maanantai 1. kesäkuuta 2015

Mommy

Xavier Dolan, 2014

Kuva
Xavier Dolan on ihana!

Hän on niiiin ihana, että meinaa lähteä taju! Hän on ihana ulkoisesti, menkääpä vaikka guuglen kuvahakuun niin näette. Mikä frisyyri! Sen lisäksi hän on ihmeellinen lapsinero, jonka ensiohjauksesta olin hyvin vaikuttunut suunnilleen vuonna 2009. Elokuvan nimi oli I Killed My Mother ja Dolan ohjasi, käsikirjoitti ja näytteli pääroolin, ja oli tämän tehdessään alle kaksikymmentä vuotias. Kaksikymmentä! Minä en tiennyt kaksikymmentä vuotiaana mistään yhtään mitään, en ollut muuttanut vielä edes kotikotoa pois, ja tämä kuvankaunis ihminen tekee loistavia elokuvia. Tasan eivät käy lahjat, jos eivät onnenlahjatkaan.

On oltu kovasti sitä mieltä, että tämä Dolanin viides elokuva on hänen parhaansa. Tai siis, hän on nyt kaksikymmentäkuusi, joten todennäköisesti hän ehtii tehdä vielä aika monta vielä parempaa elokuvaa, tai näin toivon ja uskon.

Mommy kertoo Diestä, jonka mies on kuollut ja lievästi sanoen häiriintynyt poika on sytyttänyt koulun ruokalan palamaan. Die joutuu ottamaan Steven luokseen ja järjestämään tälle koulutuksen. Steve on suorastaan pelottava lapsiaikuinen. Hän on vahva, väkivaltainen, mielipuolinen, herkkä, ihana, rakastettava, vaarallinen ja ei koskaan tylsä. Äiti ja poika rakastavat toisiaan hullun lailla. Sitten he ystävystyvät naapurin änkyttävän opettajan kanssa.

Elokuva on kaunis, vaikuttava, surullinen ja hieno. Dolan on ihan uskomattoman taitava. Katsoessaan mietti ihmisten erilaisia lähtökohtia elämään. Steve on vasta lapsi, mutta hänen elämänsä tuntuu ennaltamäärätyltä. Die yrittää niin kovasti, on niin kova ja valmis tekemään mitä tahansa, mutta tuntuu ettei mikään riitä. Änkyttävän naapurin änkytyksen syytä ei päästä edes arvailemaan kunnolla.

Tämmöistä nähdessään sitä alkaa väistämättä miettiä yhteiskunnan eriarvoisuutta ja sitä, onko reilua rankaista lapsia siitä, millaiset lähtökohdat he sattuvat saamaan. Onkohan Suomessakin muutaman vuoden päästä niin, että lapsensa voivat lähettää kouluihin vain rikkaat ihmiset. Se saa miettimään esimerkiksi sitä, pitäisikö tässä itse kunkin unohtaa kaikenlaiset taidehaihattelut, lyhennetyt työviikot ja muu sellainen, ja panostaa onnellisuuden sijaan tuleviin sukupolviin ja rikastumiseen. En tiiä. En tosiaan tiiä. Aloin tänään jo miettiä sitäkin, pitäisikö itse lähteä politiikkaan mukaan sen sijaan, että istuu kotona vinkumassa, mutta tulimme Roscoen kanssa yhdessä siihen tulokseen, että olen niin tunnekuohuinen ihminen, että kuolisin verisuonen purkaukseen alle puolessa tunnissa puoluepolitiikassa. Elokuvan jälkeen ihmettelimme Roscoen kanssa tätä erinomaista sarjakuvaa ja olimme vaiti.

Menipäs vakavaksi. Ai niin, sanoinko jo, että Xavier Dolan on ihana? Hän on ihana!

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Loistava sarjakuva ja superilta haiskahtava Dolan.
    t.Neighborino

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt äkkiä kirjaston varausjonoon vaan! Luulen että tykkäisit!

      Poista