maanantai 4. toukokuuta 2015

Rakkaus

(Amour, 2012)
Michael Haneke

Kuva
Haneke on semmoinen ukko, että hänen elokuvansa Kätketty on odottanut jotakuinkin seitsemän vuotta digiboksilla, että tulisi oikeanlainen olo. Hyvin harvoin tuntuu siltä, että nytpä tekisi mieli katsoa vähän Hanekea. Tai ehkä jollain masokisteilla on sellainen olo joskus. Onhan niitä ihmisiä, jotka haluavat laittaa tunteisiinsa vettä myllyyn, kuunnella surheita rakkauslauluja eron aikaan ja silleesti niinku. Minä en vain oikein ole sellainen ihminen, että hakisin murhemieltä.

Sitten kuitenkin kiistatta on niin, että aina kun katsoo Hanekea, katsoo neron työtä. Ja siksi on hyvä aina toisinaan katsoa, vaikkei siitä iloiseksi tulekaan.

Rakkaus on helpoin ja miellyttävin näkemäni Haneke. Se tosiaan kertoo rakkaudesta, eikä niinkään väkivallasta ja sen syistä, kuten Haneket usein.

Rakkaus kertoo Annesta ja Georgesista, vanhasta pariskunnasta, jotka asuvat suuressa asunnossa kahdestaan. Sitten Annen terveys alkaa pettää. Hän joutuu hetkeksi sairaalaan, mutta palattuaan pakottaa Georgesin lupaamaan, ettei vie häntä enää sinne. Ja niin Georges huolehtii Annesta. Heidän elämänsä umpioituu kuluneisiin huoneisiin, jotka muuttuvat yhä ahtaammiksi, harmaammiksi.

Elokuvan loputtua olin hämmentynyt. En oikein tiennyt mitä ajatella. Tai no, melko varmasti jokainen elokuvan katsonut miettii vanhuutta, itseään ja mahdollista puolisoaan. Käykö meille noin? Noinko meille käy? Mutta en tiennyt mitä elokuvasta olisi pitänyt olla mieltä. Sitten seuraavana päivänä luin Katja Kallion kirjoituksen Imageen kyseisestä elokuvasta, ja tajusin, että juuri näinhän tähän pitää suhtautua. Katja Kallio, siinä on kunnollinen elokuvankatsoja! Lähdenkin tästä Imagen sivuille lukemaan Kallion elokuvakolumneja, koska ne ovat sielua elvyttäviä. Menkää tekin.

Lempi-Hanekeni on muuten Valkoinen nauha. Tuli vaan mieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti