisin kunnolla kielen ja silleen, mutta sitten tajusin, että enkä voisi. En minä ikinä tutustuisi siellä keneenkään, olisin ihan ulkopuolinen, enkä minä sitä paitsi voisi asua Östermalmilla, vaan kököttäisin jossain peräsyrjälässä, tappelisimme, alkaisimme ryypätä, erokin tulisi, lapsen elämä olisi kuin suoraan Ystävät hämärän jälkeen -kirjasta. Ei. Parempi pysyä kotona vaan. Täällä on onnellista, turvallista, eikä kukaan ryyppää.

Mutta vaikken ehkä haluaisi Tukholmassa asua, jäi vieläkin sellainen olo, että siellä olisi nähtävää pidemmäksikin aikaa. Emme esimerkiksi edelleenkään ehtineet Junibackenille. Lisäksi Tukholmassa on jotenkin vain yleisluontoisesti niin ihanaa! Ihmiset hymyilevät lapselle, lirkuttelevat, antavat tietä, aurinko paistaa, kaikki sujuu. Pallas Kanelikakkukin oli sitä mieltä, että voisimme lähteä heti huomenna uudestaan, koska Ruotsissa puhutaan sitä ihanaa ruotsia.

Niin tuo otsikko. Se on käyttökelpoinen fraasi, jonka opin legendaarisesta ruotsinkirjastani Nya vindar. Kyllä passaa kulkea ulukomailla kun on näin hyvät opit tuoreessa muistissa!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Vadelmavenepakolainen

Leif Lindholm, 2014


Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on mielestäni nerokas kirja. Olin kuullut useasta suunnasta, että siihen perustuva elokuva on sen sijaan ihan todella surkea, esimerkiksi seuraavista syistä:
  • Pääosanesittäjä ei ole suomalainen ja puhuu suomea murtaen.
  • Kirjan sekopäinen ja synkkä huumori on kadotettu kaikkia miellyttävään hassutteluun
  • Koko tarina on käytännössä eri
Kaikki tama on totta. Mutta. Oli ehkä ehtinyt kulua riittävästi aikaa, ettei kirja ollut enää kirkkaana mielessäni, olin ehkä onnistunut sisäistämään kritiikin etukäteen ja onnistuin suhtautumaan elokuvaan kuin erilliseen teokseen, oli miten oli, mutta minusta tama oli aivan kelpo komedia.

Täysin eri kuin kirja, toki, älkää ymmärtäkö väärin. Kirja on nerokas, elokuva on ihan kiva. Kirja ei varmasti miellytä kaikkia, elokuva ainakin pyrkii siihen.

Itse asiassa pidin kovastikin pääosaa esittävästä Jonas Karlssonista ja hänen mongerruksestaan, sillä hän mongertaa sekä suomea että ruotsia. Pidin myös tarinasta, vaikka siitä puuttuikin kirjan hulluus. Tässäkin suomalainen Mikko Virtanen haluaa kovasti ruotsalaiseksi ja onnistuu saamaan Mikael Anderssonin henkilöllisyyden. Siinä missä kirja lähtee tästä pyörittämään absurdia, synkkää ja täysin mielipuolisia kierroksia ottavaa tarinaa, elokuva on lempeä ja hassu ihmissuhdekomedia.

Eikä siinä mittään. Mahtuuhan näitä maailmaan. Mutta kyllä suosittelen mieluummin kirjaa.

Ja tiiättekö mikä on kans jännää! Tai no, eihän tämä kirjoitus tähän saakka ole ollut kovin jännä, eikä tämä kyllä jännemmäksi muutu nytkään, anteeksi kun johdin harhaan, mutta kuvaan silti nyt sanalla "jännä" sitä ilmiötä, että kun anonyymi henkilö on esimerkiksi lähdössä Tukholmaan, niin juuri silloin sattuu tulemaan varauksesta Vadelmavenepakolainen ja sattumoisin henkilö lukee Knausgårdin kakkostaistelua, jossa Karl Ove muuttaa Tukholmaan. Niin on se minusta vähän jännää. Kun en mihinkään merkkeihin tai kohtaloonkaan usko, niin jännää se nyt vaan on, tämä elämä, yhtä sattumusta.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kesän paras viikko

Maanantaina palasin töihin. Tämä on ollut kesän paras viikko!

En yritä nyt olla hauska ja sanoa rivien välissä, että kesälomani olisi ollut jotenkin paska, koska ei se ollut, ei nyt ehkä elämäni paraskaan, mutta ihan hyvä kumminkin. Loma nyt on aina loma nyt on aina loma. Sen sijaan olen ihan vilpittömän hämmästynyt, miten mahtava tämä ensimmäinen työviikko on ollut. Siihen on useita syitä.



