maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
(Joyland, 2013)
Suom. Kristiina Vaara
Tammi, 2015



Tiiättekö mimmoinen on minusta täydellinen päivä?

Sellainen, että saan aamulla nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Saan aamupalaksi perunarieskaa ja kahvia. Koko loppupäivän saan lähinnä lölliä sängyssä ja lukea, kun mummi leikkii lapsen kanssa ulkona. Välillä käyn lounaalla ja pullakaffella. Luen lisää, pitkään kesken olleen kirjan loppuun. Illalla käyn rantasaunassa ja pesen tukan lähdevedellä soikossa. Syön grillattua tofua ja katselen ikkunasta poroa.

Tänään oli semmoinen päivä. Ihana ihana päivä.

Oli tosi kiva saada Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin loppuun.

Otin sen mielijohteesta pikalainaan töistä käsiteltyäni sen. En ole lukenut Kingiä sitten 90-luvun puolivälin, jolloin lupasin itselleni, etten enää ikinä tee niin. Olin lukenut Piinan, jonka lukeminen oli ihan kauheaa piinaa ja sen jälkeen en nukkunut kahteen viikkoon, ja Carrien, jonka vaikutus oli hyvin samanlainen, ja Juokse tai kuole, joka oli muistaakseni aikamoista sekundaa, mutta mieleen jäi elävästi kuva ihmisestä, jonka suolet valuvat ulos mahasta, ja että se on kivuliain tapa kuolla. Olin ihan liian herkkä Kingille, mutta joku siinä kiehtoi. Onhan hän parhaimmillaan erinomainen kirjailija. Yritin silloin valita luettavakseni ohuimpia Kingejä, mutta lopulta jouduin myöntämään, että on liian hurjaa minulle. Vieläkin muistan, kun seisoin kajaanilaisen kirjakaupan nurkassa, avasin Kingin Kolkuttajat, luin alusta runon, kauhistuin, kuvittelin mitä kirjassa tapahtuu ja päätin, etten koskaan koskaan koskaan lue sitä.

Olen toki tiennyt, että Kingin tuotantoon kuuluu vähemmänkin hurjia juttuja, mutta olen pitänyt päätökseni. Nyt kuitenkin 70-luvun huvipuisto ja kummitteleva kummitusjuna kuulostivat oikein kivalta kesälukemiselta. Ja ihan kivaa se olikin. Suurin osa kirjasta keskittyy aika laimean Devin-jäbän kokemuksiin huvipuiston kesätyöntekijänä. Tyttöystävä on jättänyt ja hän viihdyttää lapsosia koirapuvussa. Kummitusjunassa kummittelee vähäsen. Kirja ei ole kovin jännä, mutta sympaattinen ja minulle ihan riittävän jännittävä.

Luin tänään melkein koko päivän, mutta sain luettua vain sata sivua. Joku tohkeampi lukija olisi vetäissyt 800 sivua, mutta minä olen selvästi kesäterässä. Rantasaunan ikkunasta lampea katsellessani ja lukuvauhtiani Roscoen kanssa analysoidessani tulin siihen tulokseen, että mitä väliä. Tärkeintä, että on ihanaa!

(Lukukokemuksen mahdollisti anoppini, kiitos!)

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Lomakatastrof!

Hui mitä kauheaa äsken tapahtuikaan!

Olen reissussa, nyt kolmannella etapilla, ja tässä viime päivinä olen purkanut ja pakannut lukuisia pakaasejani moneen otteeseen.

En ole ehtinyt lukea moneen päivään, koska minulla on sellainen näkemys, että autoa ajaessa ei saa lukea, ja tasapuolisuuden nimissä, koska ajaja ei voi lukea, apukuskin täytyy tukea tämän surkeutta olemalla myös lukematta. Apukuskin tehtävä on laulaa suureen ääneen radiohittejä, valittaa radiohittien huonoutta, painaa toisella jalalla kuvitteellista jarrua, tarkkailla pientareita ja huolehtia lapsen viihtymisestä.

Olisin tänäänkin lukenut varmasti kokonaisen kirjan, ellei minulla olisi tätä näkemystäni.

Tämä ei ole se kauhea, mitä tapahtui. Se tulee vasta vähän myöhemmin.

Juhannusaatto

Tänään aamulla heräsin juhannuspäivään vuokramökissä, otin puhelimen käteeni ja sain lukea kummityttöni syntyneen yöllä. Tulin hyvin onnelliseksi ja syöksyin heti herättämään kaikki muut ja esittelin juhannusihmeen kuvaa. Sitten soitin lapseni isomummolaan, jossa lapsi oli ollut yötä, ja sain kuulla, että hänen korvansa on turvonnut, koska joku öttiäinen on siihen pistänyt. Tulin hyvin huolestuneeksi. Yritin pakata tavaroitani yhtä aikaa onnellisena uudesta pikkuystävästäni ja huolestuneena oman jälkikasvuni korvasta ja muistan työntäneeni tietokoneeni ja kasan kirjoja Roscoelle, josko hän voisi sijoittaa ne jonnekin omiin matkatavaroihinsa.

Kahden vuorokauden lukemattomuuden jälkeen olin todella odottanut, että pääsen mökin sohvalle kirja kädessä. Vaan. Kirjaani ei löydy mistään. Mylttään kaikki mahdolliset kassit ja nyssäkät, joita oli monta, mutta ei. Tietokone ja osa kirjoista löytyi Roscoen repusta, mutta ei sitä, mikä oli juuri pahimmoilleen kesken. Kiroilin ja kaivoin epätoivoissani. Kirjani on hävinnyt, se on yksinkertaisesti kadonnut, sitä ei ole missään.

Tämä oli se kauhea, mitä tapahtui!

Ja sitten. Kirja löytyi Roscoen repun sivutaskusta!

"Loma on peruttu!" julistin huumassa kirja kädessäni.
"Loma on peruna hihihi!" huusi Pallas Kanelikakku.
"Tarkoitan loma on pelastettu", korjasin.
"Äiti sanoi että loma on peruna hihihi!"

Ja ajatelkaa, nytkin voisin olla lukemassa, mutta jostain syystä tulin kirjoittamaan tätä. Niin että toivottavasti edes joku lukee tämän loppuun, koska tämänkin tekstin tuottamiseen on käytetty lomailevan ihmisen lukuaikaa. Ja se jos mikä on arvokasta se!

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ender's Game

Gavin Hood, 2013

Kuva

Aluksi haluaisin kertoa Enderin merkityksestä minulle.

Se on suuri.

Kun tapasin nykyisen aviomieheni Roscoen (kun kirjoittaa "nykyinen aviomies" tuntuu, kuin jossain olisi liuta entisiä ja tavoitteena saada tulevia aviomiehiä, mutta viittaan tällä kuitenkin enemmänkin siihen, että tapahtumahetkellä olimme juuri tavanneet, piti vain päästä neroilemaan, sori) ja kävi ilmi, että hän on lukenut Orson Scott Cardin kirjan Ender, olin ihan, että tämä ihminen on tarkoitettu minulle. Olen lukenut Enderin monta kertaa ja minusta se on niiiiin hieno, että olen valmis laittamaan sivuun jopa Cardin aika kyseenalaiset näkemykset homoseksuaaleista ja hänen muutenkin omituiset ulostulonsa asioissa.

No jaa. Olen muutenkin sitä mieltä, että pitäkää kirjailijat poissa kirjallisuudestani.

Mutta siihen Enderiin. Niin, se on siis hieno hieno kirja! Sittemmin olen tavannut muitakin ihmisiä, jotka ovat lukeneet Enderin, mutta heidän kanssaan en ole mennyt naimisiin. Mutta joka kerta kun tapaan ihmisen, jonka kasvot kirkastuvat Enderin tullessa puheeksi, huomaan kokevani syvää veljeyttä.

Sitten kuulin, että Ender's Gamesta kauan suunniteltu elokuva valmistuu viimeinkin. Ja sitten kuulin, että se on ihan paska. Päätin, etten mene katsomaan sitä leffaan. Sen sijaan jonotin sitä puolitoista vuotta kirjastosta vain saadakseni sen juuri samalla viikolla kun huomasin sen olevan myös Netflixissä.

Ender's Game kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa avaruudesta tulleet ötökät uhkaavat planeettaamme. Ender Wiggin on huippuälykäs lapsisotilas, jota koulutetaan julmilla ja epäinhimillisillä tavoilla pelastamaan maailma. Tarina on minusta hyvin pasifistinen, järkyttävä ja vaikuttava.

Entäs elokuva? Kirjan Ender on kuusivuotias, elokuvassa teini. Se vie aika paljon mehuja tarinasta. Lisäksi tarinassa lähes täysin sivuutettiin Enderin sisarukset, joiden osuuden muistelen olleen hyvinkin kiinnostava. Mutta, koska viimeisimmästä lukukerrastani on jo vuosia, pystyin suhtautumaan elokuvaan edes jotenkin, ja huolimatta sen ilmeisestä häviöstä kirjalle, ei se ihan sysipaska ollut. Olen nähnyt huomattavasti huonompiakin elokuvia.

Mutta jos joku ei ole vielä Wigginin Enderiin tutustunut niin ehdottomasti kirja käteen!

torstai 11. kesäkuuta 2015

Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni
(The Keep)
Suom. Heikki Karjalainen
Tammi, 2013

Kansi: Jussi Kaakinen
Nyt en oikein tiedä mitä mieltä olen tästä kirjasta. Lukukokemus oli jotakuinkin tämmöinen:

Ihan kiinnostavaa, ihan kiinnostavaa, tylsää tylsää tylsää, onpa typerä kirja, minä en oikeastaan pidä tästä kirjasta, onpas jännittävää, kylläpä jännittääkin, tylsää tylsää tylsää, miksi tämä kirja on näin huono, no mutta jopas nyt, nytpä onkin jännää, ohhoh, voi veljet, nytkö se loppui.

Moneen otteeseen mietin, että miksi edes luen näin tyhmää kirjaa, mutta nyt sen luettuani huomaan kuitenkin sydämeni sopukoissa tykänneeni siitä kovastikin. Ehkä voisi sanoa, että lukukokemus oli epätasainen.

Koska koko kirja on oikeastaan melkoinen hullunmylly. Se alkaa kertomuksena Dannysta, joka on puhelinaddikti ja saapuu johonkin tuntemattomaan Euroopan vuoristomaahan auttaakseen serkkuaan vanhan linnan kunnostuksessa. Sitten yhtäkkiä ilmeneekin, että tarinaa kertoo Ray, joka osallistuu vankilan luovan kirjoittamisen kurssille. Kaikki myllertyy moneen kertaan ja kieltämättä Egan on aika epeli kieputtamaan tarinaa. Ihailen kovasti kirjailijaa, joka ei anna minkään rajoittaa itseään, mutta pystyy silti pitämään homman enimmäkseen hanskassa.

Ehkä ongelmani tämän kirjan kanssa oli, etten oikein pitänyt Dannysta enkä Raysta kertojina. Onneksi lopuksi kirjaan ilmestyi kolmaskin kertoja, joka oli niin hyvä, että pelasti koko kirjan.

PS: Ihanaa tässä kirjassa oli muutens myös löyhä taitto! Keltaisen kirjaston kirjoja on usein ihana lukea siksi, että ne ovat monasti aika mainioita sisällöltään, mutta myös siksi, että niiden sivut ovat tukevaa paperia ja ne on taitettu niin mukavan rennosti, että lukeminen sujuu nopsaa.

PPS: Superärsyttävää oli muutens sanan skeglu yletön viljely. Ihan hirveä sana! SKEGLU! HYI!

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Twilight - Aamunkoi

(Twilight - Breaking Dawn)
Bill Condon, 2011 & 2012

 


No niin, Roscoe, eikö ollutkin niin, että sinä pakotit minut katsomaan Twilight - Aamunkoin?
Joo.


Miksi?
Sinä toit ne kirjastosta.


Mutta minä kysyin ensin, että haluatko sinä katsoa ne.
Tietenkin halusin.


Mikä sinuun varhaiskeski-ikää lähestyvänä parrakkaana henkilönä vetoaa näissä Twilight-elokuvissa?
En minä tiiä. Niissä on vamppyyrejä ja ihmissusia. Tarviiko sitä ihminen muuta? Ei tarvii!


Tuliko sinulle tunne, että haluaisit lukea myös kirjat?
No ei kyllä yhtään.


Muistatko, kun kävimme yhdessä katsomassa jonkun Twilightin elokuvissa ja olimme aivan pöyristyneitä, kun koko muu yleisö alkoi kirkua aina kun Edward tai Jacob riisui paitansa, eli lälhes koko ajan?
Joo, muistan, se oli kakkososa. Eikä alkanut kaikki kirkua, yksi alkoi kirkua ja muut paheksui. Suomalaiset on semmoisia. Sinä oot värittänyt vähän.


Ei. Ne KAIKKI kirkui, me paheksuttiin.
Eikä kirkunut. Minä muistan elävästi, kun siinä alussa tuli Edward ja yksi kirkui parvella ja kaikki muut oli, että älä viiti olla noin nolo, eikä ne kirkuneet sen jälkeen.


Siis ne kirkuivat, ne kaikki kirkui. Aina kun joku riisui paidan.
Vähän saattoivat teiniäännähdellä.


Olivatko tämän päätösosan tapahtumat sinusta yllättäviä?
Nooo ei ne nyt niin yllättäviä olleet. Vähän silleen laimeita.


Eikö sinusta se niiden lisääntyminen ollut yllättävää? Tai se Jacobin leimautuminen?
Niin no jos yllättävää on silleen, että VAU, niin tässä oli, että vau, onpas kökösti kirjoitettu. Tämä on sellainen sarja ainakin elokuvina, että ekassa osassa oli jotain tolkkua mutta loppuosat oli selvästi väännetty kauheassa kiireessä ja väkisin piti keksiä sinne jotain juonentynkää.


Päättyikö tarina sinusta tyydyttävästi?
Oli ihan hieno viimeiset viisi minuuttia. Ei kai se mitenkään muuten olisi voinut loppuakaan. Ihan kiva, ettei kukaan sitten lopulta kuollut, vaikka kyllä minä odotin, että ainakin Carlisle olisi kuollut tapaturmaisesti.


Kuka oli suosikkihahmosi elokuvissa? 
Alice oli aika siisti. Ja se seriffi-iskä, se oli aika hauska. Vaikka tässä viimeisessä osassa se kyllä osoittautui aika löperöksi etsivänä.


Minunpa olivat Aro ja se parrakas erakkovampyyri, jota näytettiin ihan liian vähän. Eikö olisikin hyvä idea, jos Meyers voisi kirjoittaa vähän lisää siitä erakkovampyyristä? Minusta hän oli sata kertaa kiinnostavampi kuin supertylsät Cullenit. Vai mitä mieltä sinä olet?
Jos tuossa elokuvassa oli Meyersin kirjoittamia repliikkejä, minusta hänen olisi hyvä aika jättää kirjoituspuuhat muille ja nauttia elämästä.


Mutta haluatko sanoa jotain siitä komeasta erakkovampyyristä?
No kun en minä muista kuka se oli.


Se komea.
Kuka? En minä muista. Oliko se se rokkistara vai se joka koko ajan epäili jotain eikä halunnut sotia, vai se, joka näki Bellan siellä jossain kun se pakkasi sitä reppua.


No en minä niin tarkkaan katsonut, se oli komea ja sillä oli parta.
Oliko muita kysymyksiä?


Mitä hyvää haluaisit sanoa elokuvista?
Onko tämä viimeinen kysymys?


Ei.
Tässä oli ihan mahtava musiikki. Yhdessä näistä elokuvista oli kohtaus, jossa oli Radioheadin biisi, joka soitettiin kokonaan! Se oli mahtava kohtaus. Näistäkin leffoista ekassa elokuvassa oli älyttömän hyvät musiikit ja viimeinen biisi oli niin hieno.


Haluatko lähettää terveisiä?
Vaimolle terveisiä.


Kiitos.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Minut on ryöstetty!

Istuin tänään kahvilassa odottelemassa päiväkahviseuraa ja samalla kurkistin facebookista jotain juttua ja ajauduin selaamaan jonkun linkkaamaa hauskaa Buzzfeed-linkkiä. Niin niin, julistin onnellisuutta ilman facebookia, enkä ole vieläkään palauttanut appista puhelimeeni, mutta joskus olen livennyt kurkkaamaan puhelimen selaimen kautta, kun on ollut joku kiinnostava keskustelu meneillään ja älkää nyt saivarrelko siellä tai en koskaan pääse kertomaan sitä mitä tulin kertomaan.

Tai no, koska tätä blogia lukevat nykyään lähinnä perheenjäseneni ja naapurini, te toki jo tiedätte tämän kaiken, mutta antakaa minun nyt kertoa tämä kumminkin ja lopettakaa se keskeyttäminen koko ajan, hyvät ihmiset sentään!

Niin. Se Buzzfeed-linkki. Sitä siinä selasin ja yhtäkkiä olin, että mitä helvettiä, olenko minä omassa Instagramissani, ei, kyllä minä olen täällä hassunhauskassa linkissä, mutta tässähän on kuva, jonka laitoin viime viikolla Instaan kun ystävät toivat pään kokoisia korvapuusteja tuomisiksi. Tämä kuva on minun ottamani! Ja se on täällä amerikkalaisella viihdesivustolla!

Olin ihan, että what the fuck, where's the truth.

Näin hieno!

Sitten huusin asiasta Facebookiin. Ja sitten olen loppupäivän kailottanut asiaa ihan kaikille, jotka jaksavat kuunnella ja reflektoinut asiaa mielessäni.

Koska asiahan on niin, että kuka tahansa saa viedä minun Instagram-kuvani ja tehdä niillä mitä haluaa. Tässä tapauksessa hassutella. Mutta toisaalta joku voi vaikka printata ne suurennoksiksi ja myydä kymmenillä tuhansilla, kuten täällä kerrotaan. Kiitos vain linkistä kaverille.

Oikeastaan olen ollut aika mielissäni. En ollut ajatellut korvapuustikuvaani mitenkään erityisenä, mutta nyt sen arvo on noussut mielessäni. Kaikista hästägillä #korvapuusti merkityistä yli kahdeksasta tuhannesta kuvasta he pöllivät juuri minun kuvani! Taidanpa siis olla aika hyvä valokuvaamaan korvapuusteja!

Aiemmin olen vähän naureskellut ihmisille, jotka pelkäävät kauheasti lastensa kuvien leviämistä jonnekin, mutta samalla en ole itsekään laittanut lapsestani tunnistettavia kuvia Instaan. Facebookiin kyllä olen. Olen aina ajatellut, että kuka nyt minun röpöplöökuviani haluaisi mihinkään käyttää. Tänään huomasin olevani hetkellisesti hieman paniikissa. Joku halusikin käyttää minun kuvaani! Minun! Lupaa kysymättä veivät vain. Entä jos joku vie kuvat lapsestanikin? Mitä minä sitten teen?

Mutta tässä illan tullen olen taas muistanut, että eihän se internet mikään aivoja hallitseva hirviö ole. Ihan itse saan valita mitä itsestäni netissä jaan, mutta ehkä nyt mietin vieläkin tarkemmin millaisia kuvia laitan lapsestani. Ja olen muistuttanut itselleni myös, että kannatan vapaata lähdekoodia ja creative commonsia ja muuta sellaista, johon liittyy myös se, että mitäs hiton väliä sillä on, jos joku hassuttelusivu haluaa viedä kuvan korvapuusteistani. Haluan olla edelleen avoin, luottavainen ja tykätä maailmasta. Ei sillä oikeasti ole yhtään mitään väliä.

Paitsi vähän sitä väliä, että kuvani oli heidän mielestään hieno! Minä se olen varsinainen renessanssi-ihminen kyllä! Niin taitava että taju lähtee!

tiistai 2. kesäkuuta 2015

The Skeleton Twins

Craig Johnson, 2014

"Oikein hyvä elokuva, viikon päästä en muista tästä mitään", totesi Roscoe noustessaan sohvalta elokuvan päätteeksi.
"Siis mitä tarkoitat, minä ainakin muistan, minä tykkäsin tästä ihan tosi paljon!" väitin, mutta nyt kun pari päivää myöhemmin yritän palauttaa mieleeni millainen elokuva tämä olikaan, saan aikaiseksi jotain tämänkaltaista:

- elokuva oli hyvä, amerikkalainen indieleffa
- siinä oli kaksoset, joilla oli kauheasti ongelmia
- ne eivät olleet kymmeneen vuoteen tekemisissä keskenään, mutta nyt en muista miksi
- itsemurhia tässä vissiin oli, enimmäkseen yritelmiä
- niillä oli keskenään niin hyvä meininki, että toivoin katsoessani, että minullakin olisi sisarus, jonka kanssa on hyvä meininki, kunnes muistin, että minullahan onkin, maailman paras sisarus!
- elokuva ei ollut kovin mieleenpainuva

Että simmottis. Pitäisi varmaan alkaa tehdä muistiinpanoja. Mutta onhan tässä se hyöty, että nämä amerikkalaiset altsuelokuvat ovat ehtymätön sammio, kun puolen vuoden kuluttua voin katsoa tämänkin kivan elokuvan uudestaan, enkä yhtään muista sitä aiemmin nähneenikään.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Mommy

Xavier Dolan, 2014

Kuva
Xavier Dolan on ihana!

Hän on niiiin ihana, että meinaa lähteä taju! Hän on ihana ulkoisesti, menkääpä vaikka guuglen kuvahakuun niin näette. Mikä frisyyri! Sen lisäksi hän on ihmeellinen lapsinero, jonka ensiohjauksesta olin hyvin vaikuttunut suunnilleen vuonna 2009. Elokuvan nimi oli I Killed My Mother ja Dolan ohjasi, käsikirjoitti ja näytteli pääroolin, ja oli tämän tehdessään alle kaksikymmentä vuotias. Kaksikymmentä! Minä en tiennyt kaksikymmentä vuotiaana mistään yhtään mitään, en ollut muuttanut vielä edes kotikotoa pois, ja tämä kuvankaunis ihminen tekee loistavia elokuvia. Tasan eivät käy lahjat, jos eivät onnenlahjatkaan.

On oltu kovasti sitä mieltä, että tämä Dolanin viides elokuva on hänen parhaansa. Tai siis, hän on nyt kaksikymmentäkuusi, joten todennäköisesti hän ehtii tehdä vielä aika monta vielä parempaa elokuvaa, tai näin toivon ja uskon.

Mommy kertoo Diestä, jonka mies on kuollut ja lievästi sanoen häiriintynyt poika on sytyttänyt koulun ruokalan palamaan. Die joutuu ottamaan Steven luokseen ja järjestämään tälle koulutuksen. Steve on suorastaan pelottava lapsiaikuinen. Hän on vahva, väkivaltainen, mielipuolinen, herkkä, ihana, rakastettava, vaarallinen ja ei koskaan tylsä. Äiti ja poika rakastavat toisiaan hullun lailla. Sitten he ystävystyvät naapurin änkyttävän opettajan kanssa.

Elokuva on kaunis, vaikuttava, surullinen ja hieno. Dolan on ihan uskomattoman taitava. Katsoessaan mietti ihmisten erilaisia lähtökohtia elämään. Steve on vasta lapsi, mutta hänen elämänsä tuntuu ennaltamäärätyltä. Die yrittää niin kovasti, on niin kova ja valmis tekemään mitä tahansa, mutta tuntuu ettei mikään riitä. Änkyttävän naapurin änkytyksen syytä ei päästä edes arvailemaan kunnolla.

Tämmöistä nähdessään sitä alkaa väistämättä miettiä yhteiskunnan eriarvoisuutta ja sitä, onko reilua rankaista lapsia siitä, millaiset lähtökohdat he sattuvat saamaan. Onkohan Suomessakin muutaman vuoden päästä niin, että lapsensa voivat lähettää kouluihin vain rikkaat ihmiset. Se saa miettimään esimerkiksi sitä, pitäisikö tässä itse kunkin unohtaa kaikenlaiset taidehaihattelut, lyhennetyt työviikot ja muu sellainen, ja panostaa onnellisuuden sijaan tuleviin sukupolviin ja rikastumiseen. En tiiä. En tosiaan tiiä. Aloin tänään jo miettiä sitäkin, pitäisikö itse lähteä politiikkaan mukaan sen sijaan, että istuu kotona vinkumassa, mutta tulimme Roscoen kanssa yhdessä siihen tulokseen, että olen niin tunnekuohuinen ihminen, että kuolisin verisuonen purkaukseen alle puolessa tunnissa puoluepolitiikassa. Elokuvan jälkeen ihmettelimme Roscoen kanssa tätä erinomaista sarjakuvaa ja olimme vaiti.

Menipäs vakavaksi. Ai niin, sanoinko jo, että Xavier Dolan on ihana? Hän on ihana!