perjantai 24. huhtikuuta 2015

Matkalla

Jack Kerouac: Matkalla
(On the Road, 1957)
Suom. Markku Lahtela
Tammi, 1998

Voisi olla niin, että olisi taskussa ihana, kaunis kivi, jota haluaisi säilyttää. Se unohtuisi taskuun. Sitten yhtenä päivänä sen löytäisi, ottaisi taskusta, ihailisi, asettaisi ulos aurinkoon ja huomaisi, että olo on paljon kevyempi kun ei ole kiveä taskussa.

Vähän sellainen olo minulla on nyt, kun viimein sain Matkalla loppuun. Aloitin sen lukemisen viime vuoden lokakuussa, luin hitaasti puoliväliin, unohdin hyllyyn, uusin monta kertaa, palautin ja lainasin uudestaan, uusin lisää, sitten tällä viikolla päätin, että nyt jumankeikari, nyt tai ei koskaan, ja lukea paukutin sen loppuun hitaasti ja sisulla.

Minulla oli Kerouacin reissun kanssa useitakin ongelmia, joita yritän tässä vähän avata. Muistetaan nyt kuitenkin, että pidin kirjasta kovastikin. Se kertoo Kerouacin alter egon Sal Paradisen ja tämän mielipuolen ystävän Dean Moriartyn reissuista halki Amerikan. New Yorkista Denverin kautta San Franciscoon, ei ole hyvä olla siellä, äkkiä takaisin New Yorkiin, ei ole hyvä, mennään äkkiä Denveriin, no ei ole hyvä täälläkään, mennään San Franciscoon, ei, äkkiä New Yorkiin, no ei, mennäänpä Meksikoon, siellähän on ihanaa, no ei lopulta sekään, takaisin New Yorkiin. Keroacin kerronta on todella vaikuttavaa.

1. Isoin ongelma varmaankin oli, että luin Matkalla liian vanhana. Jos olisin lukenut tämän parikymppisenä, olisin todennäköisesti inspiroitunut liftaamaan halki Euroopan, ja missä olisinkaan nyt, en tiedä. Silloin tämä olisi voinut olla elämää muuttava lukukokemus. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niistä olennaisen saadakseen täytyy olla oikean ikäinen. Sellaisia ovat kokemukseni mukaan ainakin Sieppari ruispellossa ja useat Hessen teokset, kun ne lukee liian vanhana, touhu vaikuttaa idioottimaiselta, surulliselta ja ahdistavalta. Koska nuoruudestahan tämä kirja kertoo, siitä ja levottomuudesta.

2. Tämä kirja pitäisi osata lukea tietyn ajan kuvauksena. Ymmärrän sen olleen merkittävä kuvaus yhdestä sukupolvesta, kuvaus, jollaista ei ennen beat-kirjailijoita ollut. Olen ollut jo kauan hyvin kiinnostunut beat-kirjallisuudesta, mistä tulikin mieleeni, että kannattaa katsoa Allen Ginsbergin runoon Huuto perustuva elokuva. Se on hieno! Ja siinä on James Franco! Uuu, Franco. Ja asiaan takaisin. Tämä oli vähän tirkistelevä teos, kun tiesi, että Old Bull Lee on William Burroughs ja Carlo Marx Ginsberg, ja Sal itse Kerouac, tietysti, mutta silti nykylukijalle kirjan esittämä vapaus tuntuu melko synkältä ja vaisulta. Ympäriinsä sekstailu, reissaaminen ja ryyppääminen ovat nykyaan niin yleistä, ettei siinä ole mitään erityisen ihmeellistä. Ja sitten, mitä vapaata on siinä, että missään ei ole koskaan hyvä olla?

3. Enkä voi oikein sivuuttaa sitäkään, näin vakavikko kun olen, että Kerouac kuoli suhteellisen nuorena alkoholin vaikutuksiin ja Dean Moriartyn esikuva Neal Cassady vielä nuorempana omituiseen koomaan, johon liittyivät junaraiteille nukahtaminen ja huumeet. Ei tämä tämmöinen matkaelämä kovin hyväksi ihmiselle voi olla siis. Tai ehkä on, jos sen tajuaa lopettaa ajoissa. Ehkäpä ihmiselle olisi hyväksi viettää hurmoksellinen nuoruus ja sitten tajuta aikuistua, mutta se se vasta vaikeaa taitaa ollakin. Vaikka ehkäpä Kerouacin tarkoitus ei ollutkaan kirjoittaa matkaelämää ihannoivaa kirjaa, vaan kuvata ihmisen sisäistä tyhjyyttä, levottomuutta ja ahdistusta, jota ei ymmärretty eikä oltu aiemmin kuvattu. Jos se oli Kerouacin tarkoitus, niin siinä hän kyllä onnistuikin.

4. Ja en tiedä. Tavallaan ihastuin Dean Moriartyyn siinä missä ilmeisesti lähes kaikki hänet tavanneet, mutta samalla en voi sietää tuollaisia ihmisiä. Vastuuttomia loistavia perhosia, jotka kokevat, että saavat tehdä mitä haluavat ja muiden tehtävä on joko tukea häntä hulluudessaan tai jäädä jalkoihin. Kirjan loputtua, kuten Sal, minäkin ajattelen Dean Moriartya, varmasti vielä pitkään.

Ja nyt jätän ihanan, kauniin kiven ulos aurinkoon, ja toivon, että joku toinen poimii sen taskuunsa, kantaa aikansa, ja jättää seuraavalle. Hieno ja tärkeä, mutta raskas kivi kantaa.

4 kommenttia:

  1. Mä aloin lukea tätä kirjaa alkuperäiskielellä tammikuussa. Unohdin sen sitten, ehdin ehkä parikymmentä sivua lukea. Luen varmaan kun pääsen taas sen pariin toukokuussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun tilanteessa tämä on varmaan ihan eri tavalla antoisa kirja! Ja siis oikein hyvähän tämä on, oli missä tilanteessa vain.

      Poista
  2. Tähän pitäisi tutustua, hyvä kun muistutit. Tosin voi olla, että itse kirja painuu taas muistin perukoille kun mieleen jäi nyt tuo Franco :) (Palo Alto lainattu!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta jos pidät Francon ja Huudon mielessä, niin siinä on oiva beat-henkinen kokemus myös! Saapa nähdä mitä mieltä olet Palo Altosta :)

      Poista