1.

Tärkeinpänä se, että sain olla alkuviikon kotona yksin. Siis YKSIN. Kolme yötä. No, toki välillä kävin töissä ja kerran näin ystävää, mutta noin muuten, olin ihan ihan ihan yksinäni, ensimmäistä kertaa sitten Pallas Kanelikakun syntymän.

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan perhettäni enemmän kuin mitään ikinä koskaan ja pidän heistä ihan hirveästi. Mutta on sanottava, että he pitävät kauheaa meteliä. Olen luonnostani vähän semmoinen, että tarvitsisin päivässä pari tuntia yksinoloa, sellaista, että saan maata ja lueskella ja olla rauhassa, mutta perheeni, varsinkin nuorempi, on varsin sosiaalinen. Hän kulkee taukoamatta perässä, hölöttää, pölöttää, kyselee, vaatii leikkimään, haluaa loputtoman huomioni, on yölläkin ihossa kiinni. Pidän siitä, koska hän on enimmäkseen äärettömän kiva pikku varjo. Isompi puolestaan pitää pitkiä monologeja, jos ei puhu niin napsuttaa kynää, viheltää, kulkee edestakaisin, vähintään hytkyttää jalkaa. Täysin kykenemätön olemaan äänetön ja paikallaan. Eikä siinä mitään, rakastan häntä tästä huolimatta.

Mutta joskus on ihanaa kun on ihan hiljaista.

Makasin ja luin, imuroin, kastelin taloyhtiön pihakukat, kävin kahdesti kaupungilla, luin, makasin, bloggasin, söin mitä halusin, luin ja makasin. Iltaisin join kahvia, että pysyisin pitempään hereillä lukemassa, mutta silti sammuin joka ilta kirjan päälle ennen kuin sain ensimmäisen sivun loppuun. Nukuin tosi paljon.


2.

Yksin ollessani ehdin reflektoida sisintäni. Tein muutaman elämänlaatua huimasti nostavan havainnon itsestäni.

Ensinnäkin, olen viime vuodet ollut käytännössä taukoamatta hermopinteessä, koska tuntuu koko ajan, että oikeastaan minun pitäisi kaikki vapaa-aikani kirjoittaa, enkä tosiaankaan tee niin. Kesälomalla olin toivonut saavani kässärin version valmiiksi, mutta en edes avannut tiedostoa. Nyt tässä pähkäillessäni itseäni ja elämääni olen ymmärtänyt, että lapsi on vain vähän aikaa pieni. Muutaman vuoden kuluttua lähes kaikki vapaa-aikani on taas minun, lapsi ei enää halua olla minun kanssani kaikkea valveillaoloaikaansa, ja silloin minua harmittaa, että kulutin sen ajan murehtimalla kirjoittamista, kun lapsi olisi ollut siinä läsnä. Niin että taidan nyt antaa itselleni armoa tämän loppukesän, olla rehtihenkisesti kirjoittamatta ja perheen kanssa. Ei se teksti sieltä mihinkään katoa, ehdin olla tuottelias vaikka sitten eläkkeellä.

Toiseksikin, kulutan kauheasti aikaa siihen, että murehdin kaikkia asioita, jotka täällä kotona muka pitäisi tehdä. Muka. Minun mielestäni. Kuten esimerkiksi muuttaa työhuone Pallas Kanelikakun huoneeksi (jota lapsi itse vastustaa henkeen ja vereen), siivota kaikki mahdolliset laatikot ja kaapit, laittaa vanhat lastenraattaat myyntiin, pumpata pyöränkumit, maalata seinät, kääntää makuuhuoneiden ovet aukeamaan huoneisiin, laittaa eteisen naulakkosysteemi uusiksi, hankkia jonkinlainen toimiva työpiste makuuhuoneeseen. Eilen sitten tajusin, ettei tässä tosiaan kannata alkaa remonteerata kovin isosti ennen ensi vuoden putkiremonttia, ja lisäksi täällä kotona on jo varsin mukavaa, tai olisi, ellei täällä olisi ärsyttävää naisihmistä jatkuvasti natkuttamassa siitä, miten täällä ei ole mikään hyvin. Että ehkäpä voisin nyt loppukesäksi rentoutua tämänkin asian kanssa.

Tänään onkin sitten ollut tosi paljon kivempaa, kun ei ole jatkuvasti sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain muuta kuin jotain kivaa yhdessä.


3.

Vietin perjantain kaupungille ystävän kanssa, joka asuu tosi kaukana ja jota näen harvoin, mutta aina kun nähdään, meillä on kivintä. Käytiin Sandrossa lounaalla, kierreltiin kaupungilla, juotiin pari siideriäkin ja kun olin saatellut ystävän bussille, oli sielu aivan raikas.

Olen muutenkin tässä kesän mittaan yrittänyt elvytellä joitakin hieman horteessa olleita ystävyyksiä. Ennen Pallas Kanelikakkua minulla oli laaja ystäväpiiri, joista edelleen pidän, joita edelleen ajattelen, mutta joita en juuri koskaan näe. Nyt olen aktivoitunut, ja tällä viikolla olen nähnyt tämän kaukaisen ystäväni lisäksi yhtä läheisempää, mikä oli myös ihan mahtavaa.

Olen luonnostani aika vetäytyvä ihminen, en kovin hyvä pitämään yhteyttä, no nyt vähättelin, olen mahdollisesti ihmiskunnan historian paskin yhteydenpitäjä, mutta silti rakastan ystäviäni ihan kauheasti. Niin että jos esimerkiksi sinä, joka luet tätä, olet ystäväni ja emme ole nähneet toviin, voit antaa äänimerkin ja voisimme nähdä. You and me baby.


4.

Sitten kun perhe tuli takaisin, sekin on ollut ihan mahtavaa. Olen ollut jokseenkin kireä koko alkukesän ja olenkin nyt kovasti yrittänyt olla kivempi äiti ja puoliso. En ehkä ole onnistunut kovin hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Olen esimerkiksi yrittänyt lapsen kanssa toteuttaa sellaista lapsenkasvatusjuttua, että aina kun mahdollista sanon kyllä. Luonnostaan tulee niin helposti ei, kun yleensä en ole ajatellut leikkiä autoilla vaan mennä keittämään kahvia tai mieluummin vaikka makoilisin sohvalla kuin pelaisin peliä. Mutta nyt olen yrittänyt ajatella, että kyllähän sitä nyt yhden korttipelin ehtii ennen lähtöä. Huomaan tämän vähentävän riitoja huomattavasti.

Ehkäpä tätä voisi soveltaa parisuhteeseenkin.

Nyt pidän sormet, varpaat ja kaikki muutkin ulokkeeni ristissä, että keräsin yksinollessani riittävästi energiaa ja muistan nämä kaikki havaintoni, niin että loppukesä on yhtä kiva kuin tämä viikko.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Taju kankaalla

Joël Egloff: Taju kankaalla
(L'Etourdissement)
Suom. Leena Rantanen
Basam Books, 2013


Onpas ihanaa, kun töissä hyllyttää ja sattumalta nappaa kirjan mukaansa, ihan vain koska se on pieni ja mahdollisesti kiinnostava, ja sitten se osoittautuukin ihan mahtavaksi. Ennen vanhaan, ennen kuin olin kirjastossa töissä tai seurasin kirjamaailmaa näin tarkkaan, löysin kaikki lukemiseni näin. Menin kirjastoon, hipelöin, nuuskin, fiilistelin kantta, luin. Oli hyvä tai ei ollut hyvä, mutta niin se meni. Nykyisin luen aika harvoin kirjoja, joista en tiedä yhtään mitään etukäteen.

Muistatteko, tuskin muistatte, mutta joka tapauksessa, ehkä joku muistaakin, sitä en saa ehkä koskaan selville, mutta luin tässä joku aika sitten semmoisen kirjan kuin Lukija aamujunassa, joka oli tosi hyvä niin kauan kuin se kuvasi kertojan hirveää arkea makulointikoneen parissa. Sitten kirja yhtäkkiä kääntyi kuvaamaan rakkausromanssia ja meni ihan pilalle.

No mutta! Tässä on nyt se kirja, joka Lukija aamujunassa olisi voinut olla!

Taju kankaalla kertoo nimettömästä tyypistä, joka asuu ihan karmeassa paikassa nalkuttavan mummonsa kanssa. Kaikki on saastunutta ja haisee tuulensuunnasta riippuen joko mädiltä munilta, rikiltä tai paskalta, lomalla käydään läheisellä kaatopaikalla, töissä teurastamossa, kotimatkalla paetaan villikoiralaumoja, epäsäännöllisin väliajoin pään yli kiitää lentokone niin läheltä, että siitä voi melkein sytyttää tupakan. Tästä huolimatta kirja on jotenkin keveä. Tulee mieleen Beckett ja Magnus Mills.

En tiedä miksi, mutta pidin tästä kirjasta kovasti. Lisäksi se oli pikkuruinen ja sen luki helposti päivässä. Aivan oiva teos!

Meinasin kirjoittaa vielä loppuun, että käännettäisiinpä tätä hienoa kirjailijaa lisääkin, mutta sitten menin Basam Booksin sivuille ja he olivatkin jo ystävällisesti täyttäneet toiveeni: viime vuonna on ilmestynyt toinenkin käännös, Edmond Ganglion ja poika. Ranskalaisista on kyllä sanottava se, että vaikka pidänkin heidän nykykirjallisuuttaan useinmiten hirveänä tuubana, heillä on kyllä tarvittaessa hallussa absurdius ja pimeä huumori.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Buster Keaton - Elämä ja teot

Kari Hotakainen: Buster Keaton - Elämä ja teot
WSOY, 1991


Jos pitäisi nimetä ihailemiani kirjailijoita, Kari Hotakainen olisi ehdottomasti listan kärkisijoilla. Kukaan ei kirjoita niin kuin hän. Tämän valossa on jännä, miten iso osa hänen tuotannostaan minulla on lukematta. Varsinkin kun tämänkin nimenomaisen teoksen hotkaisi hetkessä. Hotkaisen hotakaisen. Hihi.

No niin.

Buster Keaton kertoo Buster Keatonista, mutta sillä tavalla hotakaismaisesti, että Keaton on yhtä aikaa amerikkalainen mykkäelokuvanäyttelijä ja varaosamyyjä Vantaalla ja Bronxissa. Keatonista kertovat hänen läheisensä, esimerkiksi äitinsä, isänsä, vaimonsa, Clint Eastwood (eli Klönt) ja hänen poikansa Harry Dean Stanton (joka ei kylläkään oikeasti ole Keatonin poika, guuglasin, koska hämmennyin).

Hotakaisen teksti on kuin runoa, välillä kuin pieniä aforismeja, välillä se jollottaa menemään, välillä töksähtelee ja pysäyttää lukijan tuijottamaan lausetta, että voiko näin hyvin asian sanoa.

"Olen tuomittu sekavuuteen, se on realistin asunto. Ja surrealistin koti."

Tai:

"Vaimoni pitää minusta. Elän ottaakseni selvää miksi."

Tai:

"Nauru on siima, joka vetää sinut pohjasta ihmisten ilmoille ja kimmeltää."

Minä rakastan Kari Hotakaista! Kirjailijana! Ehkä myös ihmisenä, mutta en ole tavannut häntä koskaan. Ei kun nyt valehtelin. Tapasin hänet kerran Turun kirjamessujen aikaan, kun menin Apteekissa esittelemään hänelle ystäväni kanssa hänestä piirtämäämme kuvaa. Hotakainen oli erittäin ystävällinen, huomattavasti ystävällisempi kuin olisin ansainnut, ja onneksi ymmärsin sentään poistua hyvin nopeasti. Toivon, että Kari Hotakainen ei muista tavanneensa minua. Piti tämäkin muistaa. Pitääkö sitä aina kaikille viattomille ihmisparoille mennä horisemaan. Voi saasta.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Gummerus, 2011



Kesäsääntöihin kuuluu, että dekkareita luetaan. Minä tykkään säännöistä ja niitä noudatan. Dekkarin siis luin.

Olikin jännä kokemus. Huomasin, etten ole mahdollisesti ikinä ennen lukenut tämän kaltaista kirjallisuutta. Oli jo aikakin. Olen toki havainnoinut Marko Kilven olemassaolon kirjailijana, eikä ole jäänyt huomaamatta myöskään Aku Louhimiehen ohjaama elokuva, 8-pallo, joka perustuu tähän kirjaan. Jätin elokuvan tietoisesti katsomatta, koska edellinen näkemäni Louhimiehen elokuva, Vuosaari, oli niin hyytävä näkemys elämästä Itä-Helsingissä, etten halunnut moiseen enää osallistua.

Elävien kirjoihin kirjassa pyrkivät Olli, poliisi, joka joutuu kenttähommista etsiväksi toipuessaan työtapaturmasta, ja Pike, entinen alamaailman kuningatar, joka on saanut vankilassa vauvan ja haluaa normaalin elämän. Kolmas päähenkilö on Elias, eksentrinen poliisityyppi.

