lauantai 30. toukokuuta 2015

The Martian

Andy Weir: The Martian
Lukija: R. C. Bray
Podium Publishing, 2013

Oikeastaan kaikki oli sitä vastaan, että ensinnäkään koskisin tähän kirjaan pitkällä tikullakaan, ja toisekseen, pitäisin siitä. Mutta harhaisia ovat lukijan tiet ja niin vain otin The Martianin kuunneltavakseni.

The Martianissa yhdistyy kaksi asiaa joista en pidä kirjallisuudessani:

1. Avaruus. En keksi mitään, en yhtään mitään, ahdistavampaa, kuin joutua avaruuteen, paitsi ehkä joutua sinne yksin, ilman että kukaan tietää että olen siellä. Näin käy kirjan päähenkilölle Mark Watneylle, joka unohtuu Marsiin, kun muu miehistö luulee hänen kuolleen myrskyssä. Tässä kirjassa avaruus ei kuitenkaan vaikuta niin loputtomalta, suunnattomalta, rannattomalta, kaukaiselta, ahdistavalta, hengitysilmattomalta, myrkylliseltä, yksinäiseltä, kylmältä ja pimeältä kuin yleensä olen ruukannut kuvitella.

2. Tekniikka ja luonnontieteet. Minähän en ole koskaan mistään fysiikasta ja sellaisesta perustanut. Itse asiassa olen suorastaan sitä vihannut. Suurin osa The Martianin sisällöstä on Watneyn ihmemiesmäisen innostunutta selostusta siitä, miten hän saa kaiken toimimaan. Siis kaiken. Miten hän saa mullan kukoistamaan, ilmalukon tiiviiksi, vettä muodostettua tyhjästä, miten hengitysilma järjestyy, miten erilaiset vekottimet pelittävät tai eivät pelitä ja miten ne korjataan.

Vaikka kirja koostuu kahdesta inhokkiaiheestani, ne jyräytyvät yhden mahtavan jutun alle, joka kuorruttaa koko kirjan erinomaiseksi. Mark Watney! Hän on ihan mahtava tyyppi! Yleensä tuntuu, että avaruudessa on kauhean pakokauhuista ja synkkää, mutta Watney ei sellaiseen ala. Avaruus on, että KUOLE WATNEY, mutta Watney on vaan, että ENKÄ. Miten voi olla noin hyvä tyyppi! Watney muistuttaa monin tavoin ihmistä, jonka kanssa menin naimisiin. Heissä molemmissa on samanlaista intoa keksiä ratkaisu mihin tahansa tilanteeseen: ei jäädä itkemään vaan jumankeikari nyt kasvatetaan perunoita Marsissa!

Moneen otteeseen mietin, että mitähän oikeat tiedeihmiset tai nasalaiset tykkäävät tästä kirjasta. Kuunneltuani loppuun guuglasin vähän ja ilmeni, että kunnon nörtti Weir on oikeasti kehitellyt koko tarinan tiedepuolen ihan itse, lähinnä guuglailemalla. Ja avaruusmatkailuväki ja muut asiantuntijat ovat ihan innoissaan! Niin sitä vain voi kirjoittaa ihminen ihan mitä mieleen tulee haluaa, kunhan ottaa selvää. Ja juuri semmoista kirjallisuuden kuuluu ollakin.

Olisikohan jotain muuta iloista ja valoista avaruusscifiä? Olen kiertänyt avaruusscifin kaukaa, mutta nyt aloin miettiä, että ehkäpä olenkin ollut liian ennakkoluuloinen. Kestän synkkyyttä monissa muissa ympäristöissä, mutta avaruus on liian hirveä ja pelottava, että siellä pystyisi yhtään negistelemään.

2 kommenttia:

  1. Iloinen ja valoisa sci fi -kirjallisuus ei taida olla se genren tyypillisin juttu. YA-puolelta löytyy tosin jotain esim. Across the Universe -trilogia oli aika kevyt, tosin noissa jutuissa sitten se fysiikka ja luonnontieteet on täysin unohdettu ja pääasia on kirjoittaa viihdyttävä tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei se taida oikein kuulua avaruusscifin olemukseen. Olen tuota Across the Universea vähän vilkuillut kirjastossa, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ehkäpä joskus testaan sitä!

      Poista