sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Ida

Pawel Pawlikowski, 2013

Kuva
Isäni on ollut meillä muutaman päivän ja lupasi ystävällisesti hengailla lapsenlapsensa kanssa sillä aikaa kun minä ja Roscoe kävimme yhdessä leffassa ensimmäistä kertaa sitten Pallas Kanelikakun syntymän. Sitä ennen istuimmekin leffassa harva se viikko. Odotan ihan tosi paljon niitä keski-ikäisiä iltoja, kun Kanelikakku on esimerkiksi yläkoulussa, ja minä ja Roscoe pääsemme taas kahdestaan leffaan ihan silloin kun sattuu huvittamaan. Tai, jos hyvin käy, kuten toivon tietysti, ehkäpä istummekin sitten leffassa kolmestaan. Sepä olisikin mahtavaa!

Eksyin aiheesta. Valitsimme leffaksi Idan. Syitä oli useita. Ensinnäkin, varteenotettavat vaihtoehdot aamupäiväleffoiksi olivat joko Ida tai uusi Paul Thomas Anderson, ja kun minä en siitä edellisestäkään PTA:sta niin perustanut, ja Roscoe oli lukenut jonkun artikkelin, missä PTA itsekin haukkui tämän uuden tuotoksensa, niin valinta oli oikeastaan aika helppo. Lisäksi Ida oli sopivan pituinen, alle puolitoista tuntia, ja luotettava taho, eli ystäväni K, oli sen kehunut minulle.

Lähdimme leffaan kerrassaan innoissamme. Kipitimme metrolle ja juttelimme mukavia, kunnes yhtäkkiä Roscoe huokaisi hätääntyneenä, että hänellä muuten loppui kausi kortista torstaina. Nostin katseeni, näin tarkastajan valmistautuvan matkakorttien tarkastukseen, ja totesin, että niin loppui mullakin. Molempien kasvoille valahti järkyttynyt tyrmistys, joka ulospäin näyttäytyy koiranpentumaisena nöyryytenä. Tarkastajat tulivat kohdalle. Selitimme paniikissa tilanteen. Nämä ihastuttavat ihmiset kääntyivät puoleemme, madalsivat äänensä ja katsoivat matkakortteihimme laitteillansa. Sitten he vilkaisivat toisiaan, hymyilivät, ja myivät meille kertaliput. Mikä pääsiäisen ihme! Mikä mahtava lahja!

Tämän jälkeen olimme niin iloisia, että paskempikin leffa olisi ollut hyvä. Sikäli olisi varmaan kannattanut mennä katsomaan se PTA, hehehe, koska Idahan ei ollut yhtään pätkääkään paska, vaan suorastaan täydellinen. Kuten Roscoe salista poistuessamme totesi, kerrankin elokuva, jonka missään osa-alueessa ei ollut kerrassaan mitään moitittavaa. Aivan priimaa koko tunti ja kaksikymmentä minuuttia.

Ida kertoo nuoresta nunnanoviisista, joka tapaa ensikertaa tätinsä. Täti onkin melkoinen muikkeli, tuomari ja juomari. Yhdessä he lähtevät selvittämään, mitä Idan vanhemmille tapahtui kun Ida oli vauva. Uskontoa, natseja ja moninkertaista syyllisyyttä mustavalkoisessa taidepaketissa, mutta elokuva ei silti ollut ollenkaan liian synkkä tai toivoton. Erittäin hieno tarina, ennen kaikkea hieno kuvaus. Aivan upea joka suunnasta.

Ja loppuun täytyy todeta, että olen ihan hirveän onnellinen, että olen löytänyt sellaisen miehen, joka on innoissaan kun ehdotan, että lähdettäiskö katsomaan mustavalkoista puolalaista elokuvaa. Voi sellaisia miehiä olla muitakin, mutta minä en ole tavannut kovin montaa, varsinkaan kovin montaa sellaista, jotka pitävät taide-elokuvista ja minusta.

2 kommenttia:

  1. Oi ihana retki teillä <3! Ja leffavinkki korvan takana, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä varmaan tykkäisit tästä! Tosin en tiedä kuka ei tykkäis, kun se oli niiiin hyvä!

      Poista