Parasta kirjassa oli poliisin työn kuvaus. Minusta on aina älyttömän kiinnostavaa, kun lähes mitä tahansa minulle vierasta työtä kuvataan hyvin. Jostain syystä (eli siksi, että kirjailijat usein ovat laiskoja humanistilortteja, ja tarkoitan tällä myös itseäni) kirjoissa kuvataan usein kirjailijan työtä tai jotain humanistihommaa, mutta eivät ne minua kiinnosta, kyllä minä tiedän mitä sellaiset ihmiset puuhaavat. Kirjassa kuvattiin älyttömän kiinnostavasti myös roistojen työnsarkaa. Narkkareitten ja rikollisten sielunelämää, tekoja ja motiiveja avattiin oikein antaumuksella. Todella mielenkiintoista!

Toiseksi parasta oli Pike. Vähän jäi harmittamaan, että hahmo oli kirjoitettu niin löysästi, olisin kovasti halunnut tietää lisää. Ongelma kirjassa oli juuri se, että henkilöt jäivät aika latteiksi. Se oli harmillista, koska heitä pyöristettiin kuitenkin sen verran, että olisin halunnut tietää enemmän.

Kolmanneksi kiinnostavinta oli Elias. Kukapa ei pitäisi omituisesti käyttäytyvistä poliiseista? Kaikki pitävät! Eihän niitä muuten olisi joka ikisessä kyhäelmässä, joka kertoo poliiseista.

Lisäksi tarina oli oikein hyvä, enkä ihmettele, että kirjan elokuvaoikeudet on ostettu Ameriikkaankin. Vähän kuitenkin harmitti, että taitavampi kirjoittaja olisi saanut näistä aineksista juhla-aterian, nyt saatiin oikein hyvä lounas. Näkökulma pomppi omituisesti kesken kohtauksen ja muutenkin tuli tunne, että kirjoittajalla on vielä varaa kehittyä teknisesti. Onneksi hyvä tarina kesti pienet esteettiset ongelmat, huomasin pitkästä aikaa oikein mielihalulla ahmivani kirjaa.

Varasin muuten sen 8-pallonkin kirjastosta. Ehkäpä siinä on pyöristelty hahmoja! Katsotaan, sanoi katsoja.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Peter Pan (eli Siina lukee sarjiksia osa 2)

Régis Loisel: Peter Pan
(Volume 1-6, 1990-2004)
Kääntäneet: Nicholas Rossert ja Paul Rafferty, Nora Goldberg ja Cheryl Anderson
Soaring Penguin Press, 2013


Osallistuin keväällä sarjakuvavinkkaukseen, josta sain aimokasan hyviä vinkkejä sarjisaukon paikkaukseen ja innostuin oikein lukemaan. Sarjisinto jotenkin jäähtyi, kun ryhdyin lukemaan sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin nuoruudesta kertovaa sarjakuvaa My Friend Dahmer. Se jäi kesken kun oli niin synkeä ja koko sarjispino unehtui hyllylle. Toissapäivänä kuitenkin tuntui, että nyt voisi nykäistä jotain vähän keveämpää. Peter Pan! Sehän on varmasti iloista!

No kyllä ei ollut.

Sarjakuva kertoo Peterin varhaisvaiheista. Se vastaa kysymyksiin, miten Peter joutui Mikä-mikä-maahan, miten kapteeni Koukku menetti kätensä, mistä johtuu Peterin pakkomielle äidistä, mikä on Peterin ja Koukun suhde, miten Peteristä tuli Pan. Noin esimerkiksi. Sarjakuva on todellakin tarkoitettu aikuisille, Peterin varhaisvaiheet 1800-luvun lopun Lontoossa eivät ole lasten silmille saati korville. Esimerkiksi Peterin äiti on ehkä jäätävin mutsi jota on kuunaan nähty. Ainakin toivoisin, ettei näin jäätäviä ole monia. Katsokaa vaikka:


Luin kaikki kuusi albumia. Ensimmäinen ja viimeinen olivat kauheimmat, keskimmäisissä seikkailtiin Mikä-mikä-maassa merirosvojen ja aarteiden perässä, eikä ollut ihan niin hirveää. Viimeisessä ilmenee, että Tinker Bell on aivan karmea akka ja että jos kasvaa ilman rakkautta, on vaikea olla kovin empaattinen. Toisaalta Peter ja kadonneet pojat ovat vain lapsia, joten kai heitä on ymmärrettävä, toisin kuin sarjakuvan aikuisia.

