sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Lauantaiesseet

Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Siltala, 2015

Lauantaiesseet on selvästi tosi mukavan ja älykkään ihmisen kirjoittama kirja. Kyseessä on kokoelma esseitä, jotka käsittelevät lähinnä kulttuuria: kirjoja, musiikkia ja elokuvia. Minun kannaltani kirjassa oli kahdelaisia esseitä: älyttömän kiinnostavia ja vähän tylsiä.

Tylsiä olivat ne, jotka käsittelivät aiheita, joista en ole kiinnostunut. Tämmöisiä aiheita ovat esimerkiksi Paavo Rintalan romaani Maatyömies ja kuu, Guy Debordin elokuvatuotanto ja vuoden 1966 Parnassossa julkaistu Jouko Tyyrin essee. Tai. Ehkä on niin, että vika ei ole aiheissa eikä esseissä, vaan siinä, etten tuntenut esseiden aiheita, jolloin esseet jäivät teoreettisiksi.

Toisaalta kirjassa oli niitäkin esseitä, joiden aiheet olivat minulle melko tuntemattomia, kuten elokuva nimeltä Partanen, ja silti sitä käsittelevä essee oli kerrassaan oiva. Tuli tunne, että haluan katsoa Partasen heti.

Eniten kuitenkin nautin esseistä, jotka antoivat todella paljon sellaisista aiheista, jotka olivat minulle tuttuja. Tällaisia olivat esimerkiksi elokuvat Skavabölen pojat ja Melancholia. En tosiaankaan itse osannut analysoida tai ajatella elokuvia noin, luin esseitä aivan valaistuneena. Todella kiinnostavaa! Skavabölen pojat on yksi lempikotimaisistani, sen sijaan Melancholia oli niin ahdistava, että meinasin lähteä leffateatterista kesken pois, ja päätin sen jälkeen, että Von Trier voi pitää elokuvansa ihan keskenään. En yhtään kyllä osannut kuvitella, että se voi jonkun mielestä olla musta komedia, mutta Arnkilin esseen jälkeen olen ihan valmis uskomaan, että onhan se.

Ja sitten oli sellaisia esseitä, jotka olivat ihan vain puhtaasti ihania. Tämmöisiä olivat Arnkilin ystävää Reko Lundánia käsittelevä essee ja kirjan päättävä tarina kirjailijan lapsuuden kesäpaikasta, jossa oli ihan mahtava meininki.

Olen itse ehkä enemmän Antti Nylén -tyyppisen raivokkaan esseen ystävä, mutta aina täytyy olla tilaa viisaalle ja rauhalliselle kirjoittamiselle. Tämmöistä ei tosiaankaan ole maailmassa liikaa, että kirjoittaja on hyvin älykäs, mutta ei koe tarvetta briljeerata supervoimillaan. Älykkään tekstin ei tarvitse olla vaikeaa, se voi olla myös miellyttävää ja ihanaa, sellaista on oikea sivistys. Hieno kirja!

lauantai 30. toukokuuta 2015

The Martian

Andy Weir: The Martian
Lukija: R. C. Bray
Podium Publishing, 2013

Oikeastaan kaikki oli sitä vastaan, että ensinnäkään koskisin tähän kirjaan pitkällä tikullakaan, ja toisekseen, pitäisin siitä. Mutta harhaisia ovat lukijan tiet ja niin vain otin The Martianin kuunneltavakseni.

The Martianissa yhdistyy kaksi asiaa joista en pidä kirjallisuudessani:

1. Avaruus. En keksi mitään, en yhtään mitään, ahdistavampaa, kuin joutua avaruuteen, paitsi ehkä joutua sinne yksin, ilman että kukaan tietää että olen siellä. Näin käy kirjan päähenkilölle Mark Watneylle, joka unohtuu Marsiin, kun muu miehistö luulee hänen kuolleen myrskyssä. Tässä kirjassa avaruus ei kuitenkaan vaikuta niin loputtomalta, suunnattomalta, rannattomalta, kaukaiselta, ahdistavalta, hengitysilmattomalta, myrkylliseltä, yksinäiseltä, kylmältä ja pimeältä kuin yleensä olen ruukannut kuvitella.

2. Tekniikka ja luonnontieteet. Minähän en ole koskaan mistään fysiikasta ja sellaisesta perustanut. Itse asiassa olen suorastaan sitä vihannut. Suurin osa The Martianin sisällöstä on Watneyn ihmemiesmäisen innostunutta selostusta siitä, miten hän saa kaiken toimimaan. Siis kaiken. Miten hän saa mullan kukoistamaan, ilmalukon tiiviiksi, vettä muodostettua tyhjästä, miten hengitysilma järjestyy, miten erilaiset vekottimet pelittävät tai eivät pelitä ja miten ne korjataan.

Vaikka kirja koostuu kahdesta inhokkiaiheestani, ne jyräytyvät yhden mahtavan jutun alle, joka kuorruttaa koko kirjan erinomaiseksi. Mark Watney! Hän on ihan mahtava tyyppi! Yleensä tuntuu, että avaruudessa on kauhean pakokauhuista ja synkkää, mutta Watney ei sellaiseen ala. Avaruus on, että KUOLE WATNEY, mutta Watney on vaan, että ENKÄ. Miten voi olla noin hyvä tyyppi! Watney muistuttaa monin tavoin ihmistä, jonka kanssa menin naimisiin. Heissä molemmissa on samanlaista intoa keksiä ratkaisu mihin tahansa tilanteeseen: ei jäädä itkemään vaan jumankeikari nyt kasvatetaan perunoita Marsissa!

Moneen otteeseen mietin, että mitähän oikeat tiedeihmiset tai nasalaiset tykkäävät tästä kirjasta. Kuunneltuani loppuun guuglasin vähän ja ilmeni, että kunnon nörtti Weir on oikeasti kehitellyt koko tarinan tiedepuolen ihan itse, lähinnä guuglailemalla. Ja avaruusmatkailuväki ja muut asiantuntijat ovat ihan innoissaan! Niin sitä vain voi kirjoittaa ihminen ihan mitä mieleen tulee haluaa, kunhan ottaa selvää. Ja juuri semmoista kirjallisuuden kuuluu ollakin.

Olisikohan jotain muuta iloista ja valoista avaruusscifiä? Olen kiertänyt avaruusscifin kaukaa, mutta nyt aloin miettiä, että ehkäpä olenkin ollut liian ennakkoluuloinen. Kestän synkkyyttä monissa muissa ympäristöissä, mutta avaruus on liian hirveä ja pelottava, että siellä pystyisi yhtään negistelemään.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Maailman pahuudesta ihmisten hyvyyteen

Moi!

Minä täällä, bloggaajanne! Edessämme on nyt väistämätöntä metabloggausjorinaa ja jonkinasteista tilitystä, joten kannattaa varautua. Jotenkin. En tiedä miten sellaiseen voi varautua, mutta olenpahan nyt kumminkin varoittanut. Ehkä jotain eväitä, villasukat ja paljon nesteitä.

Viime viikonloppuna menin itseeni, tutkailin sisintäni, ja tulin ulos valaistuneena. Huomasin, että joka kerta kun menen puhelimellani facebookiin, eli noin joka kolmas tai neljäs minuutti, tulen vihaiseksi. Ihan hiton vihaiseksi, itse asiassa. Sitten vihanpuuskassani poistin puhelimestani koko facebookin. Tai no, en ihan koko facebookia, saan edelleen yksityisviestit erilliseen messengeriin, mutta noin muuten.

Vaikutus oli välitön. Aikaa vapautui, mieliala nousi kohisten, tuntui kuin olisin aivan irti. Yhtäkkiä maailmani ei ollutkaan jatkuvaa valitusvirtaa ja artikkeleita maailman tuhoutumisesta ja ihmisten idioottimaisuudesta. Se tuntui ihan mahtavalta.


Toki käyn sen virran kuikkaamassa pari kertaa päivässä, enkä jaksa koko feediä kelata läpi. Näin missaan varmaan monta hyvää vitsiä ja paljon tietoa Disney-prinsessoista ja maailman tuhoutumisesta, mutta ehkä minä selviän. Joudun ehkä ottamaan päiväohjelmaani jonkinlaisen uutispalvelun, koska näyttää siltä, että putoan johonkin itähelsinkiläiseen onnellisuuskuplaan ilman facebookin tarjoamaa linkkivirtaa, mutta mietin sitä myöhemmin. Nyt vielä vähän aikaa vellon tässä hyvänolontunteessa, jossa maailma on aurinkoinen, täynnä kukkia ja hyviä ihmisiä.

Koska tiiättekö, ihmiset ovat ihan älyttömän hyviä! Olen viime aikoina useamman kerran törmännyt sellaiseen, että joku ihminen tekee jotain ihan dilleä, jolloin olen ollut varma, että nyt hän saa osakseen ihan valtavan joukkoteilauksen. Mutta ihmiset ovatkin osoittautuneet uskomattoman humaaneiksi, lempeiksi, lämpimiksi, auttavaisiksi ja ihaniksi. Pidän itseäni ihan mukavana tyyppinä, mutta on mieletöntä huomata, että lähes kaikki ihmiset ovatkin mukavampia kuin minä.

Ja koska ihmiset ovat hyviä, maailmakin varmasti pelastuu. Niin kerta.

Tämä ei nyt vielä liittynyt mitenkään bloggaamiseen. Alkaessani kirjoittaa tätä, näin edessäni kauniin kaaren, jonka päätöksenä olisi se, että tämä facebookin käytön vähennys on vaikuttanut myös siihen, että tämä blogikin tuntuu vähän pöljältä, mutta ei tähän nyt oikein rakentunut sellaista kaarta. Ei väkisin.

Ihmiset hyviä, blogi epäpöljä.

torstai 21. toukokuuta 2015

Näkymätön tytär

Felicia Feldt: Näkymätön tytär
(Felicia försvann, 2011)
Suom. Jaana Iso-Markku
Otava, 2013

En ole mikään sosiaalipornon suurin ystävä, siitä tulee minulle jokseenkin nulju ja tirkistelevä olo. Silti aina välillä haksahdan. Niin kävi nytkin. Hyllytin kirjastossa, satuin aukaisemaan Näkymättömän tyttären, lukaisin epähuomiossa pari kohtaa, vein kirjan kotiin.

Jos jollekulle on epäselvää, koska jollekin voi olla, yritän tässä juuri opetella, että kaikki eivät tiedä samoja asioita kuin minä, niin Näkymättömän tyttären on kirjoittanut Ruotsin suurimman lastenkasvatusguru Anna Wahlgrenin tytär. 80-luvulta alkaen monet ovat tukeutuneet Wahlgrenin itseoppineisiin neuvoihin, joita hän on boheemina yhdeksän lapsen äitinä ja sadan miehen vaimona jaellut auliisti.

Selailin toki itsekin Wahlgrenin Lapsikirjaa kun Pallas Kanelikakku syntyi. Muistan sieltä lähinnä sellaisen neuvon, että lapsen pitäisi nauraa kunnolla joka päivä, vaikka sitten kutittamalla. Se on mielestäni oikein hyvä neuvo, johon olen pyrkinyt.

No nyt sitten tämän kaikkien äitien kuningattaren tytär kirjoittaa kirjan, jossa kertoo, että äiti olikin väkivaltainen alkoholisti, joka kohteli lapsiaan julmasti, ilkeästi, huolimattomasti ja kaikin puolin vastuuttomasti. Lisäksi äidin kaverit käyttivät tyttöjä hyväkseen. Feldt kuvaa myös hyvin raadollisesti miten lapsuus on vaikuttanut häneen. Parisuhteet eivät onnistu, äitiys ei luonnistu, terapia ja suljettu osasto ovat tuttuja paikkoja.

Onhan tässä se, että tämä on Felicia Feldtin totuus, ja se ei välttämättä ole ainoa. Lueskelin vähän netistä ja ilmeisesti ne Wahlgrenin lapset, joilla on sama isä kuin Feldtillä, muistavat asiat samoin, mutta ainakin vanhemmat lapset ovat asettuneet äitinsä taakse. Mutta kyllä vähän tuli sellainen olo, että jos edes 1/10 kirjassa esitetyistä asioista on puoliksikaan totta, voisi Anna Wahlgren kyllä vähän vilkaista itseään peilistä, sitten eristää itsensä muusta perheestä ja antaa itse itselleen sellaisen korvapuustin, että veri lentää nenästä. Niin kuin hän teki lapselleen. Tämän lähteen mukaan.

Ja nyt on sillä tavalla ällö olo, että taidan seuraavaksi lukea jotain, mikä ei pohjaudu edes mihinkään totuuden viereen.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Fangirl

Rainbow Rowell: Fangirl
Lukijat: Rebecca Lowman, Maxwell Caulfield
Listening Library, 2013

Cath ja hänen kaksoissiskonsa Wren ovat kirjoittaneet yhdessä Simon Snow -fanfictionia. Simon Snow on hyvin samantyyppinen kirjasarja kuin eräs Harry Potter. Fandomissa Cath on hyvin tunnettu, kymmenet tuhannet odottavat hänen kirjoituksiaan, joissa Simon ei vihaakaan vampyyripoika Bazia, vaan suorastaan päinvastoin. Näiltä osin kaikki on hyvin. Sitten Cath ja Wren lähtevät collegeen. Yhtäkkiä Wren ei haluakaan olla Cathin kanssa, hän ei halua olla Cathin kämppis, hän haluaa bimboilla ja bilettää.

Cath jää yksin. On vain uusi koviskämppis Reagan, Reaganin ylihymyilevä poikaystävä Levi, kirjoituskurssi, mielenterveydeltään ailahteleva yksinhuoltajaisä, perheen tylysti jättänyt äiti. Välillä kuunnellessa mietin, miten Cath ei romahda. Tuntuu, ettei hän voi luottaa yhteenkään lähimmistä ihmisistään, kaikki tukeutuvat häneen, imevät hänestä voimaa, mutta eivät anna mitään.

Otin Fangirlin kuunneltavakseni, koska pidin Rowellin Eleanor & Park -kirjasta ihan pöljänä. Tämä ei ollut läheskään yhtä hyvä, mutta jos olisin kohderyhmää, eli nuorisolainen, olisin varmasti tykännyt tästäkin ihan todella paljon. Fangirl oli vähän hidas, siitä puuttui joku sellainen taika, mikä E&P:ssa oli. Ehkä se oli ensirakkauden kuvaus, jonka E&P esitti niin kauniisti, etten muista aiemmin lukeneeni, ja tämä kirja taas käsitteli enemmänkin itsenäistymistä kuin rakkautta. Ei turha aihe sekään. Ja erityisen kivaa on, miten Rowell kuvaa näitä nörttihahmojaan suurella ymmärryksellä ja rakkaudella. Minäkin olin kirjoittava tyttö, ja olen vieläkin, joten kaltaisistaan on aina kivaa lukea.

Että ihan kiva kirja. Jos tykkää niin tykkää. Minä aion ehdottomasti lukea lisääkin Rowellia.

Ja, kun katsoin elokuvan Nebraska, en tiennyt mitään Nebraskasta, mutta nyt tiedän ainakin sen, että siellä Nebraskassa asuu Rainbow Rowell, joka on hieno nuortenkirjailija Nebraskasta. Käytin juuri neljä kertaa sanaa Nebraska samassa virkkeessä! Saako siitä jonkun palkinnon? Nebraskalaisuuden edistämispalkinnon ehkäpä? Voisiko se olla vaikka 10 000 euroa? Tai dollaria? Vai mitä nebraskanmarkkoja siellä käytetäänkään, Nebraskassa.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Gone Girl

David Fincher, 2014

Kuva
Nick ja Amy Dunne ovat olleet viisi vuotta naimisissa ennen kuin Amy katoaa. Minä ja Roscoekin olemme olleet naimisissa viisi vuotta. Gone Girliä katsoessaan voi miettiä esimerkiksi sitä, miten kiva oma avioliitto ja aviopuoliso on, verrattuna Dunneihin. Olen aika luottavainen, ettei kumpikaan meistä katoa lähiaikoina.

Sitten voi miettiä sitä, miten sievä Rosamund Pike on, ja miten hyvin hän vetää Amyn roolin. Ja voi miettiä myös, että kerrankin lempipilkankohteemme, Ben Assflack -parka, on oikeassa roolissa Nickinä.

Ja sitäkin voi miettiä, että olipa kerrankin huomattavasti parempi elokuva kuin kirja. Minähän en siitä kirjasta niin perustanut, mutta jonkinlaisen vaikutuksen se silti teki, kun sittemmin olen lukenut kirjailijan kaksi muutakin opusta ja katsoin vielä leffankin. Olenkohan tässä jotenkin kasvanut ihmisenä, kun nyt tämä Dunnejen maailma tuntui ihan kiinnostavalta. Tiiä tuota. Kelpo leffa joka tapauksessa.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Puoliksi villi

Sally Green: Puoliksi Villi
(Half Wild, The Half Bad Trilogy 2)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus, 2015

Minähän pidin tämän kirjatrilogian ensimmäisestä osasta, Puoliksi pahasta, ihan hulluna. Suosittelin sitä kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan. Sitten luin ilmaiseksi jaetun e-novellin, tai mikä se nyt sitten olikaan, Half Lies, joka kertoi Puoliksi pahan Nathanin side kickin Gabrielin siskon tarinan, ja se oli niin uskomattomatonta tuubaa, että jouduin hetken nieleskellen räpyttelemään silmiäni. Mietin, voiko tosiaan moista sköbeliä tuottava kirjailija olla kirjoittanut kirjan, jota ahmin ja ylistin. Sitten ilmestyi Puoliksi villi.

Kirjan ensimmäiset viisikymmentä sivua Nathan reflektoi pusikossa, milloin ei tapa ihmisiä. Tai siis metsästäjiä, valkoisia noitia, joita ilmeisesti voi listiä ihan noin vain, kurkku auki, veret pihalle, syödäkin voi, se on ihan ok. Nathanin reaktio kaikkeen on vetäistä puukko kurkulle tai mahaan kyselemättä. Tavallaan se on ihan ymmärrettävää, koska ensimmäisessä kirjassa häntä kidutettiin mitä erikoisimmin keinoin, eihän siitä ihminen tai noita kovin selväjärkisenä selviä. No juu. Vaihdan kappaletta, jos pysyisin asiassa.

Näin. Täällä ollaan, uudessa kappaleessa! Näissä kirjoissa on siis valkoisia ja mustia noitia ja siinä välissä Nathan. Tosin noidat voisivat mieluummin olla vaikka oransseja ja violetteja, koska ihan yhtä inhottavia ja mänttipäitä tuntuvat olevan molemmissa leireissä. Jos minä olisin noita niin en olisi. Sanoisin niille, että pitäkää väkivaltanne ja tunkkinne, minä lähden tuonne ihmisten pariin opiskelemaan ja tekemään töitä rauhassa ja ystävyydessä, en jaksa tätä omituista touhua enää yhtään.

No ei tuo kappale ollut paljon sen parempi.

Tämän kirjan suurin ongelma taisi olla se, että Sally Green on aika aloitteleva kirjoittaja ja tämä kirja piti saada ulos nopeasti. Kirjassa ei ole oikein minkäänlaista juonta, kirjoitustyyli on aika köpöä, lähinnä lahdataan noitia ympäri Eurooppaa ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Green itsekin toteaa kiitoksissa kirjan lopussa, että "ensi kerralla minun täytyy panostaa enemmän tarinan hahmotteluun ennen kuin alan kirjoittaa". Hyvä, että se asia on hänellekin selvä. Harmi, että oikein hyvin alkanut trilogia tössittiin toisessa osassa mitä ilmeisimmin kiireen vuoksi.

Jos loppuun kuitenkin jotain positiivista yrittäisin sanoa? Kaikesta tästä huolimatta luin kirjaa melko mielelläni ja nopeasti, osittain, koska halusin päästä siitä äkkiä eroon ja osittain, koska oli siinä kuitenkin jotain ihan kiinnostavaa. Pidän esimerikiksi Nathanin ja Gabrielin suhteesta. Sen sijaan Annalise, Nathanin rakkaus, voi yrjö mikä tylsimys! Toivoisinkin, että seuraava osa alkaisi niin, että Annalise on tippunut jonnekin rotkoon, katkaissut niskansa ja pääsemme hänestä. Koska kyllähän minä sen viimeisenkin osan luen. Tietenkin.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kun tein kuolemaa

(As I Lay Dying)
James Franco, 2013

Kuva
Epävirallisen James Franco -fanikerhon itse itsensä nimeämä kuningatar tiedottaa!

Katsoin eilen Francon esikoisohjauksen Kun tein kuolemaa. Se perustuu William Faulknerin samannimiseen kirjaan ja on saanut esimerkiksi Rotten Tomatoesissa hyytävän huonot 41%, mikä oli syynä siihen, ettei Roscoe suostunut katsomaan koko elokuvaa.

Mitä ennakkoluuloa!

Olin toki itsekin varautunut siihen, että elokuva on susipaska, mutta fanikerhon kuningattarena katsoin velvollisuudekseni tarkistaa fanituksen kohteen esikoisohjauksen. Yllätyksekseni pidin siitä todella paljon. Elokuva on visuaalisesti hyvin kaunis ja pyrkii toteuttamaan kirjan ilmeisen haastavaa rakennetta parhaansa mukaan. Tarina kertoo Addie Bundrenin kuolemasta monen perheenjäsenen ja hänen itsensäkin kertomana. Kamera heiluu, välillä käytetään kahta vierekkäistä kuvaa, mistä pidin kovastikin, varsinkin kun kuvat välillä näyttivät erilaisia tapahtumia keskenään, ikään kuin korostaen sitä, että eri näkökulmista totuus on erilainen. Se on kiinnostavaa.

Addie Bundren siis kuolee. Hänen puuseppäpoikansa Cash rakentaa arkkua. Esikoispoika Jewel on hyvin komea - ei vaan tarkoitan että on kummallinen jurottaja, joka rakastaa hevostaan. Darl, jota esittää Franco, on omituinen naureskelija. Tytär Dewey Dellillä on omia ongelmia. Pienin poika Vardaman näkee kaiken lapsen silmin. Hampaaton isä Anse haluaa lähteä hautaamaan äidin tämän tahdon mukaisesti kauas kotoa ja vaatii koko perhettä lähtemään mukaan. Reissu on kauhea. Helle saa ruumiin haisemaan, arkku huuhtoutuu välillä jokeen, välillä syttyy palamaan. Kukaan perheenjäsen ei säästy hirveiltä koettelemuksilta.

Isolta osin elokuva oli hieno, koska tarina on erinomainen. Siitä kiitos kuuluu tietysti Faulknerille. Mutta minusta tässä ei ollut elokuvanakaan mitään vikaa. Ehkä makuni on jotenkin paska, mutta minä pidin tätä ihan vilpittömästi varsin onnistuneena ja erittäin kunnianhimoisena esikoiselokuvana. Toki on muistettava, että katsoin tätä taas fanitytön lasien läpi, mutta silti. Elokuva oli monin tavoin hyvin inhottava, minkä vuoksi ymmärrän, ettei se ole kaikkien makuun, mutta silti on vaikea ymmärtää miten tämä olisi jonkun mielestä huono.

Francosta on vielä sanottava, että hän käyttää ihailtavasti asemaansa taistellakseen korkeakirjallisuuden puolesta. Hän tarttuu vaikeisiin teoksiin ja rooleihin, innostaa lukemaan. Haluaisin tässä vielä nostaa hänen rooliaan Allen Ginsbergin kuuluisaan Huuto-runoon ja siihen liittyvään oikeudenkäyntiin perustuvassa elokuvassa. Se on todella hieno. Tämmöistä vallankäyttöä on vaikea olla arvostamatta.

Ja sitten tulikin sellainen olo, että täytyy pian lukea Faulkneria.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Liha suussani

Luulin, että se oli peruna, mutta aika lailla heti kun hampaat saivat osuman tajusin, että se onkin broileria. Koin sellaisen sekunninmurto-osan, jonka aikana kävin läpi tuntemukseni tämän asian ympäriltä.

Viimeksi söin tietääkseni maaeläimen lihaa Japanissa vuonna 2009. Olimme kuolemannälässä onnistuneet paikantamaan ravintolan, jonka ikkunassa näytti olevan yksi muoviruoka-annos, jossa ei todennäköisesti olisi lihaa. Kysyin sujuvalla japanillani tarjoilijalta, että eihän tässä ruokalistalta osoittamassani ruuassa ole maaeläintä. Tarjoilija hymyili kuin aurinko, kumarteli taukoamatta ja hoki hai-hai-hai. Tämän jälkeen olin melko hämmentynyt, kun sain eteeni nuudeleita jauhelihaliemessä. Olin niin nälkäinen ja vihainen, että söin nuudelit ja yritin vältellä jauhelihoja, mutta kyllähän se liharuoka oli, katsoi sitä miten päin vain. Eikä se tarjoilijan vika ollut, siellä päin ei ole mahdollista sanoa ei, vaan aina sanotaan kyllä. Olisi pitänyt itse osata tietää. Jostain. Jotenkin.

Palatakseni broileriin suussani. Sekunnin murto-osassa piti tehdä päätös jysäytänkö hampaat uudelleen yhteen vai syljenkö ruuan pois. Päätös oli nopea: kun tämä möhnä nyt kerran on jo suussani, voin yhtä hyvin yrittää nauttia siitä. Ja niin minä pureskelin sen ja nielin. Tietenkin olen japanilaisten jauhelihanuudeleiden ja tämän broilerin välissäkin syönyt tietämättäni varmasti vaikka mitä lihatuotteita, mutta nyt olin hyvin tietoinen, että suussani on iso köntti broileria. Oikeastaan se ei maistunut miltään, ei hyvältä eikä pahalta, siinä oli vain lihainen koostumus. Aika turhaa ruokaa.

Nyt sattuu mahaan. Todennäköisesti oire on psykosomaattinen, koska syön munia ja kalaa, ja näin ollen varmaan pystyn sulattamaan eläinproteiinia ihan hyvin, mutta silti ällöttää. Söin broileria. Yh. Mitähän varten minä oikeastaan tästä edes kirjoitan? No, antaa nyt mennä, on sitä tyhmemmistäkin aiheista blogattu.

Varmaan jatkossakin tulen joskus tilanteisiin, joissa syön lihaa vahingossa tai sitten niin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Toivoisin kuitenkin ystävälliseltä universumilta nyt mitä kilteimmin, että voisitko seuraavalla kerralla hoitaa niin, että haukkaisin vaikka pariloitua maksaa tai skidisti palanutta grillimakkaraa tai jotain muuta oikeasti hyvää, jota kaipaan? En ikävöi jauhelihaa enkä kuivaa, kylmää broileria, ne voit jättää jatkossakin muille. Kiitos.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Siltala, 2014

Kansi: Elina Warsta
Oli suunnilleen vuosi 2006. Istuin bussissa, joka körötti hitaasti Simonkatua alas. Puhuin puhelimessa ystäväni K:n kanssa. Yhtäkkiä näin jotain ihmeellistä, enkä pystynyt sitä heti sanallistamaan. Kuiskasinhuusin puhelimeen:
"Tuolla on se jota me rakastetaan!"
"Ai Ville Valo?" huusi K omaan puhelimeensa.
"Ei! Vaan Pirkko Saisio!"

No ensinnäkään, en ole ikinä rakastanut Ville Valoa, paitsi esteettisessä mielessä toki vähän, koska olihan hän nuorna kuin ruusu. Mutta Pirkko Saisiota olen rakastanut kyllä. Ja siinä hän seisoi, liikennevaloissa söi jäätelöä ja odotti valon vaihtumista, eikä ehkä lainkaan huomannut, kuinka ihailija tuijotti häntä suu auki bussin ikkunasta. Tai ehkä Pirkko Saisio on tottunut siihen, että ihmiset tuijottavat häntä suu auki ihailusta. Täytyyhän hänen olla.

Minusta Pirkko Saisio on mahdollisesti Suomen paras ja hauskin kirjailija. En muista milloin olisin viimeksi tyrskähdellyt näin nauruun lukiessani. Enkä muista sitäkään, milloin olisin viimeksi ahminut kirjaa näin. En ole lukenut Saisiota pitkään aikaan, mitä nyt ihmettelen syvästi. Minulla oli vahva Saisio-kausi yliopistossa, mutta nyt en ole hänen tuotantoonsa koskenut varmaan kymmeneen vuoteen. Siinä mielessähän se on hyvä, että nyt on paljon luettavaa edessä.

Signaali on aika erikoinen kirja, jota ei oikein saa sullottua mihinkään muotoon. Se on kokoelma tekstejä, joissa Saisio kertoo ainakin näennäisesti omasta elämästään. Suosikkejani olivat pitkä kertomus Saision kunniatohtoripromootiosta ja lyhyt teksti kolonoskopiasta.

Saision ihmeellisyyden kirjailijana hän tiivistää itse Signaalissa:
"Hyviä tarinoita ei ole olemassakaan. On vain hyviä kertojia. Siinä koko teatteri, kirjallisuus, elokuva. Hyvä kertoja on niin hyvä, että hän voi irrottautua tarinastaan kuin sudenkorento kitiinikuorestaan, lentää itse pois, elävänä, vangitsemattomana, monimutkaisena ja jättää kitiinikuoren lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien analysoitavaksi."
Se on juuri näin. Tässäkään kirjassa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, mutta Saisio on niin nerokas kertoja, että sillä ei ole yhtään mitään väliä. Ja juuri niin kuuluu olla.

Toivottavasti en koskaan tapaa Pirkko Saisiota. Kuolisin siihen paikkaan ja olisi ihan kamalaa kuolla suu ihailusta auki.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
(Le Liseur du 6h27)
Suom. Kira Poutanen
Tammi, 2015

No kyllähän sen arvasin ennen kuin kantta edes avasin. Pieni ranskalainen kirja, viehättävä aikuisten satu, kuulostaa ihanalta, mutta ei ole minun juttu, vaikka miten yritän. Silti yritän. Koska aina pitää yrittää, niin se on. Eikä näihin kovin paljon aikaa tuhraannu.

Aluksi olin kyllä, että tässä on nyt oiva kirja kerrassaan. Lukija aamujunassa kertoo Guylainista, joka on töissä makulointikoneen käyttäjänä. Makulointikone on semmoinen masiina, joka imee sisuksiinsa kirjoja, puukottaa ja hukuttaa ne ja sylkee peräpäästään harmaata massaa, josta tehdään uusia kirjoja. Guylain kärsii työssään valtavasti, sekä kirjojen tuhoamisesta että hirveistä työtovereistaan. Aamuisin hän lukee junassa työmatkalla ääneen edellisenä päivänä salaa pelastamiaan irtosivuja, se pitää hänen elämässä kiinni.

Erityisen kiinnostava oli verenhimoinen makulointikone. Annettiin ymmärtää, että se söi itsekseen yöllä rottia ja se oli päässyt myös ihmislihan makuun. Jännittävää! Kiinnostavaa! Juuri kun olin aivan, että tämä on paras tarina ikinä, Didierlaurent unohtaa koko makuloinnin ja laittaa Guylainin juoksemaan jonkun rakkausromanssin perässä. Miksi? En ymmärrä! Kaikki kirjat ovat täynnä romansseja, mutta missään muussa kirjassa en ole nähnyt vaarallista makulointikonetta! Ja nyt se aivan haaskattiin kertakaikkiaan.

Mietin lukiessa Guylainin kärsimistä työssään. En oikein ymmärtänyt, miksi hän ei etsinyt jotain mielekkäämpää työtä. Ymmärrän, että jonkunhan ne ikävätkin hommat pitää tehdä, mutta ihmiset ovat erilaisia ja toisia asiat kiusaavat vähemmän. En esimerkiksi usko, että itse kärsisin kovinkaan paljon makulointihommissa. Kirjatöissä, kirjastossakin, joutuu hyväksymään sen, että kirjalla on tietyn mittainen elämä, eikä maailmaan mahdu loputtomasti tavaraa. Uusille kirjoille on tehtävä tietä. Sitä paitsi Guylainin käyttämä kone teki kirjoista massaa, josta tehtiin uusia kirjoja. Ihan loistokone siis. Kieltämättä olen silti mieluummin tässä päässä kirjan elämää, missä juuri nyt olen.

Ja kirjasta vielä, että ei se huono ollut, mutta siitä olisi voinut saada loistavan, kun olisi keskittynyt oikeisiin asioihin, näin epäromantillisen kirjanörtin näkökulmasta.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Rakkaus

(Amour, 2012)
Michael Haneke

Kuva
Haneke on semmoinen ukko, että hänen elokuvansa Kätketty on odottanut jotakuinkin seitsemän vuotta digiboksilla, että tulisi oikeanlainen olo. Hyvin harvoin tuntuu siltä, että nytpä tekisi mieli katsoa vähän Hanekea. Tai ehkä jollain masokisteilla on sellainen olo joskus. Onhan niitä ihmisiä, jotka haluavat laittaa tunteisiinsa vettä myllyyn, kuunnella surheita rakkauslauluja eron aikaan ja silleesti niinku. Minä en vain oikein ole sellainen ihminen, että hakisin murhemieltä.

Sitten kuitenkin kiistatta on niin, että aina kun katsoo Hanekea, katsoo neron työtä. Ja siksi on hyvä aina toisinaan katsoa, vaikkei siitä iloiseksi tulekaan.

Rakkaus on helpoin ja miellyttävin näkemäni Haneke. Se tosiaan kertoo rakkaudesta, eikä niinkään väkivallasta ja sen syistä, kuten Haneket usein.

Rakkaus kertoo Annesta ja Georgesista, vanhasta pariskunnasta, jotka asuvat suuressa asunnossa kahdestaan. Sitten Annen terveys alkaa pettää. Hän joutuu hetkeksi sairaalaan, mutta palattuaan pakottaa Georgesin lupaamaan, ettei vie häntä enää sinne. Ja niin Georges huolehtii Annesta. Heidän elämänsä umpioituu kuluneisiin huoneisiin, jotka muuttuvat yhä ahtaammiksi, harmaammiksi.

Elokuvan loputtua olin hämmentynyt. En oikein tiennyt mitä ajatella. Tai no, melko varmasti jokainen elokuvan katsonut miettii vanhuutta, itseään ja mahdollista puolisoaan. Käykö meille noin? Noinko meille käy? Mutta en tiennyt mitä elokuvasta olisi pitänyt olla mieltä. Sitten seuraavana päivänä luin Katja Kallion kirjoituksen Imageen kyseisestä elokuvasta, ja tajusin, että juuri näinhän tähän pitää suhtautua. Katja Kallio, siinä on kunnollinen elokuvankatsoja! Lähdenkin tästä Imagen sivuille lukemaan Kallion elokuvakolumneja, koska ne ovat sielua elvyttäviä. Menkää tekin.

Lempi-Hanekeni on muuten Valkoinen nauha. Tuli vaan mieleen.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Suurmarssi-ihminen

Minua on aina vähän harmittanut, etten ole koskaan päässyt vappumarssille. Pienenä vapun ohjelmanumero oli mennä katsomaan kun muut marssivat. Silloin vasemmistolaiset marssivat ja muut seisoivat kadunvarressa, en oikein tiedä mitä tekemässä, ehkä kannustamassa. Muistaakseni. Saattoi toki olla, ettei homma mennyt ihan noin, ehkä menimme kannustamaan vasemmistolaisia sukulaisiamme, ehkä se ei ollut mikään yleinen vapputapa, mutta muistan vieläkin, miten olisin halunnut marssia enkä saanut.


Tänään olimme Hakaniemen torilla ällistelemässä, mutta siinä vaiheessa kaikki toiminta oli lähes loppu, joten ainoaksi aktiviteetiksi jäi käyttää Pallas Kanelikakkua pomppulinnan ovella toteamassa, ettei hän ole pomppulinnaihminen.

Sitten äsken iltapalalla otin asian puheeksi. Se meni jotakuinkin näin.

Siina: Mitä mieltä olisit, jos ensi vuonna osallistuttaisiin vappumarssille?
Roscoe: Niin.
Siina: Minä kysyn jo nyt, koska en halua, että ensi vuonna ollaan siellä, ja sinä alat selittää, että tämä on vastoin kaikkia periaatteitasi ja mulla menee fiilikset.
Roscoe: Oletko lukenut Olemisen sietämättömän keveyden?
Siina: Olen.
Roscoe: Siinä on semmoinen suurmarssi-ihminen. Muistatko sen?
Siina: En muista. Oikeastaan en muista koko kirjasta paljon mitään, minä luin sen varmaan liian nuorena, koska minusta se oli suhteellisen turha.
Roscoe: Joka tapauksessa, minä en ole suurmarssi-ihminen.
Siina: Jaaha. Mutta oletko sinä sellainen ihminen, joka kärsii suurmarsseista, vai voisiko tukea minun suurmarssi-ihmisyyttäni?
Roscoe: Minä mietin sitä.

Ehkä minä ensi vuonna menen marssimaan ihan kahdestaan Pallas Kanelikakun kanssa. Hän ei ole pomppulinnaihminen, mutta olen melko varma, että hänestä kasvaa kunnollinen suurmarssi-ihminen.