keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Lapsen oikeus

Ian McEwan: Lapsen oikeus
(The Children Act, 2014)
Suom. Juhani Lindholm
Otava, 2015

Siinäkin mielessä on ihanaa olla kirjastossa töissä, että kun tulee vastaan sellainen kirja, joka on Hesarissa juuri kehuttu ja varausjono on ehtinyt huomaamattani humpsahtaa katon korkuiseksi, voin käsitellä uutuuskirjoista yhden pikalainaksi ja viedä kotiin pikalukuun. Olin odottanut suomennosta jo luettuani alkukielisestä Sivukirjastosta viime vuonna, oli suuret odotukset.

Ian McEwan on törkeän taitava kirjoittaja. Hän on jotenkin tarkka, napakka, osuva ja tekninen. Kaikki on täsmälleen eikä melkein. Kun kirja loppui, tajusi miten taitavasti se oli rakennettu, suunniteltu ja toteutettu. Hän ei selvästikään ole sellainen kirjoittaja, joka istuu koneelle ja antaa alitajunnan valua näppäimistölle, niin kuin eräät, vaan mitä ilmeisimmin suunnittelee mitä tekee ja ottaa asioista selvää. Ihailen, koska en itse ole sellainen yhtään.

Ihailen myös sitä, miten McEwan oli kirjoittanut päähenkilön perheoikeuden tuomariksi. Ammatin kuvaus oli hyvin tarkkaa ja ehkäpä kiinnostavinta koko kirjassa, mutta lisäksi oli mahtavaa lukea naispuolisesta päähenkilöstä, joka ei ollut mikään tunteiden tuuliviiri, vaan keskittyi työhönsä ja harmistui työnsä eteen työntyvistä yksityisasioista, kuten itsekkään aviomiehen tempauksista. Fiona on aivan loistava hahmo, pidin ihan mielettömästi hänestä ja hänen tavastaan reagoida rationaalisesti.

Kirja kertoo siis Fionasta ja tämän aviomiehestä Jackista, joiden monikymmenvuotinen lapseton liitto meinaa kupsahtaa Jackin ääliöilyyn. Samaan aikaan töissä Fiona kohtaa kinkkisen tapauksen, jossa alaikäinen Jehovan todistaja kieltäytyy verensiirroista.

Olen pitänyt todella paljon kaikista lukemistani McEwaneista, toisista ihan sairaan paljon ja niistä muistakin enemmän kuin suurimmasta osasta lukemistani kirjoista. Suosikkejani ovat tähän asti olleet Rannalla ja Sementtipuutarha, mutta nyt tämä uusin kiilasi kyllä kärkipäähän. Tässä oli samanlaista niukkaa mikroskooppista tarkkuuta kuin Rannalla-teoksessa, mutta toisaalta samanlaista laveaa ammatin kuvausta kuin teoksessa Lauantai, jossa McEwan kertoo aivokirurgista hyvin yksityiskohtaisesti.

Ehkä kuitenkin jossain sisimpäni sopukassa kaipaisin McEwanin kliiniseen ulosantiin pientä lisäannosta pehmeyttä ja lämpöä. Sen kun vielä tähän saisi, niin olisi aivan ylivertainen paketti!

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Laulu Nepaliin

Olin eilen illalla joogatunnilla. Poikkeuksellisesti tunti alkoi niin, että istuimme kaikki matoillamme ja lauloimme mantraa nepalilaisten puolesta.


Ajattelin ensin kyynisesti, että mitä ihmettä se ketään hyödyttää Nepalissa, että minä istun selkä suorana Itä-Helsingissä laulaa jollottamassa, mutta sitten minä tajusin, että ei se ketään haittaakaan, ja jollotin menemään. Siitä tuli hyvä olo. Minulle.

Tänään etsin Punaisen Ristin sivun ja laitoin tekstaria menemään. En halua väheksyä laulun lahjaa, mutta silti luulen, että Nepalissa tarvitaan nyt myös vettä, ruokaa ja apuvoimia.

Ehkäpä sinäkin haluat lähettää apua? Punaisen Ristin kautta se oli todella helppoa.

Lokah samastah sukhino bhavantu.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Matkalla

Jack Kerouac: Matkalla
(On the Road, 1957)
Suom. Markku Lahtela
Tammi, 1998

Voisi olla niin, että olisi taskussa ihana, kaunis kivi, jota haluaisi säilyttää. Se unohtuisi taskuun. Sitten yhtenä päivänä sen löytäisi, ottaisi taskusta, ihailisi, asettaisi ulos aurinkoon ja huomaisi, että olo on paljon kevyempi kun ei ole kiveä taskussa.

Vähän sellainen olo minulla on nyt, kun viimein sain Matkalla loppuun. Aloitin sen lukemisen viime vuoden lokakuussa, luin hitaasti puoliväliin, unohdin hyllyyn, uusin monta kertaa, palautin ja lainasin uudestaan, uusin lisää, sitten tällä viikolla päätin, että nyt jumankeikari, nyt tai ei koskaan, ja lukea paukutin sen loppuun hitaasti ja sisulla.

Minulla oli Kerouacin reissun kanssa useitakin ongelmia, joita yritän tässä vähän avata. Muistetaan nyt kuitenkin, että pidin kirjasta kovastikin. Se kertoo Kerouacin alter egon Sal Paradisen ja tämän mielipuolen ystävän Dean Moriartyn reissuista halki Amerikan. New Yorkista Denverin kautta San Franciscoon, ei ole hyvä olla siellä, äkkiä takaisin New Yorkiin, ei ole hyvä, mennään äkkiä Denveriin, no ei ole hyvä täälläkään, mennään San Franciscoon, ei, äkkiä New Yorkiin, no ei, mennäänpä Meksikoon, siellähän on ihanaa, no ei lopulta sekään, takaisin New Yorkiin. Keroacin kerronta on todella vaikuttavaa.

1. Isoin ongelma varmaankin oli, että luin Matkalla liian vanhana. Jos olisin lukenut tämän parikymppisenä, olisin todennäköisesti inspiroitunut liftaamaan halki Euroopan, ja missä olisinkaan nyt, en tiedä. Silloin tämä olisi voinut olla elämää muuttava lukukokemus. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niistä olennaisen saadakseen täytyy olla oikean ikäinen. Sellaisia ovat kokemukseni mukaan ainakin Sieppari ruispellossa ja useat Hessen teokset, kun ne lukee liian vanhana, touhu vaikuttaa idioottimaiselta, surulliselta ja ahdistavalta. Koska nuoruudestahan tämä kirja kertoo, siitä ja levottomuudesta.

2. Tämä kirja pitäisi osata lukea tietyn ajan kuvauksena. Ymmärrän sen olleen merkittävä kuvaus yhdestä sukupolvesta, kuvaus, jollaista ei ennen beat-kirjailijoita ollut. Olen ollut jo kauan hyvin kiinnostunut beat-kirjallisuudesta, mistä tulikin mieleeni, että kannattaa katsoa Allen Ginsbergin runoon Huuto perustuva elokuva. Se on hieno! Ja siinä on James Franco! Uuu, Franco. Ja asiaan takaisin. Tämä oli vähän tirkistelevä teos, kun tiesi, että Old Bull Lee on William Burroughs ja Carlo Marx Ginsberg, ja Sal itse Kerouac, tietysti, mutta silti nykylukijalle kirjan esittämä vapaus tuntuu melko synkältä ja vaisulta. Ympäriinsä sekstailu, reissaaminen ja ryyppääminen ovat nykyaan niin yleistä, ettei siinä ole mitään erityisen ihmeellistä. Ja sitten, mitä vapaata on siinä, että missään ei ole koskaan hyvä olla?

3. Enkä voi oikein sivuuttaa sitäkään, näin vakavikko kun olen, että Kerouac kuoli suhteellisen nuorena alkoholin vaikutuksiin ja Dean Moriartyn esikuva Neal Cassady vielä nuorempana omituiseen koomaan, johon liittyivät junaraiteille nukahtaminen ja huumeet. Ei tämä tämmöinen matkaelämä kovin hyväksi ihmiselle voi olla siis. Tai ehkä on, jos sen tajuaa lopettaa ajoissa. Ehkäpä ihmiselle olisi hyväksi viettää hurmoksellinen nuoruus ja sitten tajuta aikuistua, mutta se se vasta vaikeaa taitaa ollakin. Vaikka ehkäpä Kerouacin tarkoitus ei ollutkaan kirjoittaa matkaelämää ihannoivaa kirjaa, vaan kuvata ihmisen sisäistä tyhjyyttä, levottomuutta ja ahdistusta, jota ei ymmärretty eikä oltu aiemmin kuvattu. Jos se oli Kerouacin tarkoitus, niin siinä hän kyllä onnistuikin.

4. Ja en tiedä. Tavallaan ihastuin Dean Moriartyyn siinä missä ilmeisesti lähes kaikki hänet tavanneet, mutta samalla en voi sietää tuollaisia ihmisiä. Vastuuttomia loistavia perhosia, jotka kokevat, että saavat tehdä mitä haluavat ja muiden tehtävä on joko tukea häntä hulluudessaan tai jäädä jalkoihin. Kirjan loputtua, kuten Sal, minäkin ajattelen Dean Moriartya, varmasti vielä pitkään.

Ja nyt jätän ihanan, kauniin kiven ulos aurinkoon, ja toivon, että joku toinen poimii sen taskuunsa, kantaa aikansa, ja jättää seuraavalle. Hieno ja tärkeä, mutta raskas kivi kantaa.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Vesirokkopäiväkirja

Pallas Kanelikakku on ollut nyt kohta viikon vesirokkokaranteenissa kotona. Hän on ollut melkein koko ajan aika hyvävointinen, ei juurikaan kuumetta ensimmäisten kahden päivän jälkeen, ja muutenkin kaikki on ollut hyvin, paitsi että on ihan hiton hankala keksiä tekemistä. Kanelikakku on nimittäin sellainen ihminen, joka ei halua tehdä mitään yksin. Päiväkodista olen saanut käsityksen, että kyseessä on poikkeuksellisen sosiaalinen kolmivuotias. Joissain perheissä lasten sairastaminen voi käsittääkseni olla sellaista, että lapsi leikkii itsekseen ja vanhempi lukee ja juo kahvia, edes välillä, mutta ei meillä, ikinä. Meillä kaikki pitää tehdä yhdessä. Se on vähän raskasta kaltaiselleni yksinäisyysnarkkarille, mutta yritän tolkuttaa itselleni, että vesirokko on keskimäärin vain kerran elämässä sellaisissa perheissä, joissa on yksi lapsi. Ja koska Kanelikakku on noin muuten erikoisen terve lapsi, en voi tosiaankaan valittaa. Onpahan nyt tankattu läsnäoloa tässä viikon mittaan.

À propos, ajattelinkin kertoa vähän Disney-elokuvista, joita olen jostain syystä viime aikoina katsonut aika paljon. Liittyvätkö nämä asiat toisiinsa, vesirokko ja Disney, tiedä häntä, mutta tulipa nyt vain kumminkin mieleen. Osa näistä on K7, ja kehotankin ihmeessä kaikkia muita noudattamaan ikärajoja, koska ne on elokuviin laitettu ihan syystä, mutta itse olen joustanut niistä silloin kun itse istun Kanelikakun vieressä ja silloin, kun olen etukäteen katsonut elokuvan ja todennut sen soveliaaksi. Kanelikakku on myös aika paatunut sielu näissä leffa-asioissa, ei ollenkaan äitiinsä tullut, ja tuntuu tykkäävän vähän jännemmästä.

Pieni merenneito
Muistan hyvin, kun kävin itse katsomassa tämän leffassa ilmestymisvuonna 1989, ja kuinka tykkäsinkään. Tosin olin vähän pöyristynyt, kuten edelleenkin olen, koska hyvin lukeneena lapsena toki tiesin, että oikeassa sadussa pieni merenneito muuttuu meren usvaksi, eikä elä onnellisena elämäänsä loppuun asti, kuten Disney-versiossa. Kanelikakkukin tykkäsi kovasti, mutta tarina taisi mennä vähän ohi. Hänen suosikkinsa on Mursula (ei ota kuuleviin korviinsa, että nimi on Ursula), ja hänestä oli surullista, ettei ihana Mursula saanut Arielin sielua, kun se sen niin kovasti halusi. Niin. Tarinassa riittää katsottavaa vielä vuosiksi!

Ihana Mursula!

Kaksin karkuteillä
Otin tämän kerran töistä mukaan, kun se oli laitettu korjattavien pinoon. Useimmiten blu-rayt ovat korjattavien pinossa siksi, että joku asiakas on tuonut sen tiskille sanoen, että tämä video ei toiminut minun nauhurissani, ja sitten se seisoo siellä korjattavana, yleensä täysin ehjänä. Ajattelin testata levyn ja samalla vilkaista olisiko se mistään kotoisin. No olihan se! Kaksin karkuteillä on kertoo Tähkäpäästä, joka onkin aivan ihana mimmi. Hän on asunut koko ikänsä tornissa pahan noidan pelottelemana, mutta nyt hän pääsee taikatukkansa ja paistinpannunsa kanssa kerrassaan valloilleen. Olimme koko perhe aivan liekeissä tästä elokuvasta, meni ihan ykköseksi minun Disney-prinsessa-listassani, joka on aika lyhyt. Siinä on Tähkäpää ykkösenä ja Frozenin Anna kakkosena.

Frozen
Niin se Frozen. Tätä ennen ajattelin Disney-prinsessoista, että voi luoja sentään. Sitten kerran kun Kanelikakku oli kipeä, lainasimme Frozenin naapurista ja se oli menoa. Pari viikkoa myöhemmin ostin leffan itselle. Tykkäsin kovasti siitä, että tytöt ovat elokuvan toimijoita, ja siitä, että romanttinen rakkaus ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan siskosten välinen, anteeksi nyt jos spoilasin elokuvan, mutta niin se on. Pidän myös ihan hirveästi elokuvan slaavilaisesta maisemasta. Amerikkalainen ystäväni kyllä väitti, että Frozen sijoittuu pohjoismaihin, kun on nimetkin kaikki täältä, mutta kyllä maisemat minusta ovat aika venäläiset. No joka tapauksessa, ihana elokuva, minusta. Päivittäin kuulen Roscoen laulavan kurkku suorana "ensi kertaa ikuisuuteen", joten jonkinlaisen vaikutuksen tämä teki häneenkin vissiin.

Fantasia
Minulla on ollut Fantasian mentävä aukko sivistyksessä ja on oikeastaan edelleen. Alkupuolen elokuvasta soittelin töihin ja Roscoelle sairasloma-asioissa ja juuri kun olin orientoitumassa asiaan, Kanelikakku ilmoitti, ettei jaksa katsoa mitään planeettoja ja kukkasia, vaan haluaa katsoa uudestaan Mursulan. No juu, kyllähän se vähän tylsältä vaikutti minustakin. Ehkäpä yritämme uudestaan vähän vanhempina? Eikö ihmisen luonnolliseen kehitykseen kuulu jossain vaiheessa unohtaa punk ja kiinnostua klassisesta musiikista? Eikö? No ei sitten.

Miekka kivessä
Ajattelin, että tämä on joku unohtunut helmi Disney-elokuvien joukossa, jonka minä löydän ja nostan uuteen arvostukseen, mutta ei, kyllä tämä on unohtunut ihan syystä. Miekka kivessä on 60-luvulla tehty ja sen huomaa, värit ovat synkät ja animaatio aika ankeaa, lisäksi tarina on omituista koikkelointia. Pieni Arthur sekoilee Merlin-velhon kanssa ennen kuin käy nykäisemässä sen kuuluisan miekan siitä vähän vähemmän kuuluisasta kivestä, tai ainakin minusta se miekka on keskeisemmässä osassa kuin se kivi, vai mitä itse arvelette?

Tarzan
Pelkäsin, että tämä on Kanelikakulle liian hurja, mutta ei se ollutkaan. Hän innoissaan selitti kotiin palaavalle Roscoelle, että siinä oli pantteri ja sellainen hassu pikku isäntä, ja sitten hän nauraen demonstroi hassua pikku isäntää. Mietin hetken, katsoimmeko saman elokuvan, koska minusta leffa kertoi ihmisen julmuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta oli siinä kyllä tosiaan alussa myös joku kissaeläin ja Janen isä oli aika hassu pikku isäntä. Että niin. Tässäkin riittää katsottavaa tulevaisuudessakin, kelpo leffa.

"Jonkun pitäisi naulata tuon tytön pyrstö lattiaan!"

Epä-Disney-loppukaneettina haluan kertoa, että minusta ehdottomasti kivin katsomamme juttu on ollut Melukylän lapset. Ihan mahtava edelleen. Mutta Kanelikakku ei oikein lämmennyt, koska siinä ei ole yhtään autoa. Vähän aikaa häntä jaksoi naurattaa, kun pojan nimi on Naku, mutta ei se ihan riittänyt koko elokuvan ajaksi. Aion kyllä tuputtaa tätä myöhemmin lisää. Aiemmin Lindgren-jutuista ollaan katsottu Marikkia, jossa Miiaa sormille lyövä rehtori oli vähän liikaa sekä minulle että Kanelikakulle, ja Eemeliä, jota Kanelikakku vihaa, koska Eemelin isä on niin kamala, ja 70-luvun Peppiä, jota Kanelikakku ja minä rakastamme ihan pohjattomasti, mutta ei sitäkään loputtomiin voi katsoa, vaikka siltä tuntuukin, vähän niin kuin pienenä luuli, että voisi syödä pelkkiä lihapiirakoita koko loppuikänsä, mutta ei se vain onnistu. Niin joka tapauksessa Melukylän lapset oli juuri niin ihanan idyllinen kuin muistinkin, aurinko paistaa ja lapsuus on justiinsa sellaista kuin kuuluu, ja yhden nimi on Naku, hihihihi.

Toivottavasti tämä vesirokko alkaisi pian olla voiton puolella, meillä on enää Tiikerin oma elokuva katsomatta kirjastosta hamstraamistani, enkä jaksa enää yhtään kertaa ihanaa Mursulaa. Ja tähän päätän tämän ikimuistoisen bloggaukseni.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

A Monster Calls

Patrick Ness: A Monster Calls
From an original idea by Siobhan Dowd
Walker Books, 2012

Oikeastaan tuntuu, ettei kannata edes kirjoittaa tästä kirjasta mitään, kun Liina kirjoitti jo kaiken, mitä ajattelin sanoa, mutta paremmin. Voitte ehkä mennä Sivukirjastoon lukemaan millainen kirja tämä on.

Sanon nyt kuitenkin sen, etten itkenyt kirjaa alusta loppuun. Tiesin Liinan bloggauksen luettuani, että kirja kertoo pojasta, jonka äidillä on syöpä, ja jonka luokse tulee hirviö. Jotenkin keskityin vain siihen, että pojan luo tulee hirviö, mikä toki onkin hyvin kiinnostavaa, mutta olisin ehkä voinut kiinnittää huomiota siihenkin, että äidillä on syöpä.

Niin minä sitten pystyttelin ympärilleni valtavat muurit, luin pienissä pätkissä, enkä päästänyt kirjaa liian lähelle.

Tämä varmasti sopii paremmin ihmisille, joiden äiti ei ole kuollut syöpään, mutta sellainenkin ihminen, jonka äiti on, joutui lopulta antautumaan tarinalle ja ahmimaan kirjan loppuun töissä lounastauolla, joka venyi liian pitkäksi, kun ihminen ei nähnyt kuoria omenaa kyyneliltään.

Hieno kirja. Todella hieno.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Siina lukee sarjiksia, osa 1

Olen aina pitänyt itseäni sarjakuvaihmisenä, vaikka lienee myönnettävä, etten niitä juuri koskaan lue. Tämä on vähän inhottavaa myöntää, koska itse olen naurahdellut ihmisille, jotka sanovat pitävänsä itseään kovastikin kirjaihmisinä, mutta lukevat vain lomalla jonkun helpon kohuteoksen. Sehän on ihan typerää. Siis sekä naureskella muille, että pitää itseänsä harhaisesti jonain muuna kuin mitä on.

Kirjasto 10 täytti tässä taannoin kymmenen vuotta, minkä kunniaksi kirjastossa oli paljon kaikkia hienoja tapahtumia. Yksi niistä oli sarjakuvavinkkaus, jonka piti Matti Karjalainen Tampereen kirjastosta. Minä sinne innolla osallistumaan! Siinähän kävi niin, että tämä Matti Karjalainen esitti aineistonsa niin kiinnostavasti, että lähtiessäni minulla oli pitkä lista sarjakuvista, jotka olisi luettava ensitilassa, mielellään jo eilen, ja kauhea innostus. Miten mahtavaa sarjakuvaa tässä maailmassa onkaan, eikä kukaan ole kertonut minulle, vaikka yritän sitä maailmaa seurata kovastikin, koska haluan tietysti esiintyä ihmisenä, joka lukee sarjakuvia.

Shan Tan: The Arrival


Tätä sarjista Matti Karjalainen ei vinkannut, vaan olin lainannut sen jo ajat sitten omatoimisesti. Sarjisvinkkaus sai minut kuitenkin tarttumaan siihen odotellessani varsinaisia vinkattuja sarjiksia varauksesta. Ja voi hyvän tähden mikä sarjakuva se olikaan! The Arrivalissa on pelkkiä uskomattoman upeita kuvia. Kuvat kertovat surullisen ja lohdullisen tarinan maahanmuuttajista maailmassa, joka on vähän niin kuin meidän, mutta silti vieras. Todella vaikuttava teos ja nopealukuinenkin vielä, suosittelen ihan ihan ihan kaikille.

Mikko Metsähonkala: Toisaalta / (P)å andra sidan / In Other Wor(l)ds


Tätäkään ei minulle kukaan vinkannut, vaan löysin sen ihan omatoimisesti. Itse asiassa Toisaalta ei ole edes sarjakuva, kirjastossa se on luokiteltu kuvakirjaksi, joka aukeamalla on kuva ja teksti. Kuvat ovat juuri minun makuni mukaisia, todella kauniita ja taitavia. Tekstit ovat suoraan minun huumorintajuuni tällättyjä, nokkelia, intertekstuaalisia ja ihan mahtavia. Kerrassaan täydellinen kirja! Aloin jo suunnitella, että ostaisin näitä kasan ja antaisin kaikille lahjaksi.

Arne Bellstorf: Baby's in Black - Astrid Kirchherrin ja Stuart Sutcliffen tarina


Tämän oli ensimmäinen vinkkauskirja, jonka sain käsiini, koska se oli oman kirjaston hyllyssä. Baby's in Black kertoo Beatlesin alkuperäisestä basistista Stuart Sutcliffesta ja tämän rakastetusta Astrid Kirchheristä, joiden rakkaustarina on lyhyt ja traagillinen. He tapaavat Hampurissa 60-luvun alussa, kun tuntematon Beatles soittaa rähjäisessä baarissa. Eksistentialistinuori Kirchher vaikutti voimallisesti Beatlesin tyyliin, pukeutumiseen ja erityisesti kuuluisiin kampauksiin. Sarjis oli vähän mielikuvitukseton ja tylsähkö, kuten tosipohjaisilla tarinoilla mielestäni on tapana, mutta ihan tyylikäs ja kiinnostavahko, jos Beatlesista on innostunut, kuten itse olen, ja käsittääkseni 95% maapallon muustakin väestöstä.

Sarjakuvien lukeminen on tosi mukavaa ja palkitsevaa, kun jotkut teokset lukea hujauttaa puolessa tunnissa, ja silti tuntee saaneensa kokonaisvaltaisen taide-elämyksen. Miksi en tee tätä enemmän, herää perusteltu kysymys. Onneksi seuraava pinkka vinkattuja sarjiksia odottaa jo lukemistaan! Vähän erilaista sarjista näihin verrattuna on siinä.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Snowpiercer

Bong Joon-hon, 2013

Kuva
Vanhemmiten minusta on tullut jokseenkin katastrofielokuvavastainen. Myönnän, että mielipiteeni perustuu isolta osin Armageddoniin, joka vaikutti elokuvamakuuni useammalla kuin yhdellä tavalla, vaikkei se olekaan kovin merkittävä teos ehkä muuten. Siinähän maapalloa lähestyy asteroidi tai mikä lie jötkäle, ja Bruce Willis lähetetään työryhmineen mestoille poraamaan asteroidi pois haitolta. Juonessa ei ole mitään järkeä ja jopa minä tajusin, ettei avaruudessa voi räjähdellä niin, että tulenlieskat leimahtelevat. Ja silti minä möllötin sitä ihan ruutuun liimautuneena ja pillitin kuin pikkulapsi rakkauskohtausta. Opin tästä sen, että Hollywoodin viihdekoneisto on voimakas vempele, joka lävistää ja myrkyttää voimakkaimminkin vastustavan mielen.

Ja siksi olen yrittänyt pysyä vähän kauempana näistä viihdemegatekeleistä. Pelkään, että koska ne saavat minut itkemään Ben Assflackille, ne saattavat saada minut tekemään jotain muutakin itselleni epäominnaista.

Jostain syystä - varmaankin joku Hollywoodin etälamautin jysäytti tämän päätöksen aivoihini - olin varannut kirjastosta Snowpiercerin. Kun se tuli, olin vähän, että no enhän minä tämmöistä halua yhtään nähdä. Mutta Roscoe huomasi, että se oli saanut Rotten Tomatoesissa huimat 95% ja halusi sitten heti todistaa tätä mestariteosta, joten minä tietenkin hyvänä vaimona katsoin sen myös.

Snowpiercer on juna, joka jyskyttää halki jäätyneen maiseman. Ilmastonmuutosta torjuessa on menty vähän yli ja syösty maailma uuteen jääkauteen. Junassa ovat ainoat selvinneet ihmiset. Snowpiercer kiertää vuoden pituista rataa. Juna on jaettu eri luokkiin, perällä asuvat likaiset raukat, veturissa palvotun moottorin kehittänyt Wilford. Junan perältä lähtee kapina.

Täytyy sanoa, että näin jälkikäteen ajateltuna pidin tästä elokuvasta tosi paljon. Se oli riittävän yllätyksellinen, ehkä hintsusti makuuni liian väkivaltainen ja inhottava, mutta kuitenkin kovin vaikuttava. Pääosaa esittävä Kapteeni Amerikka on kasvattanut parran ja on hyvin komea ja oikeasti aika vaikuttava hahmo. Kapina ehti puoliväliin junaa ennen kuin tajusin, että parran alla piilottelee Kapteeni Amerikka. Sidekickinä hänellä on aina ihana Billy Elliot, ja yhtä isoimmista naisrooleista veti Octavia Spencer, josta on viime aikoina tullut yksi suosikeistani. Hän on niiiiin ihana! Muutenkin erittäin hyviä näyttelijöitä putkahteli joka nurkasta ja komiat oli maisemat.

No sittenhän tajusinkin juuri, ettei tämä olekaan Hollywood-tuotantoa, vaan eteläkorealainen. Ilmankos se tuntui niin raikkaalta, eikä missään vaiheessa itkettänyt, eikä Bruce Willisiäkään poraustiimeineen näkynyt. Ehkäpä voinkin jatkossa keskittyä muunmaalaisiin epäpatrioottisiin katastrofielokuviin!

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Piin elämä

Yann Martel: Life of Pi
High Bridge, 2003
Lukija: Jeff Woodman

Piin elämä
(Life of Pi)
Ang Lee, 2012

Kuva
Kuva













En ole koskaan kuullut Piin elämästä kuin pelkkää hyvää, ja ehkäpä juuri siksi ajattelin, että ei kiinnosta, en varmasti lue. Joskus sitä vaan pitää jurnuttaa vastaan ihan periaatteesta, ja on ihan hyvä, että jos pitää, niin sitten jurnuttaa tämmöisissä asioissa, joista ei juurikaan koidu haittaa. Sen kun vaan jurnuttelen yksinäni menemään, eikä kukaan saa tietää.

Jurnuti jurnuti. Vuosikausia. Jurnuti jurnuti jurnuti.

Mutta sitten epähuomiossa ostin Life of Pi -äänikirjan jostain Audiblen kaksi yhden hinnalla -kampanjasta ja yhtenä päivänä en keksinyt mitä muutakaan kuuntelisin. Olin aika vastahakoinen. Olin kuullut, että Piin elämä kertoo jostain häiskästä, jonka nimi on Pii, ja hän joutuu veneeseen tiikerin kanssa. Kuulostaapa typerältä. Tiikerin kanssa. Miten nyt voi joutua veneeseen tiikerin kanssa. Ei mitään järkeä.

Kuuntelukokemus meni jotakuinkin näin:

1/5 Tyyyylsää, minä arvasin että on ihan tyyyylsää, ei kiinnosta ei kiinnosta ei kiinnosta laalaalaalaalaa.
2-3/5 MITÄ HELVETTIÄ!!! MITÄ HELVETTIÄ TÄSSÄ KIRJASSA TAPAHTUUKAAN!!! EN KESTÄ!!! MITEN TÄMÄ VOI EDES OLLA NÄIN HYVÄ, JÄNNITTÄVÄ JA KIINNOSTAVA!!! MIKSI EN VOI KUUNNELLA TÄTÄ HETI LOPPUUN!!! Miksi kukaan ei sanonut, että se häiskä on OIKEASTI veneessä TIIKERIN kanssa!!!11!!
4/5 No huh huh, huh huh huh, vähän suvantoa tässä, huh huh, mutta kylläpä onkin hyvä kirja.
5/5 MITÄ HELVETTIÄ TAAS!!! VOI JUMANKEIKARI ETTÄ ON HYVÄ KIRJA!!!!111!

Sitten varasinkin elokuvan kipikipiä kirjastosta, koska halusin HETI nähdä miten tämä juttu voi toimia kuvitettuna. En meinannut pysyä pöksyissäni odottaessani, että blu-ray saapuu ja pääsiäinenkin oli siinä välissä viivästyttämässä.

Ja olihan se ihan komea elokuva. Richard Parker, eli tiikeri, oli uhkaavampi kuin kirjassa, maisemat todella fantastisia. Viihdyin oikein hyvin koko kaksi tuntia, minkä elokuva kesti. Ei kovin syvällistä, mutta erinomaista viihdettä.

Että olipa ihan hyvä, että tajusin lopettaa jurnutuksen. Tästä muistutin itseäni eilen, kun Elisa Kirja mainosti ennakko-suomennos-e-kirjaa huippumenestyksestä All the Light We Cannot See, josta olin nokka pystyssä ajatellut, että en varmasti varmasti varmasti lue mitään noin suosittua. Ostin sen, koska kyllä joskus (eli usein) tosi kehuttu on sitä ihan syystä, vaikka yritänkin epäonnistuneesti teeskennellä epämassasieluista individualistia. Nih.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Stoner

John Williams: Stoner
(Stoner, 1965)
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar, 2015

Ihan ensiksi haluaisin kiittää Maijaa, jonka bloggauksen ansiosta tajusin kerrankin jättää kirjan alkuun sijoitetun saatetekstin lukematta. Luin sen lopuksi, ja siinä tosiaan kerrottiin kaikki kirjan keskeiset tapahtumat. Haluaisin uskoa, että on joku järki laittaa kirjan alkuun moinen spoilaus, koska niin tosi usein toimitaan, mutta en kyllä keksi mikä se järki voisi olla. Jos joku tietää, kuulisin mielelläni. Ja vinkiksi muille, kannattaa jättää alkutekstit viimeiseksi.

Ja sitten asiaan. Kukapa kirjamaailmaa vähänkään seuraava ei olisi kuullut Stonerista. Kirja ilmestyi 1965, sai myönteisen vastaanoton, mutta kaikki kopiot imeytyivät eräänä auringonpimennyksenä toiseen todellisuuteen, jossa ne leijuivat täysin käsittämättöminä möhkäleinä sen todellisuuden sammakonkaltaisille olennoille. Olennot olivat ehtineet uuttaa suurimman osan nestemäiseksi polttoaineeksi, mutta onneksi Anna Gavalda -niminen ranskalaisalkemisti putkahti laboratorioräjähdyksen myötä kolmeksi minuutiksi tuohon todellisuuteen, onnistui nappaamaan yhden Stonerin pitkän kamppailun jälkeen kolmimetriseltä sammakko-olennolta, toi sen takaisin meidän todellisuuteemme, mutta menetti tappelussa toisen kätensä. Sen takia alkemisti Gavaldan romaaneissa on niin paljon kolmea pistettä, yhdellä kädellä on vaikea malttaa kirjoittaa lauseita loppuun. Tutkittuaan ensin Stonerin polttoaineominaisuudet, Gavalda totesi sen kuitenkin paremmaksi romaanina kuin halkona ja päätti julistaa Stonerin kadonneeksi helmeksi.

Kaikenlaista sitä sattuukin!

Minä innostuin Stonerista oikeastaan ihan pelkän kannen perusteella. Se on täydellinen. Täydellinen. En keksi hienompaa kantta. Ja kirjan nimikin on hieno. Sitten kuulin huhuja, että kirja on lukemisen ylistys. Ja mikäs sen parempaa, kuin ylistää lukemista.

Ja kyllä Stoner onkin lukemisen ylistys. William Stoner ajautuu yliopistouralle, tai oikeastaan yliopistokuoppaan, jonne hän jämähtää kirjoineen. Hän on ihminen, joka haluaa vain lukea ja jakaa lukemisen iloa opettamalla. Enimmäkseen se onnistuukin, mutta hänen tielleen osuu muutama ihan kauhea ihminen, jotka jäävät kylvämään vihaansa Stonerin tielle, lukijan mielestä täysin syyttä.

Kuulin jostain, että Stoneria on mainostettu epäamerikkalaiseksi kirjaksi. Jos amerikkalainen tarina on sellainen ryysyistä rikkauksiin -nousu, niin sellainenhan tämä ei tosiaan ole. Stoner on vanhanaikainen, tasainen tarina ihmisestä, joka oikeastaan vain haluaisi olla rauhassa. Siinä on mukava sanoma siitä, miten ihminen voi saada riittämiin henkisistä rikkauksista.

Kyllä minä tästä kirjasta ihan pidin. Jotenkin vain tarinan pahansuovat tyypit ja Stonerin velttous ja vetäytyvyys vääryyksien edessä olivat ihan kauheaa luettavaa. Minun on vähän vaikea kestää Stonerin kaltaisia tyyppejä, jotka eivät osaa puolustautua, koska näen heissä liikaa itseäni. Kirjasta jäi halju olo. Mutta ei varmaan läheskään niin halju, kuin yksikätiselle alkemisti Anna Gavaldalle. Mikä uhraus kirjallisuuden puolesta!

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Nebraska

Alexander Payne, 2013

Kuva
Nebraska. En tiedä juuri mitään Nebraskasta, huomasin juuri. Luulin hetken, että siellä on Las Vegas, mutta sitten tajusin, että se onkin Nevadassa.

Tämän elokuvan katsottuani en tiedä juuri sen enempää. Nebraska kertoo vanhasta jääräpäästä, joka on saanut postissa semmoisen huijauskirjeen, jossa sanotaan, että jos tilaat jotain lehtiä ja arpanumero osuu kohdalle, voitat miljoonan. Ukkeli uskoo, että hän on voittanut, koska kirjeessä niin lukee, ja haluaa lähteä kävellen Nebraskaan hakemaan voittoaan. Lopulta ukon kiltti poika lähtee viemään häntä. Matka kuitenkin katkeaa ukkelin vanhaan kotikaupunkiin, jossa hän kertoo kaikille olevansa miljonääri, ja lopulta ukon äkäinen vaimo ja toinenkin poika tulevat paikalle.

Oikein hyvä elokuvahan tämä oli kerrassansa. Parasta olivat vanhat ihmiset, jotka käyttäytyivät huonosti. Etenkin perheen pahasuinen äiti, jota kaikki miehet ovat himoinneet nuoruudessa, mutta myös yrmyilevä mukamiljonääri.

Ja nättejä maisemiakin oli, vissiin sieltä Nebraskasta sitten. Aukeaa oli ja sievää. Mutta en tiedä tarvitseeko sinne sen kummemmin mennä. Vähän tylsältä vaikutti, oikeastaan. Siis se Nebraska, leffa ei ollut tylsä, vaan oikein hyvä.

Tämän leffan on muuten ohjannut sama mies, joka ohjasi Sidewaysin. Minä en oikein tajunnut sitä elokuvaa. Minusta kaikki hahmot olivat vastenmielisiä, enkä oikein ymmärrä viininjuonnin päällekään. Tai siis ymmärrän, niinku silleen alkoholina, mutta en niitä ihmisiä, jotka huljuttelevat lasejaan ja väittävät maistavansa koivun ja käävän. Minua alkaa aina naurattaa kauheasti, mikä on ikävää, koska ihmiset ovat usein tosissaan. Meilläkin asuu yksi sellainen viininhuljuttelija. Mutta Sidewaysista oli kyllä se hyvä, että opin siitä sen, mitä viinistä tiedän. Se kuuluu näin: "No, if anyone orders Merlot, I'm leaving! I am NOT drinking any fucking Merlot!" Ja sitä olen sitten noudattanut. En tiedä millaista on Merlot, mutta varmuuden vuoksi en helvetissä sitä suostu juomaan. Paitsi jos se on ilmaista, eikä muuta ole tarjolla, niin sitten tietysti.

Eipä tässä muuta.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Ida

Pawel Pawlikowski, 2013

Kuva
Isäni on ollut meillä muutaman päivän ja lupasi ystävällisesti hengailla lapsenlapsensa kanssa sillä aikaa kun minä ja Roscoe kävimme yhdessä leffassa ensimmäistä kertaa sitten Pallas Kanelikakun syntymän. Sitä ennen istuimmekin leffassa harva se viikko. Odotan ihan tosi paljon niitä keski-ikäisiä iltoja, kun Kanelikakku on esimerkiksi yläkoulussa, ja minä ja Roscoe pääsemme taas kahdestaan leffaan ihan silloin kun sattuu huvittamaan. Tai, jos hyvin käy, kuten toivon tietysti, ehkäpä istummekin sitten leffassa kolmestaan. Sepä olisikin mahtavaa!

Eksyin aiheesta. Valitsimme leffaksi Idan. Syitä oli useita. Ensinnäkin, varteenotettavat vaihtoehdot aamupäiväleffoiksi olivat joko Ida tai uusi Paul Thomas Anderson, ja kun minä en siitä edellisestäkään PTA:sta niin perustanut, ja Roscoe oli lukenut jonkun artikkelin, missä PTA itsekin haukkui tämän uuden tuotoksensa, niin valinta oli oikeastaan aika helppo. Lisäksi Ida oli sopivan pituinen, alle puolitoista tuntia, ja luotettava taho, eli ystäväni K, oli sen kehunut minulle.

Lähdimme leffaan kerrassaan innoissamme. Kipitimme metrolle ja juttelimme mukavia, kunnes yhtäkkiä Roscoe huokaisi hätääntyneenä, että hänellä muuten loppui kausi kortista torstaina. Nostin katseeni, näin tarkastajan valmistautuvan matkakorttien tarkastukseen, ja totesin, että niin loppui mullakin. Molempien kasvoille valahti järkyttynyt tyrmistys, joka ulospäin näyttäytyy koiranpentumaisena nöyryytenä. Tarkastajat tulivat kohdalle. Selitimme paniikissa tilanteen. Nämä ihastuttavat ihmiset kääntyivät puoleemme, madalsivat äänensä ja katsoivat matkakortteihimme laitteillansa. Sitten he vilkaisivat toisiaan, hymyilivät, ja myivät meille kertaliput. Mikä pääsiäisen ihme! Mikä mahtava lahja!

Tämän jälkeen olimme niin iloisia, että paskempikin leffa olisi ollut hyvä. Sikäli olisi varmaan kannattanut mennä katsomaan se PTA, hehehe, koska Idahan ei ollut yhtään pätkääkään paska, vaan suorastaan täydellinen. Kuten Roscoe salista poistuessamme totesi, kerrankin elokuva, jonka missään osa-alueessa ei ollut kerrassaan mitään moitittavaa. Aivan priimaa koko tunti ja kaksikymmentä minuuttia.

Ida kertoo nuoresta nunnanoviisista, joka tapaa ensikertaa tätinsä. Täti onkin melkoinen muikkeli, tuomari ja juomari. Yhdessä he lähtevät selvittämään, mitä Idan vanhemmille tapahtui kun Ida oli vauva. Uskontoa, natseja ja moninkertaista syyllisyyttä mustavalkoisessa taidepaketissa, mutta elokuva ei silti ollut ollenkaan liian synkkä tai toivoton. Erittäin hieno tarina, ennen kaikkea hieno kuvaus. Aivan upea joka suunnasta.

Ja loppuun täytyy todeta, että olen ihan hirveän onnellinen, että olen löytänyt sellaisen miehen, joka on innoissaan kun ehdotan, että lähdettäiskö katsomaan mustavalkoista puolalaista elokuvaa. Voi sellaisia miehiä olla muitakin, mutta minä en ole tavannut kovin montaa, varsinkaan kovin montaa sellaista, jotka pitävät taide-elokuvista ja minusta.