Tinker Bell, mikä kauhea mäntti

Loisel teki sarjakuvaa vuosina 1990-2004 ja jälki kaunistuu loppua kohti. Alussa ihmiset ovat hyvin rujon näköistä porukkaa, lopussa osa on jo ihan sieviä, Peterkin. Pidin kyllä piirrosjäljestä alusta loppuun. Oli kaikkinensa oikein ajatuksiaherättävä, suositeltava ja komeasti piirretty sarjakuva, mutta varsin ahdistava, ja siitä haluaisin myös purnata, että onko joka kerta, kun käsitellään 1800-luvun loppua, pakko tunkea se helvetin Viiltäjä-Jack juoneen? En jaksaisi enää yhtään juttua, jossa yhtäkkiä kulisseista steppailee sivujuonena Jack vähän viiltämään. Tosi ärsyttävä tyyppi.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Lomonosovin moottori

Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Poesia, 2014

Ulkoasu: Olli-Pekka Tennilä

"Puhallan keuhkollisen pimeää sieraimistani. Yöllä me lähdemme meren alle. Nautila on maalattu valkoiseksi. Niin se muistuttaa kaskelottia. Vaihdan ylle metsästyskasvoni." s. 64
Tämmöisen kirjallisuuden takia on ihanaa osata lukea. Joskus harvoin sattuu ottamaan käteensä jotain tämmöistä, josta oikein puhkuu ja huokuu, että nyt on kirjallisuutta. Jotain uutta, erilaista, ennenlukematonta, ennalta-arvaamatonta. Lauseita, jotka ovat niin hyviä, että tekisi mieli kirjoittaa ylös ja tatuoida käteensä, että voisi ihastella niitä ikuisesti.
"Näin kauan kesti, että sain sanotuksi tämän: en mitään. Tämän verran piti tietää, etten tiedä edes sitä mitä luulin ymmärtäväni." s. 219
Hyvä on. Niistä lauseista muodostuu melko sekava mylläkkä, joka kertoo sinne tänne hortoilevan tarinan omituisesta porukasta, joka rakentaa Novaja Zemljalla orgaanis-lyyristä ja kvantti-maagillista elinvoimakojetta N. Teslan alkuperäispiirrustusten pohjalta. Apuna häärivät homonculukset. Kirja on kokoelma lyhyitä tekstejä, hyvin erilaisia, silti samanlaisia, jotka maalaavat hämärän kuvan tapahtumista. Tarinan voi lukea joko alusta loppuun, kuten itse tein, tai seuraten joka tarinan lopussa olevia viitteitä eri osien välillä. Nyt ehkä vähän harmittaa, etten lähtenyt pomppimaan viitteiden perässä, olisin saanut oikein kokonaisvaltaisen taidekokemuksen.
"Sadan kilometrin päässä olleet tarkkailijat saivat kolmannen asteen palovammoja ja toisen asteen sielullisia mutaatioita." s. 135
Haluaisin suositella tätä ihan kaikille maailman ihmisille, mutta koska olen ihmisenä melko rehellinen, on kai sanottava, ettei Lomonosovin moottori taida olla ihan koko kansan kirja. Silti toivoisin sille enemmän huomiota ja lukijoita. Jos on valmis hyväksymään sen, että kyseessä on hyvin erikoislaatuinen taideteos, eikä johdonmukaisesti etenevä romaani, tämä on hieno, hauska, pelottava, ilahduttava ja sielua elvyttävä kokemus.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Locke

Steven Knight, 2013

Kuva

Locke on erittäin hyvä, pieni elokuva.

Se kertoo betonivalutyömiesihmisestä (en muista hänen ammattinimikettään nyt, anteeksi, mutta jonkin sortin työmaan esimies hän varmaankin oli) Ivan Lockesta, joka työpäivän päätteeksi istuu autoonsa, lähtee ajamaan ja soittaa puheluita. Locken elämä on käännekohdassa. Hänen on mentävä, kiiruusti, ja vähän yli tunnin automatkan aikana hoidettava monta isoa asiaa.

Käytännössä Locke siis höpöttää koko elokuvan ajan yksinään autossa. Tom Hardy on jokseenkin kova näyttelijäukko ja tekee hienon roolin. Olen pitänyt hänestä aina hänet nähdessäni ja nyt pidän vielä enemmän.

Enpä oikeastaan keksi tässä elokuvassa kovin paljon mitään vikaa. Ensiluokkaista elokuvaviihdettä. Kestikin alle puolitoista tuntia, mikä on aina myönteinen asia. Olen viime aikoina muutenkin kovasti miettinyt, miksi arvostetut kirjat ja elokuvat niin usein pakkaavat olemaan kauhean pitkiä. Joskus sanottavansa voi sanoa tiiviistikin ja olla mainio.

