maanantai 30. maaliskuuta 2015

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
(Hashiru koto ni tsuite kataru toki ni boku no kataru koto, 2007)
Suom. Jyrki Kiiskinen
Tammi, 2011

Ostin tämän kirjan e-kirjana taustalla ajatus, että se inspiroisi minua juoksemaan. Viime keväänä juoksuharrastukseni oli mukavalla alulla, mutta sitten tapahtui jotain ja jotain ja jotain, ja sitten en enää juossutkaan. Nyt taas vähän tekisi mieli, olisihan se niin kiva tuolla keväisessä (räntä)sateessa laittaa tossua keveästi toisen eteen, ja ajattelin näin orientoitua ajatukseen.

Olihan tässä vähän ennakkoluuloja. Oma suhteeni Murakamiin ei ole ollut kovin myönteinen, olen lukenut Japanin reissulla Kafka rannalla, joka oli muistikuvieni mukaan piinallinen kokemus, ja kuunnellut äänikirjana Norwegian Wood. Lisäksi olin kuullut kahdelta erittäin luotettavalta taholta kaksi täysin päinvastaista näkemystä tästä kyseisestä juoksukirjasta.

No mitäs mieltä se minä sitten olen?

Hyvä kun kysyit, kerronkin mielelläni! Minusta tämä oli paras lukemani Murakami heittämällä. Se nyt ei itse asiassa kovin paljon vaatinut, kun molemmat aiemmin lukemani ovat olleet aika raastavia lukukokemuksia. Mutta tämä sen sijaan. Kirjassa Murakami avaa kestävyysjuoksijan taivaltaan. Hän aloitti juoksemisen suunnilleen samaan aikaan kuin kirjoittamisen, vähän yli kolmikymppisenä. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli alle kuusikymppinen. Murakami vaikuttaa ihastuttavan japanilaiselta, analyyttiseltä ja järjestelmälliseltä. Hän avaa juoksemistaan, elämäänsä ja kirjoittamistaan erittäin säntillisesti. Pidän säntillisyydestä.

Sillä tavalla lukukokemus oli epäonnistunut, etten inspiroitunut juoksemaan. Sen sijaan opin tosi paljon kirjoittamisesta ja kirjailijan elämästä. Tai no, yhden kirjailijan elämästä. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja innostavin ajatus oli Murakamin päätös kirjailijan uransa alussa, kun hän vetäytyi aiemmin sosiaalisesta baarinpitäjän elämästään rauhalliseen kirjailijuuteen. Hän koki, että hänen on omistauduttava lukijoilleen, ei muille. Jotenkin koin tämän kauhean herättävänä. En nyt ole tässä vetäytymässä minnekään hiljaisuuteen, mutta ajatus, että ollakseni kirjailija minunkin on ehkä ymmärrettävä, etten voi revetä kaikkialle.

Olen nimittäin kovasti viime aikoina kärsinyt siitä, etten ehdi koskaan nähdä ketään ihmisiä ja kaikkiin tilaisuuksiin osallistuminen ahdistaa. Lukiessani Murakamin juoksentelusta havahduin ajattelemaan, että ehkä voisin alkaa ajatella itseäni sellaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse osallistua kaikkiin kekkereihin tai jonka sosiaalisen piirin ei tarvitse käsittää kymmeniä ihmisiä, jos se ei tuskatta onnistu. Tänään oli viimeinen ilmoittautumispäivä työpaikan suuriin juhliin ja jätin ilmoittautumatta. Tuli kauhean puhdistunut olo. Minun ei tarvitse mennä jos en halua. Voin olla vetäytyvä ihminen jos se minusta hyvältä tuntuu, ja siltä se nyt tuntuu.

Tosin epäilemättä sitten kun ne juhlat ovat menossa ja koko someni täyttyy halailevista ja juhlivista kollegoista niin voi että minä kiroan Murakamin tyhmine yksinäisine juoksuineen perimmäiseen tuuttiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti