tiistai 24. helmikuuta 2015

Mies joka istutti puita

Jean Giorno: Mies joka istutti puita
(L'homme qui plantait des arbres, 1954)
Suom. Tuukka Kangasluoma
Basam Books, 2014

Enpä ole tainnut kertoakaan, mutta olen kaikessa hiljaisuudessa ja asiasta paineita ottamatta osallistunut HelMet-kirjastojen Kirjan vuoden lukuhaasteeseen. Jotenkin alitajuisesti taidan kuitenkin valita lukemisiani lukuhaastetta ajatellen, koska aika harvoin mietin kirjaa katsellessani, että lukisinkohan tämän päivässä, ja varmaan otin Palo Altonkin luettavakseni osittain siksi, että saan sillä kätevästi ja vähillä kärsimyksillä novellikokoelman kuitattua haasteesta.

Törmätessäni töissä hyllytyksen lomassa Jean Giornon kirjaan, tajusin heti, että jopa minä luen tämän kirjan päivässä. Kirjassa on yhteensä 80 sivua, paljon isoja kuvia ja näihin sivuihin sisältyy esi- ja jälkipuhe. Kyseessä on siis oikeastaan novelli, mutta mitäpä tuosta, jos se on yksissä kansissa, se on kirja sitten.

Lisäksi nähdessäni kirjan hömpsähdin mielessäni ajassa taaksepäin Oulun kaupunginkirjastoon, jossa muistan ystäväni K:n hypistelleen tämän kirjan aiempaa painosta. Meillä oli silloinkin vahva ohuiden kirjojen kausi, ja muistelen K:n silloin ainakin lainanneen kirjan. Joskus tulee sellaisia kausia, minulle itse asiassa aika usein, että haluaisi lukea jotain pikkuruista, mielellään kapeita kirjoja joissa on isot marginaalit, vähän sivuja, paksu paperi, iso fontti ja ehkä vielä kuvia. Varsinkin jos on lukenut jotain isoa ja aikaavievää, tuntuu kivalta lukea jotain nopeaa ja pientä. Luitko tämän silloin, K? Muistanko väärin?

Mies joka istutti puita kertoo miehestä joka istutti puita. Pelkäsin, että kyseessä on kaunokirjallisuudeksi verhottu elämäntaito-opas, joka kertoo, että mene sinne niin olet sitten siellä, ja niin minä valaistuisin ja olisin todella siellä. Onneksi näin ei ollut. En kaipaa typeriä elämänopetuksia kirjallisuuteeni, kiitos vain, pelkästään vaivihkaisia ja viisaita opetuksia otan vastaan. Kirja kertoo yksinkertaisen tarinan karusta seudusta, jonka yksinäinen lammaspaimen muuttaa kukoistavaksi ja elinvoimaiseksi pienillä teoillaan. Takakannen mukaan kyseessä on ympäristökirjallisuuden klassikko ja se innoitti metsänistutusliikkeitä ympäri maailmaa. Se on helppo uskoa. Tuli itsellekin sellainen olo, että tekisi mieli alkaa ekoterroristiksi joka viljelee koivuja joka paikkaan. Tai no, ehkä ei koivuja, elän koivuallergikon kanssa, ja aina alkukesästä tuntuu, että koivut ovat saatanasta seuraavia, mutta ehkäpä mäntyjä voisin istuttaa, ne ovat kivoja ja ikivihreitä.

Hieno pieni kirja kaikkinensa!

2 kommenttia:

  1. Minen muista tämmöstä olleskaan! Mutta se ei tarkoita ettetkö voisi muistaa oikein. Lukulistalle menee kyllä ensitilassa, kerron sitten olinko jo lukenut.

    K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kerropa! Tosin se saatoin olla tietysti myös minä, joka kirjaa hipelöi, mutta olen aika varma, että se olit sinä. Sen siitä saa kun on yksi mieli kahdessa ruumiissa.

      Poista