tiistai 24. maaliskuuta 2015

Paikka vapaana

J.K. Rowling: Paikka vapaana
(The Casual Vacancy)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava, 2012

Eräänä iltana maailman rikkain ja menestynein kirjailija istui buduaarissaan imeskellen kultaista sulkakynäänsä ja mietti mille alkaisi. Koko maailma pidätteli hengitystään, kirjailija tiesi sen. "Minäpä yllätän ne kaikki!" hän ajatteli. "En varmasti kirjoita mitään, mitä kukaan haluaa lukea! En kirjoita mitään mukavaa, en kivaa, en hauskaa, en iloista. Ei noitia, ei taikuutta, ei lentämistä, ei mukavia ihmisiä, ei onnellisia loppuja. Minä kirjoitan 550 sivua realismia kunnallispolitiikasta! Sitä eivät varmasti osaa odottaa! Hahahahaa!" Ja niin hän kirjoitti.

Luin Paikkaa vapaana koko elämän. Siinä on noin tuhatkaksisataa päähenkilöä, joiden näkökulma vaihtuu lennosta. Siinä on seitsemänsataa erilaista juonta pienen Pagfordin kylän kunnallispolitiikan kiemuroista, jotka mutkistuvat entisestään, kun valtuutettu Barry Fairbrother yllättäen nakkaa lusikan nurkkaan. Kuka saa Fairbrotherin paikan valtuustossa? Miten se vaikuttaa kaikkeen?

Kaikesta hitaudesta ja sekavuudesta huolimatta pidin kirjasta kovastikin. Jos en olisi pitänyt, olisin varmaan lopettanut lukemisen jo alkuvaiheessa, koska aihepiiri ei varsinaisesti ole suosikkejani. Rowling ei ole maailman menestynein kirjailija suotta, eikä hänen menestyksensä johdu vain yhdestä hyvästä ideasta, hän on oikeasti ihan hiton taitava kirjoittaja. Jopa kunnallispolitiikasta hän saa kirjoitettua mielenkiintoisen kirjan.

Minun kohdallani isoin ongelma oli kirjan huono-osainen Weedonin perhe, johon kuului narkkariäiti Terri, teini-ikäinen Krystal-tytär ja kolmivuotias Robbie. Koska omassakin kodissani asustaa kolmivuotias, olen hyvin herkkä lasten huonolle kohtelulle, eikä varsinaisesti Krystalinkaan tarina ilahduttanut. Tämä tarinan osio meinasi olla minulle kerrassaan liikaa, eilen makasin yksin hereillä lukemassa ja hoin itselleni, että tämä on vain keksittyä tarinaa, ei tätä ole oikeasti tapahtunut, ja tänään aamupalalla viimeisiä sivuja lukiessani (kyllä, meillä saa lukea ruokapöydässä) piti tirauttaa muutama kyynel salaa nenäliinaan, ettei kolmivuotias seuralaiseni olisi huomannut, että äiti pillittää kahviinsa.

Sillekin pitää nostaa hattua, että Rowling käyttää asemaansa näin. Hänellä on kaikki maailman kirjallinen valta ja hän päättää kirjoittaa kunnallispolitiikasta, heikoimpien asemasta, poliittisista päätöksistä. Hän olisi voinut naputella helpon, kivan kirjan, mutta hän päätti sanoa jotain. Sellaista on vaikea olla arvostamatta.

Niin että taidanpa perinteistä kesädekkariani valitessani vilkaista vähän sitä Rowlingin Robert Galbraith -nimellä kirjoittamaa Käen kutsua, on hänellä sen verran tanakka tarinakynä ja kunnioitettava asenne kirjoittamiseen.

5 kommenttia:

  1. Minäkin pitin tuosta kovasti kaikkine miljoonine päähenkilöineen. Tosin tykkään myös elokuvissa tuollaisesta kerronnasta kovasti. Robbien tarina särki sydämen, mutta ehkä se on välillä ihan tarpeenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tosiaan, tuollaiset tarinat ovat hyvin tärkeitä. Tekee vain pahaa ajatella, että varmasti ihan liian monet lapset elävät noin. Se oli hienosti kuvattu, ongelmien periytyminen ja muu siinä ympärillä.

      Poista
  2. Galbraith-dekkarit (joita siis suomennettu kaksi) ovat todella hyviä äänikirjoina, varsinkin kirjailijapiireihin sijoittuva kakkososa. Pidin juuri tuosta, ettei Rowling ole lähtenyt toistamaan pakolla mitään menestysformaattia; kerronta on vanhanaikaisen viipyilevää eikä raakuuksilla mässäillä. Kirjat lukeva Eero Saarinen on lisäksi aivan loistava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä olekaan kuunnellut äänikirjoja suomeksi juurikaan, tämäpä hyvä vinkki. Kiitos! Kakkososan kirjapiireistä olenkin lukenut arvioista ja ne kiinnostavat kyllä, mutta järjestyksen ihmisenä pitää tietenkin lukea ensin ykkösosa.

      Poista
  3. Totta puhut! Rowling olisi hyvinkin voinut kirjoittaa jotain takuuvarmaa, mutta onneksi ei kirjoittanut. Minä tykkäsin tästä todella paljon, vaikka Krystalin kuvittelin väkisinkin siksi yhdeksi Pikku Britannian teiniksi. Hahmoja oli paljon, mutta mahtuipa sitten niitä tapahtumiakin enemmän. Ja kyllä, minäkin itkin lopussa. Paljon.

    Suosittelen niitä dekkareita! Ne on mukavia luettavia, eikä niissä keskitytä semmoiseen (mun mielestä) tylsään rikospaikkatutkintaan, erilaisten näytteiden analysointiin yms.

    VastaaPoista