Tässä hengessä jätän jaarittelut aiheesta tähän.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
(All The Light We Cannot See)
Suom. Hanna Tarkka
WSOY, 2015


Kun tästä kirjasta alkoi tihkua hehkuttavia arvioita, olin heti, että juu ei. Ei ei ei. Itkettävä on ja sotaa on ja kaikki. Ei ei ei ei. No sitten tapahtui se, mitä minulle nykyään tapahtuu ihan liian usein, että Elisa Kirja lähettää sähköpostia, että ostapa Siina halavalla tämmönen sähkökirja, ja minä että kai nyt kun kerran on halapa. Jossain siinä vaiheessa tämä vissiin voitti sen Pulitzerin ja ajattelin, että ehkäpä tämä sitten voi olla ihan kiva vaikka on itkuherutusta ja sotaa.

Nonni. Miten siinä sitten kävi. Luin tätä hiton kirjaa melkein kolme kuukautta.

En oikein tiedä miksi. Ei siinä mitään vikaa ollut. Oikeastaan ihan kiva ja nopealukuinen kirja. Lyhyitä lukuja, aivan kivat henkilöt ja kiinnostava tarina, hyvin kirjoitettukin.

Kaikki se valo ja niin edelleen kertoo ranskalaisesta, sokeasta Marie-Clairesta ja saksalaisesta orvosta Werneristä, lapsista, jotka omilla tahoillaan joutuvat sodan kouriin. Heitä yhdistävät radiot ja ranskalainen Saint-Malon kaupunki, joka toisessa maailmansodassa pommitettiin maan tasalle. Ja sitten on semmoinen timantti ja natseja ja pommeja ja kaikkea sellaista siinä.

Vaikken kirjasta mitään varsinaista vikaa osaa osoittaa, joku siinä ei kuitenkaan ihan osunut maaliin. En osaa eritellä enkä kirjoittaa analyysejä, tämä on tämmöinen vähän typerämpi kirjablogi. Luin kirjan ja niinku silleen.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Hieno päivä

Tänään oli hieno päivä seuraavista syistä:

Kävin yksin Turussa. Korostan sanaa "yksin". Käyn hyvin harvoin yksinäni yhtään missään, mutta nyt kävin ihan yksin ihan Turussa saakka. Aamulla lähdin ja illalla tulin takaisin. Yksin. Istuin ja luin kaksi tuntia suuntaansa.

En myöhästynyt bussista. Vaikka olisin voinut. Olin tapani mukaan hyvissä ajoin Kiasman edessä, josta Onnibussit lähtivät vielä viimeksi kun sellaisella matkustin, mutta onneksi olin tapani mukaan myös epäileväinen ja tarkistin lähtöpaikan, joka ei todellakaan ollut Kiasman edus, vaan Kampin terminaali. Ehdin hienosti!

Tapasin kaksi viikkoa vanhan tulevan kummityttöni. Hän oli ihana ja täydellinen, kuten vauvoilla on tapana, mutta hän oli toki erityisen ihana ja täydellinen, koska on tuleva kummityttöni, ja kummitädeillä on oikeus olla sillä tavalla puolueellisia. Oli myös älyttömän kiva nähdä kummityttöni vanhempia, koska hekin ovat ihania. Ihanaa, ihanaa. Ja arvatkaa mikä on myös ihanaa? Ruisrock-viikonloppuna Turussa on aina helle. Se on hyvin erikoinen juttu. Vähän niin kuin se, että Lintsillä paistaa aina aurinko. Onkohan näitä luonnonilmiöitä koskaan tutkittu? Ehkä ei, koska Ruisrockissa kukaan ei ehdi tutkia mitään kun pitää juosta kännissä lavalta toiselle ja Lintsillä hikisenä laitteelta toiselle. Ihan ymmärrettävää sinänsä.

Turkulainen leppäkerttu.

Hyvät jalkatilat. Onnistuin pääsemään sekä mennessä että tullessa Onnibussin invapaikoille, joissa on erittäin hyvät jalkatilat. Poistullessa kävi jopa niin hyvä tuuri, että bussi oli melko tyhjä, enkä saanut edes vieruskaveria. Siinä yksinäni leveilin, mässäsin karkkia ja luin. Melko lähellä käsitystäni taivaasta on se, yksinään jalat suorina karkki suussa lukea kirjaa, oijoi.

Kirja loppui. Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Kaikki se valo jota emme näe, jota olen tahkonnut huhtikuusta saakka. On jokseenkin helpottunut olo. Palaannen aiheeseen tuonnempana.

Tämä päivä oli hieno päivä, en tiedä miten huominen voisi olla parempi. Ehkä se silti voi. Katotaan.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Otsikkoautomaatissamme on juuri nyt tukos

Pitää varmaan blogata, ettei pääse toisena kuukautena peräkkäin blogin tilasto notkahtamaan. Olen blogannut koko urani suhteellisen säännöllisesti, viime kuussa oli koko blogin pohjalukema, vain kahdeksan kertaa. Mikä häväistys. Mutta ei nyt vaan oikein. Tuntuu, että sanainen arkku on tiks lukossa ja avain heitetty jokkeen. Lisäksi luen Antti Salmisen Lomonosovin moottoria, joka on niin lausetasolla niin upea, että siinä tuntee kuka tahansa itsensä kirjoittajana varsin pikkuruiseksi. En sano vielä mitään muista tasoista, kun olen vasta vähän yli puolen välin.

Auton sisäkatto.

Meillä katsotaan nykyään älyttömän vähän telkkaria sillä tavalla, että katsottaisiin telkkaria. Siis, että nytpä kello onkin 21.15, kakkoselta tulee Nakkipetterin kiusaukset, nyt äkkiä telsu tulille. Olen jotenkin nykyisin täysin kyvytön katsomaan telkkaria niin. Haluan katsoa sarjani silloin kun minua huvittaa. Mutta joskus, kuten juuri nyt, istun sohvalla ja telkkari on auki, ja tulen katsoneeksi sitä mitä sieltä tulee.

Äsken sieltä tuli Kesäkuski, jossa Mikko Kuustonen ilmeisesti joka jaksossa istuu eri auton rattiin uuden ihmisen kanssa. Olin aivan järkyttynyt! Mikko Kuustosen täytyy olla jonkinlainen superihminen! Minä saisin halvauksen, jos joutuisin ajamaan joka jaksossa eri autolla ja vielä jonkun ihmetyypin kanssa, seuraamaan liikennettä, keskustelemaan järkevästi, olemaan kiroilematta, ja koko homma vielä kuvataan telkkariin. Ihan kauhea konsepti! Huh huh. Kaikkea ne ihmiset tekevätkin.

Tämän järkytyksen tajuaminen edelleenjärkytti minua, koska entivanhaisina aikoina olin hurjapäinen ja kuolemaa halveksuva kuski. Nyt olen pelokas ja ahdistunut kuski. Jouduin tällä viikolla ajamaan useita satoja metrejä LAHDEN KESKUSTASSA ja jouduin pidättelemään itseäni, etten olisi kirkunut korkeaa ceetä koko aikaa. Se oli ihan kauhea kokemus. Samalla matkalla kokeilin vakionopeudensäädintä, mikä oli ihan kauhea kapistus. Koko auto oli ihan poissa käsistä. Siinä vain kädet täristen ohjasin. Hyi. Lisäksi olen muuttunut siksi maailman vihatuimmaksi autoilijaksi, joka ajaa satasen alueella yhdeksääkymppiä, mutta kaasuttaa sataankymppiin heti kun tulee ohituskaista. Mutta kun siinä on niin turvallista yhdessä porukalla kaasutella!

Nyt pitäisi varmaan joko ajaa enemmän kuin kaksi kertaa vuodessa tai oppia elämään tämän piirteen kanssa.

Ja valehtelin äsken vähän. Itse asiassa seuraamme yhtä sarjaa. Geordie Shorea. Se tulee myöhään illalla MTV:ltä, siis siltä kanavalta, jolta ennen tuli musiikkia ja jolta nykyisin tulee aivan käsittämättömän huonolaatuista tositv-skeibeliä. Sellaista on myös Geordie Shore. Se on Englannin versio Jersey Shoresta, joukko nuoria idiootteja laitetaan asumaan taloon ja heidän työnsä on ryypätä ja bilettää ja sekoilla. Se on ihan hirveä konsepti, mutta jostain syystä Geordie Shore on kauhean koukuttava. On tosi hauskaa, kun Roscoe imitoi Scottia ja lisäksi Charlotte on ehkäpä televisiohistorian mahtavin tyyppi.

En minä tiedä miksi minä tuonkin kerroin. Olisi ollut varmaan paljon hienompaa kertoa, että katsomme yhdessä feminististä televisiosarjaa Neiti Fisherin etsivätoimisto. Oh well. Alkaisikohan tämä jo riittää postaukseksi? Pitäisi ehtiä tässä vielä katsomaan Orange is the New Blackia.