perjantai 27. helmikuuta 2015

Pelkäämisestä

Meiltä pääsee metrolle kätevimmin kävelemällä metsätien ja teollisuusalueen kautta. Viime viikkoina on ollut useampi semmoinen tapaus, että metsätien varrella penkillä tai puun takana on odotellut hupparipäinen veikko, joka on hyökännyt mummojen kimppuun. Kaatanut maahan, vienyt laukun ja juossut todennäköisesti metrolle. Sitten poliisit etsivät koirineen veikkoa, mutta ei löydy.

Se on tietenkin pelottavaa. Minun kotinurkallani, kotimatkallani, lenkkipolullani, tutulla penkilläni, siinä istuu joku uhkaava tyyppi ja odottaa. Ei minua, koska todennäköisesti olen liian isokokoinen ja vahva, en kaadu kuin värisevä haavanlehti ja osaan juosta, eivätkä ikäiseni sitä paitsi juurikaan pidä mukanaan rahaa. Silti huomaan iltaisin tulevani mieluummin kotiin bussilla.

Sinne se kiipeää

Huomasin eilen facebookista, että Lauri Järvilehto oli tapansa mukaan puhunut fiksuja telkkarissa. Lauri puhui ihmisten peloista ja siitä, miten ne ovat usein todella epärationaalisia. Olen osallistunut aika moneen keskusteluun leikkipuistoissa, joissa joku väittää, että maailma on nykyään niin vaarallinen. Se ärsyttää minua, koska itse asiassa maailma ei ole koskaan ollut näin turvallinen. Media esittää maailman niin, että kaikilla on pahat mielessä, jossain on koko ajan väijyssä pedofiili, terroristi tai sekakäyttäjä puukkoineen, vaikkei se pidä ollenkaan paikkaansa.

Se mitä halusin oikeastaan sanoa on se, että toivoisin ihan kauheasti, ettemme levittäisi näitä epärationaalisia pelkojamme lapsiin. Olen itse hyvin luottavainen ja uskon, että maailma on hyvä. Uskon, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos olen itse hyvä, maailma on minulle hyvä. Tähän saakka se on toiminut.

Uskon siihen myös lapsenkasvatuksessa. Jos annan lapselle hyvän maailman, maailma on lapselle hyvä. Lapsi pitää päästää maailmaan, juoksemaan ja kaatumaan. Niin hän oppii, että kun kaatuu, se ei ole vaarallista. Ihmiset auttavat ja pipi paranee. Jos ei koskaan juokse eikä kaadu, oppii vain varomaan ja pelkäämään, ja sitten kun aikuisena kaatuu, kaatuu korkeammalta ja tulee huomattavasti isompi pipi.

Oikeastaan haluaisin olla sellainen Ronja Ryövärintytär -vanhempi. Lähettää lapseni Matiaksenmetsään varomaan vaaroja. Matiaksenmetsässä pärjää, kun ei pelkää ja osaa varoa oikeita asioita, muuten voi olla ihan valloillaan. Niin minäkin tein pienenä. Asuimme muutaman vuoden Kemissä meren rannalla ja rymysimme kaikki päivät kavereiden kanssa rannoilla, aallonmurtajalla, rakennustyömailla ja hiekkakuopilla. Tämä tapahtui siis kun olin jotakuinkin 4-8-vuotias. Aikuisena kysyin äidiltäni, miten hän oikein antoi sen ikäisen, uimataidottoman lapsen leikkiä yksinään joutomailla ja rantaryteiköissä. Äiti katsoi minua tyrmistyneenä ja sanoi, että hän oli aina kuvitellut, että leikimme pihan leikkikentällä. Olin aina tullut kotiin kun oli ruoka-aika tai kun huudettiin. Olin aika ovela napero, mutta minulla oli ihana ja turvallinen lapsuus. Sellaisen haluaisin omalle lapsellenikin.

Lapsen päästäminen maailmaan on tietenkin hirveän vaikeaa. On lähes mahdotonta pitää turpansa kiinni, kun näkee lapsensa tekevän jotain hurjaa. Mutta se on tärkeää. Pitää olla saatavilla, pitää olla valmis ottamaan kiinni, mutta on pakko antaa lapsen mennä, muuten lapsi ei ikinä opi varomaan oikeita asioita ja olemaan pelkäämättä. Varsinkin, kun nyky-Suomessa on hyvin vähän mitään pelättävää.

Ja mitenkäs se metromatkan varrella odotteleva ryöstäjäveikko. Paras tapa toimia olisi koko kaupunginosan aktivoitua ja rampata siinä tiellä niin kovasti, ettei rosvolle tule tilaisuutta ryöstää ketään. Pitäisi ottaa metsätie haltuun. Toivoisin myös, että veikko saisi hommansa kuosiin, eikä joutuisi enää alentumaan mummojen kolkkaukseen. En aio puhua lapselleni ryöstäjästä, en aio linnoittautua poterooni pelkäämään yhtä pientä sekopäätä, sen sijaan oikaisen ryhtini, nostan leuan pystyyn ja ensi kerralla iltavuorosta kävelen kotiin metsätien kautta. Ehkä roisto on kuin männiäinen, vaistoaa pelon, eikä se männiäinen vie minun metsätietäni.

Pelko pois, maailma on hyvä.

8 kommenttia:

  1. Mahtava teksti! Itse olen asunut siellä teidän kotiseudulla pienenä ja siellä me metsissä rymyttiin ties missä puroilla ja kallioilla päivät pitkät ja laskettiin pulkkamäkeä päin autoja. Hyvä oli. Ja hyvä kyllä varmasti tuo hyvää, tai itekin haluaisin niin uskoa. Sovitaan, että on niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulee kauhean hyvä mieli, kun ajattelee, että meidän huudeilla kasvaa noin fiksuja ihmisiä!

      Poista
  2. Sä oot ihana! Just näin! Ei pidä pelätä, siinä ei voita mitään.

    Meidän päiväkodissa kävi ehkä vuosi sitten niin, että kaikki paitsi yksi ovi päätettiin lukita päiväuniaikaan. Kun tätä vähän ihmettelin, yksi hoitaja vähän ärtyneenä sanoi, että kun tämmöstä se nykyään on, koko ajan saa jotain pelätä. No saa kai sitä, mutta onko pakko? Kun niin vähän pelättävää on.

    Konttorissa kyllä vähän nauroin - ääneen - äitisi ilmeisen katteettomia uskomuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, saa kai sitä pelätä ja muutenkin puuhailla mitä lystää, mutta voisi pitää harrastuksensa kotioloissa. Silleen kyllä ymmärrän, että ovet on lukossa päiväuniaikaan, tai muutenkin, ettei lapset pääse livahtamaan karkuun, mutta en mä ulkopuolelta tulevia uhkia oikein osaa nähdä. Tai että mitä pelättävää päiväunilla olevilla taaperoilla olisi? Karhuja? Villiintyneitä koiralaumoja? Ei kai siellä teillä päin edes hirveästi vaeltele mitään hauskoja humppuja, joille voisi tulla mieleen käväistä höpöttelemässä lasten kanssa mukavia, mitä en kyllä näe uhkana vaan mahdollisuutena oppia maailmasta kesken päikkäreiden.

      Poista
  3. Kyllä olet ihan oikeassa! Vaikka itse joudun aika monesti muistuttelemaan itselleni, että mitään pelättävää ei ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan kaikki joudumme muistuttelemaan. Juuri yksi päivä mietin sellaista varsin realistista uhkaa, että tulisi maailman tuho kesken työpäivän ja olisin ihan eri puolella kaupunkia kuin lapseni. Että mitäs jos päiväkodin tädit lähtisivät omiin koteihinsa omien lastensa luo, kuten ymmärrettävää olisi, ennen kuin ehtisin päiväkodille. Mistä löytäisin lapseni, miten pääsisin kotiin ilman julkisia liikennevälineitä? Sitten tuntui ihan siltä, että pitää linnoittautua kotiin perheineen ja säilykepurkkeineen ja lukita ovet, kunnes muistutin itseäni, että keksin uhan ihan itse siinä liikennevaloissa.

      Poista