maanantai 16. helmikuuta 2015

Päivien kuohu

(L'écume des jours)
Michel Gondry, 2013

Mitä se tämä tämmöinen on, että ihmisen lempiohjaaja tekee elokuvia eikä kukaan ilmoita! Vuonna 2013! Eikä minulle ole kerrottu vaan ihan itse sain törmätä dvd-koteloon töissä.

Jos olisin elokuvaohjaaja, haluaisin olla Wes Andersonin ja Michel Gondryn sekoitus. Olisin täydellinen!

Gondry on tunnettu jännästä estetiikastaan, joka minusta on täydellisimmillään hänen mielestäni parhaassa elokuvassaan The Science of Sleep. Tunnetuin hän on Oscar-elokuvastaan Tahraton mieli, joka on sekin toki hyvä, ja tunnettu hän on toki myös Be Kind Rewindista, mutta The Science of Sleep on paljon herttaisempi ja kauniimpi. Siis minusta. Joku muu voi olla eri mieltä. Sitten Gondry teki myös hauskan supersankarileffan Green Hornet, ja minä taisin olla maailman ainoa katsoja, jonka mielestä sekin oli aika hyvä. Mutta minä olenkin fanityttö. Nyt kun katson IMDB:stä Gondryn ohjausluetteloa, huomaan, että minulla on monta muutakin leffaa näkemättä. Järkyttävää! Ihanaa!

Olikin mahtava huomata, että Päivien kuohu muistutti eniten näkemistäni Gondryista juuri The Science of Sleepia. Päivien kuohu perustuu 1947 ilmestyneeseen kirjaan, jota en ole lukenut, mutta aion, koska sen on oltava mahtava. Colin on rikas poikamies, joka elää yhdessä kokkinsa ja ihmisen näköisen hiiren kanssa. Kaikki on mahtavasti, mutta rakkaus puuttuu. Sitten Colin tapaa Chloén, he rakastuvat, ja tässä vaiheessa Roscoe natisi, että eikö voi olla ikinä mitään muuta kuin näitä iänikuisia rakkaustarinoita, mutta sitten elokuva lähtikin ihan eri suuntaan. Chloén toiseen keuhkoon kasvaa lumme ja kaikki alkaa murentua.

Päivien kuohun hienous on Gondryn ja kirjailija Boris Vianin upea maailma. Hahmot tanssivat ihmeellistä tanssia, jossa raajat lähtevät venymään musiikin mukana, tv-kokki ojentaa telkkarista suolaa, Colinin asuntoa koristaa pianocktail, joka tekee cocktaileja sen mukaan, mitä sillä soittaa. Elokuva tursuaa ihmeellisiä ja nerokkaita yksityiskohtia. Maailma on aluksi värikäs ja kirkas, loppua kohti leväinen ja harmaa.

Elokuva on lopulta hyvin surullinen, mutta sen kauneus jättää kuitenkin hyvän mielen. Olen niin onnellinen, että maailmassa on sellaisia elokuvaohjaajia kuin Michel Gondry!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti