maanantai 30. maaliskuuta 2015

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
(Hashiru koto ni tsuite kataru toki ni boku no kataru koto, 2007)
Suom. Jyrki Kiiskinen
Tammi, 2011

Ostin tämän kirjan e-kirjana taustalla ajatus, että se inspiroisi minua juoksemaan. Viime keväänä juoksuharrastukseni oli mukavalla alulla, mutta sitten tapahtui jotain ja jotain ja jotain, ja sitten en enää juossutkaan. Nyt taas vähän tekisi mieli, olisihan se niin kiva tuolla keväisessä (räntä)sateessa laittaa tossua keveästi toisen eteen, ja ajattelin näin orientoitua ajatukseen.

Olihan tässä vähän ennakkoluuloja. Oma suhteeni Murakamiin ei ole ollut kovin myönteinen, olen lukenut Japanin reissulla Kafka rannalla, joka oli muistikuvieni mukaan piinallinen kokemus, ja kuunnellut äänikirjana Norwegian Wood. Lisäksi olin kuullut kahdelta erittäin luotettavalta taholta kaksi täysin päinvastaista näkemystä tästä kyseisestä juoksukirjasta.

No mitäs mieltä se minä sitten olen?

Hyvä kun kysyit, kerronkin mielelläni! Minusta tämä oli paras lukemani Murakami heittämällä. Se nyt ei itse asiassa kovin paljon vaatinut, kun molemmat aiemmin lukemani ovat olleet aika raastavia lukukokemuksia. Mutta tämä sen sijaan. Kirjassa Murakami avaa kestävyysjuoksijan taivaltaan. Hän aloitti juoksemisen suunnilleen samaan aikaan kuin kirjoittamisen, vähän yli kolmikymppisenä. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli alle kuusikymppinen. Murakami vaikuttaa ihastuttavan japanilaiselta, analyyttiseltä ja järjestelmälliseltä. Hän avaa juoksemistaan, elämäänsä ja kirjoittamistaan erittäin säntillisesti. Pidän säntillisyydestä.

Sillä tavalla lukukokemus oli epäonnistunut, etten inspiroitunut juoksemaan. Sen sijaan opin tosi paljon kirjoittamisesta ja kirjailijan elämästä. Tai no, yhden kirjailijan elämästä. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja innostavin ajatus oli Murakamin päätös kirjailijan uransa alussa, kun hän vetäytyi aiemmin sosiaalisesta baarinpitäjän elämästään rauhalliseen kirjailijuuteen. Hän koki, että hänen on omistauduttava lukijoilleen, ei muille. Jotenkin koin tämän kauhean herättävänä. En nyt ole tässä vetäytymässä minnekään hiljaisuuteen, mutta ajatus, että ollakseni kirjailija minunkin on ehkä ymmärrettävä, etten voi revetä kaikkialle.

Olen nimittäin kovasti viime aikoina kärsinyt siitä, etten ehdi koskaan nähdä ketään ihmisiä ja kaikkiin tilaisuuksiin osallistuminen ahdistaa. Lukiessani Murakamin juoksentelusta havahduin ajattelemaan, että ehkä voisin alkaa ajatella itseäni sellaisena ihmisenä, jonka ei tarvitse osallistua kaikkiin kekkereihin tai jonka sosiaalisen piirin ei tarvitse käsittää kymmeniä ihmisiä, jos se ei tuskatta onnistu. Tänään oli viimeinen ilmoittautumispäivä työpaikan suuriin juhliin ja jätin ilmoittautumatta. Tuli kauhean puhdistunut olo. Minun ei tarvitse mennä jos en halua. Voin olla vetäytyvä ihminen jos se minusta hyvältä tuntuu, ja siltä se nyt tuntuu.

Tosin epäilemättä sitten kun ne juhlat ovat menossa ja koko someni täyttyy halailevista ja juhlivista kollegoista niin voi että minä kiroan Murakamin tyhmine yksinäisine juoksuineen perimmäiseen tuuttiin.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Sydämen mekaniikka (elokuva)

(Jack and the Cuckoo-Clock Heart)
Stéphane Perla, Mathias Malzieu, 2013

Ensimmäiseksi haluaisin sanoa, että tämä elokuva oli noin kolmekymmentä kertaa parempi kuin kirja, johon se perustui. Leffassa estetiikka, johon kirjakin epäonnistuneesti pyrki, visualisoitui kerrassaan hienosti. Minusta elokuva oli suorastaan upean näköinen.

Elokuvan loppu oli muutettu ihan erilaiseksi. En ole varma oliko se hyvä vai huono asia, koska kirjan loppu oli minulle aika yhdentekevä, mutta tämä loppu oli ainakin tosi kaunis. Oikeastaan koko elokuvan koskettavuus minun kohdallani tuli upeasta visuaalisesta ilmeestä ja musiikista, Jackin tarina oli edelleen melko turha.

Hassua on, että Sydämen mekaniikka -kirja on rinnakkaisteos kirjailija Malzieun bändin Dionysoksen samannimiselle levylle, tai siis sen levyn nimi on La Mécanique du coeur, koska se on ranskalainen levy, tietysti. Tai siis ei siinä ole mitään hassua, mutta siinä on, että koska Dionysos on tehnyt myös tämän elokuvan musiikin, ja pidin siitä tosi paljon, olisin ehkä pitänyt kirjastakin enemmän, jos olisin tehnyt niin kuin toivottiin, eli lukenut sitä samalla kun kuuntelen levyä. Nyt sain tavallaan lukiessani vain puolikkaan taideteoksesta, varmaankin sen heikomman puolikkaan. No jaa. Mutta en aio lukea kirjaa uudestaan testatakseni olisiko se parempi taustamusiikilla, voin luvata.

Kauheasti lupailtiin tuossa edellisessä kappaleessa hassua, mutta ei siinä ollut kyllä mitään hassua, korkeintaan vähän hölmöä. Anteeksi, lupailin turhia.

Mutta oli katsontaprosessissa ongelmiakin.

Ensimmäinen ongelma: Kenelle tämä elokuva on suunnattu? Blu-raylta en löytänyt suomenkielistä tekstitystä, vain suomenkielisen dubbauksen. Siitä saa käsityksen, että elokuva on tarkoitettu lukutaidottomille, joita Suomessa edustavat lähinnä alle seitsemänvuotiaat, käsittääkseni.  Elokuva ei kuitenkaan ole yhtään lasten elokuva, minun mielestäni ainakaan. Vähän niin kuin joku laittaisi Tulikärpästen haudan lastenosastolle, vain siksi, että se on piirretty. Huh huh.

Sitten, kun kirja on ranskankielinen, kuvittelin tietysti tarkistamatta, että leffakin on, joten pakotin Roscoen katsomaan leffan suomenkielisenä, enkä enkuksi, joka kuitenkin ilmeisesti oli elokuvan alkuperäinen kieli. Sepä oli vähän tyhmää. No, tämä ei tietenkään ollut elokuvan vika, vaan minun, mutta silti.

Kolmatta ongelmaa en osaa sanallistaa, mutta suunnilleen elokuvan puolivälissä Roscoe siirtyi työhuoneeseen ripustamaan pyykkiä. Asia ei kuitenkaan kiinnostanut minua niin paljon, että olisin kysynyt, miksi hän mieluummin ripustaa pyykkiä kuin katsoo elokuvaa, joten saatte nyt vain päätellä itse, mitä se tarkoitti. Sellaista se on tämä kirjoitettu maailma: on parempi näyttää kuin selittää.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Norsu, tiikeri ja leijona

Olen viime aikoina löytänyt muutaman hauskan kuvakirjan, joista ajattelin bloggausideoiden puutteessa vähän naputella. Ja kun oikein miettien mietin, niin onhan näissä yhteinen teemakin: villieläin kaupungissa.

1. Lievästi ärsyttävä norsu

Huomasin Lievästi ärsyttävän norsun Maijan blogissa ja sen perusteella heti nappasin sen kirjastosta mukaan. En siis töistä, vaan eri kirjastosta, sieltä, jossa hengaan vapaa-ajalla. Kyseessä on David Walliamsin, eli Pikku-Britannian toisen tyypin, kirjoittama kuvakirja, joka olikin tosi hauska meistä kaikista, kunnes Pallas Kanelikakku alkoi yhtäkkiä vastata ihan normaaleihin kysymyksiin: "En tietenkään, senkin hölmö!" Joudun ehkä palauttamaan lievästi ärsyttävän kirjan pikapuoliin kirjastoon, koska lapsestani tuli sen myötä lievästi ärsyttävä.

Kuvittanut kannen mukaan
"taiteilijanero Tony Ross"

2. Herra Tiikeri villiintyy

Peter Brownin kuvakirjan ihanuus on sen kuvitus. Tarina on lyhyt ja sen idea on, että kaikille tekisi hyvää välillä vähän villiintyä, ja niinhän se onkin. Ongelma tämän kirjan kanssa oli, että siitä taisi tykätä enemmän äiti kuin lapsi, mutta onneksi saamme valita molemmat yhden kirjan iltasaduksi, joten eiköhän tätäkin kirjaa meillä lueta vielä useampaan kertaan. Aika vähän tekstiä, mutta ihanat kuvat!

Kuvitus Peter Brown,
joka on myös aika nerokkaan oloinen

3. Kirjaston leijona

Kirjan on kirjoittanut Michelle Knudsen ja kuvittanut Kevin Hawkes. Kirjastoon ilmestyy eräänä päivänä leijona, joka saa jäädä, koska ei löydy sääntöä, joka kieltäisi leijonat. Kunhan leijona ei vain karju, sillä kirjaston säännöissä lukee, että pitää osata olla hiljaa jos meinaa osallistua satutunnille. Ihastuin tähän vähän vanhempaan kirjaan ihan holtittomasti, koska siinä on kaksi ihanaa asiaa: kirjasto ja hyvä opetus. Opetus on, että joskus voi rikkoa sääntöjä, jos on hyvä syy. Sitten Pallas Kanelikakun kanssa juttelimme, mitä sääntöjä on. Hänen mielestään on kaksi sääntöä: ei saa töniä ja ei saa nimitellä. "Ei saa sanoa ketään kakaksi, eikä pissaksi, eikä pieruksi", hän täsmensi. "Mutta toista saa sanoa puuksi tai kukaksi". No näinhän se taitaa olla. Sitten en keksinytkään, miksi nimittelysääntöä saisi rikkoa, joten jätin asian siihen. Mahtava kuvakirja joka tapauksessa.

Kuvitus Kevin Hawkes,
joka ei liene neroudessa sen vähäisempi

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Paikka vapaana

J.K. Rowling: Paikka vapaana
(The Casual Vacancy)
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava, 2012

Eräänä iltana maailman rikkain ja menestynein kirjailija istui buduaarissaan imeskellen kultaista sulkakynäänsä ja mietti mille alkaisi. Koko maailma pidätteli hengitystään, kirjailija tiesi sen. "Minäpä yllätän ne kaikki!" hän ajatteli. "En varmasti kirjoita mitään, mitä kukaan haluaa lukea! En kirjoita mitään mukavaa, en kivaa, en hauskaa, en iloista. Ei noitia, ei taikuutta, ei lentämistä, ei mukavia ihmisiä, ei onnellisia loppuja. Minä kirjoitan 550 sivua realismia kunnallispolitiikasta! Sitä eivät varmasti osaa odottaa! Hahahahaa!" Ja niin hän kirjoitti.

Luin Paikkaa vapaana koko elämän. Siinä on noin tuhatkaksisataa päähenkilöä, joiden näkökulma vaihtuu lennosta. Siinä on seitsemänsataa erilaista juonta pienen Pagfordin kylän kunnallispolitiikan kiemuroista, jotka mutkistuvat entisestään, kun valtuutettu Barry Fairbrother yllättäen nakkaa lusikan nurkkaan. Kuka saa Fairbrotherin paikan valtuustossa? Miten se vaikuttaa kaikkeen?

Kaikesta hitaudesta ja sekavuudesta huolimatta pidin kirjasta kovastikin. Jos en olisi pitänyt, olisin varmaan lopettanut lukemisen jo alkuvaiheessa, koska aihepiiri ei varsinaisesti ole suosikkejani. Rowling ei ole maailman menestynein kirjailija suotta, eikä hänen menestyksensä johdu vain yhdestä hyvästä ideasta, hän on oikeasti ihan hiton taitava kirjoittaja. Jopa kunnallispolitiikasta hän saa kirjoitettua mielenkiintoisen kirjan.

Minun kohdallani isoin ongelma oli kirjan huono-osainen Weedonin perhe, johon kuului narkkariäiti Terri, teini-ikäinen Krystal-tytär ja kolmivuotias Robbie. Koska omassakin kodissani asustaa kolmivuotias, olen hyvin herkkä lasten huonolle kohtelulle, eikä varsinaisesti Krystalinkaan tarina ilahduttanut. Tämä tarinan osio meinasi olla minulle kerrassaan liikaa, eilen makasin yksin hereillä lukemassa ja hoin itselleni, että tämä on vain keksittyä tarinaa, ei tätä ole oikeasti tapahtunut, ja tänään aamupalalla viimeisiä sivuja lukiessani (kyllä, meillä saa lukea ruokapöydässä) piti tirauttaa muutama kyynel salaa nenäliinaan, ettei kolmivuotias seuralaiseni olisi huomannut, että äiti pillittää kahviinsa.

Sillekin pitää nostaa hattua, että Rowling käyttää asemaansa näin. Hänellä on kaikki maailman kirjallinen valta ja hän päättää kirjoittaa kunnallispolitiikasta, heikoimpien asemasta, poliittisista päätöksistä. Hän olisi voinut naputella helpon, kivan kirjan, mutta hän päätti sanoa jotain. Sellaista on vaikea olla arvostamatta.

Niin että taidanpa perinteistä kesädekkariani valitessani vilkaista vähän sitä Rowlingin Robert Galbraith -nimellä kirjoittamaa Käen kutsua, on hänellä sen verran tanakka tarinakynä ja kunnioitettava asenne kirjoittamiseen.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

We Were Liars

E. Lockhart: We Were Liars
Listening Library, 2014
Lukija: Ariadne Meyers

Valitsin kirjan Audibleen alun perin kai koska se voitti Goodreadsin parhaan young adult -kirjan tittelin viime vuonna, ja myös koska siinä oli kaunis kansi ja se kuulosti etäisesti kiinnostavalta.

Ja olipa hyvä, että valitsin, koska voi jestus maaria sentään että olikin oiva opus. Yllätyin kerrassaan, en odottanut juuri mitään, mutta sain kukkuramitalla.

Nyt en oikein tiedä mitä tästä kertoisin, etten vain pilaa mahdollisilta ja toivottavilta lukijoilta mitään. Sinclairit ovat vanha, amerikkalainen rahasuku. Etuoikeutettuja, kauniita, heillä on kulmikas leuka ja aggressiivinen tennissyöttö. Kesäisin he kokoontuvat saareen vetelehtimään. On kolme samanikäistä serkusta, Cadence, Mirren ja Johnny, ja lisäksi Gat. He ovat Liars.

Kirja alkoi jokseenkin hitaasti, mutta yhtäkkiä se alkoi ottaa koko ajan suurempia ja suurempia kierroksia, kunnes lopussa olin aivan pökkerössä. Olin juuri nousemassa bussiin kun suuri arvoitus ratkesi ja ilmeeni oli varmaan mielenkiintoinen. Todella kiinnostavasti kirjoitettu tarina ja oli se itse tarinakin kiinnostava, eikä vain nokkelasti rakennettu.

Lukija Ariadne Meyers oli todella hyvä. Ensimmäistä kertaa ei ärsyttänyt yhtään, kun hän imitoi pojan ääntä, se oli oikein hyvä imitaatio, ja kaikki tunnetilat hän veti ihan suvereenisti. En tiedä miten iso osa Meyersin suorituksella oli siinä, että ihastuin tähän kirjaan, mutta varmasti aika iso, jotakuinkin 45%. Niin hyvä hän oli, kruunasi tarinan.

En minä tiedä mitä tästä muuta voisi sanoa. Kaunis ja juuri oikealla tavalla ahdistava tarina. Toivottavasti tämä käännetään pian suomeksi, heti vaikka! Ainoa asia mikä todella ärsyttää on, että tätäkin verrattiin siihen hiton Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Ihan niin kuin maailmassa olisi vain yksi hyvä nuorten kirja, jonka alapuolelle kaikki asettuu, varsinkaan kun Tähtiin kirjoitettu virhe ei edes ole NIIN hyvä. Tämä oli esimerkiksi paljon paljon parempi. Toivottavasti parin vuoden päästä saan ärsyyntyä, kun uutta John Greeniä verrataan We Were Liarsiin. Se olisi sille Greenin jäbälle ihan oikein!

PS: Ei minulla ole mitään John Greeniä vastaan, vaikka siltä saattaa kuulostaakin. Välillä vain ärsyttää, että kirjallisuustaivaalle nousee yksinäinen jumala, jonka varjoon kaikki muu loistokas jää.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Only Lovers Left Alive

Jim Jarmusch, 2013

Kuva
Seuraa pitkähkö, sekava ja tunteellinen tilitys.

Kun olimme Roscoen kanssa tavanneet kerran ja tunteneet noin pari viikkoa, tulin Helsinkiin. Kävimme eka kertaa yhdessä leffassa. Kyseessä oli Jarmuschin Broken Flowers, josta en muista paljoakaan, koska keskityin huomattavasti enemmän vieressä istuvan henkilön hermostuneeseen jalan hytkytykseen ja yritin tulkita johtuuko hytkytys siitä, että viereinen henkilö a) pitää minusta, b) ei pidä minusta vai c) on keskittymiskyvytön. Sittemmin olen oppinut, että henkilö pitää minusta ja hän ei ole keskittymiskyvytön vaan kova liikkumaan kun keskittyy. Mutta tämän kokemuksen perusteella Jarmuschilla on aina erityinen sija sydämessäni.

No eilen sitten pitkällisen varausjonon jälkeen saimme katsottavaksemme uusimman Jarmuschin. Odotukseni olivat huipussaan, koska kyseessä oli Jarmusch ja lisäksi, koska kyseessä oli vampyyrielokuva.

Sillä vampyyrit! Minä olen rakastanut vampyyrejä suurella sydämellä lapsesta asti. Tarkennan: olen rakastanut sellaisia vampyyrejä kuten Rydiger von Schlotterstein, Louis ja Lestat. En niinkään sellaisia amerikkalaistyyppisiä hirviöpetoja tai Culleneita.

Culleneista tulikin mieleen, että Roscoen kanssa olemme molemmat varmoja, että olemme nähneet nettimeemin, joka menee jotakuinkin näin:


Koska emme löytäneet sitä enää, Roscoe teki oman nettimeemin. Kuinka ystävällistä, maailmassa oli selvästi juuri tuollaisen meemin mentävä aukko. No en voi kiistää etteikö minulla ja Twilightilla olisi ollut hetkemme, mutta kyllä eivät oikeat vampyyrit kimmellä vaan palavat, hyvänen aika. Kyllä minä tiedän miten OIKEAT vampyyrit toimivat. Odotin koko lapsuuteni, kymmenisen vuotta, että hetkellä millä hyvänsä ikkunaan koputtaa kaunis olento ja sanoo, että "Drink from me and live forever" ja minä olisin juonut. Oi. No, niin ei käynyt. Edelleen vähän harmittaa.

Mennäänkö sitten tähän itse elokuvaan? Kiitos mielellään. Sehän oli lähes täydellinen. Eve on satoja vuosia vanha ja elää Tangerissa. Hän saa puhdasta verta Christopher Marlowelta, joka on iänikuinen vampyyri. Even aviomies Adam elää kuolevassa Detroitissa ja kärsii maailmantuskasta. Eve ja Adam ovat ihania. He ovat juuri niin kyllästyneitä maailmaan kuin vain voi olla, jos on katsonut ihmisten turailua satoja vuosia. Eve elää kirjoille, Adam musiikille. Elokuva pursuu ihania kulttuurijippoja, kuten että Even ja Adamin passeissa on nimet Stephen Dedalus ja Daisy Buchanan.

Lisäksi Tilda Swinton on yhtä ihana kuin aina, mutta erityisen ihana on Tom Hiddleston. En muista nähneeni häntä kuin Thorin Lokina, jossa siinäkin hän teki Lokista mielestäni sata kertaa kiinnostavamman kuin Thor, mutta tämän elokuvan jälkeen olen viimeistään ihan fani. Luin juuri netistä, että alunperin Michael Fassbenderin piti näytellä Adamia, mutta vaikka rakastan Fassbenderiä ihan mahdottomasti, huomaan rakastavani Hiddlestonia lähes yhtä paljon, ja se on paljon se. Rakastan heitä niin kuin voi vain tuntematonta näyttelijää rakastaa.

Olipas tässä paljon rakkautta. Mutta se sopii tähän elokuvaan.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Kokoelma kirja-aiheisia ajatuksia

1. Löysin kirjaston kierrätyshyllystä John Irving -kokoelmani ainoan puuttuvan osasen, Välisarjan avioliiton. Lisäksi löysin myöhemmin samasta hyllystä Noidan käsikirjan. Se onkin sillä tavalla jännä löytö, että sillä on oikeasti jonkinlainen rahallinen arvo, mitä harvoilla kirjoilla nykyään on. Mutta en minä sitä myy. Muistan, kuinka lapsena varasin Noidan käsikirjan kirjastosta, äiti toi sen kotiin, katsoin kantta ja säikähdin niin älyttömästi, että äidin oli pakko viedä se saman tien takaisin kirjastoon. Olin aika herkkä lapsi. Nyt ajattelin, että saattaisin olla kypsä avaamaan kannen. Ehkä. Säilytän sitä vielä varmuuden vuoksi hetken työpaikalla.

On se kansi edelleen jokseenkin hyytävä. Tuo katse!

2. Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa virkavapaani jälkeen työpaikkani lukupiirin kokoontumisessa ja muistin, kuinka ihania lukupiiriläiset ovatkaan. Tuo lukupiiri on ihan mieletön! Joka kerta vääntyilen tuolissani ihailusta sitä viisautta kohtaan, mikä lukupiiriläisistä huokuu. Käsittelimme Teemestarin kirjaa, joka lukupiirini mielestä oli harvinainen helmi. Ja niinhän se onkin.

3. Sitten taas tämä kirja, jota yritän itse kirjoittaa, joka on töninyt minua luotaan oikein kaksin käsin. Olin hetken aika tyytymätön itseeni ja elämääni, en viihtynyt töissä enkä halunnut kirjoittaa, valitin ja piehtaroin itsesäälissä. Lopulta viime viikolla koin valaistumisen hetken ja ymmärsin, että oikeastaan ainoa mahdollinen ratkaisu mihinkään on lopettaa piehtarointi, kirjoittaa kirja loppuun ja katsoa mitä sitten tapahtuu, ja työni on lähes paras mahdollinen työ kirjoittavalle ihmiselle, joten siitäkin vinkumisen voisin lopettaa, koska töitä on tehtävä jos meinaa syödä. Että niin minä nyt sitten yritän tehdä. En vingu ja piehtaroi, vaan kirjoitan.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Joe

David Gordon Green, 2013

Kuva täältä
Joe elää Amerikan takamailla. Hän on istunut aikoinaan vankilassa ja on nyt esimiehenä pimeässä työporukassa, jonka työ on tappaa puita myrkyllä, että voidaan laillisesti istuttaa uutta tilalle. Vapaa-aikanaan hän juo viskiä, tappelee ja käy huorissa. Omassa maailmassaan Joe on kuitenkin tosi hyvä äijä. Ei ehkä olisi minun maailmassani, mutta omassaan on. Eräänä päivänä Joe tapaa nuoren pojan, joka haluaa tulla hänelle töihin. Joe tutustuu Garyyn, ja käy ilmi, että pojan perhettä terrorisoi todella jäätävä isä.

Tämä elokuva oli todella ihmeellinen.

Ensinnäkin. Roolisuoritukset ovat ihan mahtavia. Nicholas Cage Joena ja poikaa näyttelevä Tye Sheridan ovat todella hyviä, mutta alkoholisti-isän roolin vetäisevä Gary Poulder se vasta jotain olikin. Mitkä kasvot! Mikä hahmo! Ihan uskomaton rooli, en muista nähneeni tuollaista alkoholismin kuvausta ikinä. Tuli yhtä aikaa mieleen Knausgårdin isä, Breaking Badin Walter White ja Menetetyn maan Chigurh. Ja sitten luin juuri internetistä, ettei Poulder itse asiassa ollutkaan mikään varsinainen näyttelijä, vaan koditon mies, jonka ohjaaja oli löytänyt rooliin kadulta. Green on selvästi ihan loistava henkilöohjaaja. Poulder kuoli kaksi kuukautta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Toiseksikin. Pidän kovasti elokuvissa ja taiteessa ylipäätään sellaisesta ennalta-arvaamattomuudesta ja tyylien hyppelystä, jos sen tekee hyvin. Tässäkin oli vähän vaikea tietää onko kyseessä lintu vai kala, mikä ei mielestäni ollut ollenkaan huono juttu. Välillä tuntui, kuin katsoisin Winter's Bonen sisarusta, sitten yhtäkkiä Cage vetäisi homman ihan slapstickiksi, kunnes palattiin taas hyytävään draamaan.

Kolmanneksi. Elävätkö ihmiset todella jossain päin Amerikkaa noin? Elävätkö ihmiset Suomessa noin? Miehet ovat hulluja raakalaisia ja naiset huoria. Tämmöiset elokuvat saavat tuntemaan itsensä hyvin etuoikeutetuksi. Tiedän, että olen sitä, mutta sen unohtaa tehokkaasti eläessään täällä hyvinvointikuplassaan, jossa voi helposti ajatua kuvittelemaan, että elinolosuhteeni ja elämäni ylipäätään on jotenkin minun ansiotani. Ja siksi on hyvä, että meillä on kirjallisuus ja elokuvat. Muistan, etten minä mikään normi, vaan muualla on ihmisiä, joilla on samanlaiset tunteet, mutta ihan erilaiset mahdollisuudet kuin minulla.

Kaikkinensa. Hieno elokuva. Ja en minä tiedä miksi tuo elokuvaposteri on ranskaksi. Älkää minulta kysykö, en minä kaikkea tiedä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Any Day Now

Travis Fine, 2012

Rudy on drag-artisti, joka rakastuu lakimies Pauliin. Suunnilleen samaan aikaan hänen elämäänsä möpsähtää naapurin narkkariäidin kehitysvammainen poika Marco. Rudy ja Paul haluaisivat adoptoida Marcon, mutta mitä sanoo 1970-luvun amerikkalainen yhteiskunta? Homoseksuelleja, miehiä hameessa, kehitysvammainen lapsi. Lopun voinee arvata.

Tässä elokuvassa oli todella paljon epäuskottavuuksia, mutta koska etenkin Rudya näyttelevä Alan Cumming ja Marcoa näyttelevä Isaac Leyva ovat niin käsittämättömän mahtavia, olen valmis antamaan tälle elokuvalle kaiken anteeksi. Elokuva olisi voinut olla pateettinen, mutta se ei ollut, enimmäkseen kiitos Cummingin ihanan roolisuorituksen. Hän oli yhtä aikaa riipaiseva ja kevyt. Todella hienoa. Sen lisäksi hän oli semipaska drag-artisti, mutta tuskin kaikki drag-artistit ovat oikeastikaan kovin hyviä, niin että se vain lisäsi elokuvan ihanuutta.

Ihastuttava elokuva, jos on valmis antamaan anteeksi vähän hölmöilyjä. Minä olin.

Sitten lopputekstien aikana lauloi Rufus Wainwright ja muistin yhtäkkiä, miten olimme kuuntelemassa häntä Kulttuuritalolla, se oli ihanaa, ja tajusin, että olen lähes unohtanut koko Rufus Wainwrightin, joten sekin hyvä tässä elokuvassa oli, että nyt ehkä seuraavan kerran kun mietin mitä musiikkia voisin kuunnella, en valitsekaan sitä iänikuista Dingoa, vaan muistan, että ahaa, Rufus Wainwright!

Ja Liina, eikö olekin vähän hassua, että tällä leffalla on sama nimi kuin kirjalla jonka juuri luit, ja tässä ei edes ollut yhtään happohippikommuuneja!

tiistai 10. maaliskuuta 2015

The Futurological Congress

Stanislaw Lem: The Futurological Congress: The Memoirs of Ijon Tichy
(Kongres futurologiczny, 1971)
Audible Audio, 2012
Lukija: David Marantz

Mitä ihmettä minä kuuntelinkaan?

Kun kuulen nimen Stanislaw Lem, ajattelen Solaris-elokuvaa, virtaavaa vettä, avaruutta, arvoituksellisuutta, hitaita kuvia, epävarmuutta. Nämä mielessä valitsin Audiblen alennusmyynnistä Futurologisen kongressin, ja lisäksi, koska se oli lyhyt, sillä ajattelin näin kuitata yhden Lemin luetuksi ja unohtaa koko ukkelin sitten. Nimittäin, Solaris ei ole leffasuosikkieni kärjessä. Minusta se oli vähän turhan taiteellinen ja tyyyylsä.

Nyt on varmaan edessä avioero, koska kyseessä on Roscoen lempparielokuva. Tosin hän jo tietää, etten pidä 2001: Avaruusseikkailustakaan, joten ehkäpä hän pitää minusta muistakin syistä kuin ylivertaisen elokuvamakuni vuoksi. Olen nimittäin myös aika hyvä kokki. Ehkä se kuittaa puutteet korkean elokuvataiteen ymmärryksessä. Ja olen myös melko rehellinen. Voisinhan hyvin nyt tässäkin laveasti kertoilla, kuinka rakastan Solarista. No en rakasta. En vihaakaan, mutta en rakasta. Ehkä nämä ovat kuitenkin pidemmän päälle tärkeämpiä piirteitä vaimossa, rehellisyys ja ruuanlaittotaito, kuin rakkaus hitaisiin avaruusoopperoihin.

No niin. Tämä ei siis ollut yhtään sellainen kuin Solaris. Millainen Futurologinen kongressi sitten oli? Se oli aivan hullu! Luultavasti minulta meni iso osa kirjan hullumaisuuksista ohi korvien, tämä toimisi nimittäin varmasti paremmin luettuna kirjana, mutta sen verran ymmärsin, että Ijon Tichy on jonkinlainen avaruustutkimusmatkailija, joka osallistuu suuren futurologiseen kongressiin Costa Ricassa. Kongressi on melkoinen, hanavedessä on huumeita, ulkona väkivaltaisia levottomuuksia ja puheenvuorot ovat varsin mielenkiintoisia. Oikeastaan kirja kertoo Tichyn matkasta halki ajan, huumeiden ja erilaisten ruumiiden, ja koko ajan on hyvin epävarmaa, mikä on totta ja mikä hallusinaatiota.

Erittäin mainio kirja! Kertakaikkiaan! Ja koska tämä oli lyhyt, aion lukea sen paperikirjana uudestaan. Lisäksi huomasin juuri, ettei tämä ollut ainoa Ijon Tichyn seikkailu, vaan hän seikkailee ainakin kolmessa muussakin Lemin kirjassa. Mikä onni!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Jeannette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
(Oranges Are Not the Only Fruit, 1985)
Suomennos: Raija Mattila
Bazar, 2007

Varsin mainio ja hauska kirja nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä vanhoillisessa uskonlahkossa, suosittelen.

(kirjoitin tosi pitkän sepustuksen kirjasta, mutta totesin, että se on niin tylsä, etten jaksa itsekään kirjoittaa sitä loppuun, joten tässä tiivistettynä)

PS: Hassuinta oli Jeannetten kiihkouskovainen äiti, joka muistutti olemaan tarkkana siitä, ettei kuuntele väärää elintä. Hänkin luuli olevansa rakastunut ranskalaiseen Pierreen, vaikka oikeasti kyseessä olikin vatsahaava. Hahahahahahaa!

PPS: Tätä kirjaa lukiessa söin enemmän appelsiineja kuin moneen vuoteen, vaikka kirjan nimen pitäisi ehkä inspiroida juuri päinvastaiseen. Toisaalta kirjassa syötiin appelsiineja koko ajan, joten ehkä se kumminkin menee niin, että ihminen seuraa esimerkkiä eikä neuvoa. Joka tapauksessa, appelsiinit eivät ehkä ole ainoita hedelmiä, mutta ne ovat tosi hyviä!

perjantai 6. maaliskuuta 2015

The Golden Day

Ursula Dubosarsky: The Golden Day
Candlewick Press, 2011

Nyt tuntuu, että on niin paljon sanottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin. Aloitan kiitoksista.

Kiitos Liinalle, jonka suosituksesta varasin tämän ihanan pienen kirjan kirjastosta. Kiitos, koska tämä kirja oli erittäin hyvä, mutta etenkin siksi, että minulla on ollut sellainen itsepäinen käsitys, etten osaa enkä halua lukea englanniksi. Että se on muka vaikeaa ja työlästä. Käsitykseni perustuu varmaankin siihen, että olen viimeksi lukenut enkuksi kokonaisen kirjan gradua varten, siis tieteellisiä tekstejä, joiden lukeminen oli ihan rektumista suomeksikin.

Tämän kirjan myötä huomasin, että lukeminen englanniksi voi olla ihan yhtä ihanaa kuin suomeksikin. Aloitin kirjan eilen aamupäivällä kahvilassa, luin sitä myös lounaalla, töissä tauolla, työmatkat mennen tullen ja vielä kotona, niin kauan, että se loppui. Pitkästä aikaa kirja, jota ei voinut laskea käsistään. Helppolukuinen, ihanan haikean hyytävä tunnelma ja tarina.

Ennen kuin ehdin avatakaan kirjaa, olin jo päättänyt, että se on sukua elokuvalle Huviretki hirttopaikalle, Picnic at Hanging Rock. Molemmat kertovat joukosta koulutyttöjä Australiassa, jotka lähtevät retkelle. Molemmissa on kyse mystisestä katoamistapauksesta.

Lukiessa ajattelin paljon Huviretkeä hirttopaikalle. Tai oikeastaan sitä päivää, jolloin kävimme katsomassa sen Roscoen ja parin ystävän kanssa Orionissa istuttuamme ensin päivän puistossa. Oli ollut kauhean kuuma, aurinko tuntui iholla, Orionissa oli viileää ja elokuva oli mieletön. Olimme kaikki hyvin vaikuttuneita. Ajattelin niitä ystäviä, joiden kanssa olin siellä, jotka olivat kovin läheisiä, mutta nyt en ole nähnyt heitä pariin vuoteen. En tiedä miksi. Mietin myös niitä monia muita läheisiä ystäviä, joita en ole nähnyt liian pitkään aikaan, vaikka pidän heistä ihan kamalasti edelleen.

Ja ajattelin, että tähän on tultava muutos. On otettava yhteyttä kadonneisiin ystäviin, on pidettävä paremmin kiinni niistä, jotka eivät ole vielä kadonneet.

Kaikkinensa, hieno pieni kirja, hieno pään sisäinen kokemus.