perjantai 27. helmikuuta 2015

Pelkäämisestä

Meiltä pääsee metrolle kätevimmin kävelemällä metsätien ja teollisuusalueen kautta. Viime viikkoina on ollut useampi semmoinen tapaus, että metsätien varrella penkillä tai puun takana on odotellut hupparipäinen veikko, joka on hyökännyt mummojen kimppuun. Kaatanut maahan, vienyt laukun ja juossut todennäköisesti metrolle. Sitten poliisit etsivät koirineen veikkoa, mutta ei löydy.

Se on tietenkin pelottavaa. Minun kotinurkallani, kotimatkallani, lenkkipolullani, tutulla penkilläni, siinä istuu joku uhkaava tyyppi ja odottaa. Ei minua, koska todennäköisesti olen liian isokokoinen ja vahva, en kaadu kuin värisevä haavanlehti ja osaan juosta, eivätkä ikäiseni sitä paitsi juurikaan pidä mukanaan rahaa. Silti huomaan iltaisin tulevani mieluummin kotiin bussilla.

Sinne se kiipeää

Huomasin eilen facebookista, että Lauri Järvilehto oli tapansa mukaan puhunut fiksuja telkkarissa. Lauri puhui ihmisten peloista ja siitä, miten ne ovat usein todella epärationaalisia. Olen osallistunut aika moneen keskusteluun leikkipuistoissa, joissa joku väittää, että maailma on nykyään niin vaarallinen. Se ärsyttää minua, koska itse asiassa maailma ei ole koskaan ollut näin turvallinen. Media esittää maailman niin, että kaikilla on pahat mielessä, jossain on koko ajan väijyssä pedofiili, terroristi tai sekakäyttäjä puukkoineen, vaikkei se pidä ollenkaan paikkaansa.

Se mitä halusin oikeastaan sanoa on se, että toivoisin ihan kauheasti, ettemme levittäisi näitä epärationaalisia pelkojamme lapsiin. Olen itse hyvin luottavainen ja uskon, että maailma on hyvä. Uskon, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos olen itse hyvä, maailma on minulle hyvä. Tähän saakka se on toiminut.

Uskon siihen myös lapsenkasvatuksessa. Jos annan lapselle hyvän maailman, maailma on lapselle hyvä. Lapsi pitää päästää maailmaan, juoksemaan ja kaatumaan. Niin hän oppii, että kun kaatuu, se ei ole vaarallista. Ihmiset auttavat ja pipi paranee. Jos ei koskaan juokse eikä kaadu, oppii vain varomaan ja pelkäämään, ja sitten kun aikuisena kaatuu, kaatuu korkeammalta ja tulee huomattavasti isompi pipi.

Oikeastaan haluaisin olla sellainen Ronja Ryövärintytär -vanhempi. Lähettää lapseni Matiaksenmetsään varomaan vaaroja. Matiaksenmetsässä pärjää, kun ei pelkää ja osaa varoa oikeita asioita, muuten voi olla ihan valloillaan. Niin minäkin tein pienenä. Asuimme muutaman vuoden Kemissä meren rannalla ja rymysimme kaikki päivät kavereiden kanssa rannoilla, aallonmurtajalla, rakennustyömailla ja hiekkakuopilla. Tämä tapahtui siis kun olin jotakuinkin 4-8-vuotias. Aikuisena kysyin äidiltäni, miten hän oikein antoi sen ikäisen, uimataidottoman lapsen leikkiä yksinään joutomailla ja rantaryteiköissä. Äiti katsoi minua tyrmistyneenä ja sanoi, että hän oli aina kuvitellut, että leikimme pihan leikkikentällä. Olin aina tullut kotiin kun oli ruoka-aika tai kun huudettiin. Olin aika ovela napero, mutta minulla oli ihana ja turvallinen lapsuus. Sellaisen haluaisin omalle lapsellenikin.

Lapsen päästäminen maailmaan on tietenkin hirveän vaikeaa. On lähes mahdotonta pitää turpansa kiinni, kun näkee lapsensa tekevän jotain hurjaa. Mutta se on tärkeää. Pitää olla saatavilla, pitää olla valmis ottamaan kiinni, mutta on pakko antaa lapsen mennä, muuten lapsi ei ikinä opi varomaan oikeita asioita ja olemaan pelkäämättä. Varsinkin, kun nyky-Suomessa on hyvin vähän mitään pelättävää.

Ja mitenkäs se metromatkan varrella odotteleva ryöstäjäveikko. Paras tapa toimia olisi koko kaupunginosan aktivoitua ja rampata siinä tiellä niin kovasti, ettei rosvolle tule tilaisuutta ryöstää ketään. Pitäisi ottaa metsätie haltuun. Toivoisin myös, että veikko saisi hommansa kuosiin, eikä joutuisi enää alentumaan mummojen kolkkaukseen. En aio puhua lapselleni ryöstäjästä, en aio linnoittautua poterooni pelkäämään yhtä pientä sekopäätä, sen sijaan oikaisen ryhtini, nostan leuan pystyyn ja ensi kerralla iltavuorosta kävelen kotiin metsätien kautta. Ehkä roisto on kuin männiäinen, vaistoaa pelon, eikä se männiäinen vie minun metsätietäni.

Pelko pois, maailma on hyvä.

torstai 26. helmikuuta 2015

Extremely Loud and Incredibly Close

Jonathan Safran Foer: Extremely Loud and Incredibly Close
Recorded Books, 2005
Lukijat: Jeff Woodman, Barbara Caruso, Richard Ferrone


Olen ollut ujosti kiinnostunut Jonathan Safran Foerin tuotannosta vähintäänkin siitä asti, kun häneltä ilmestyi Eating Animals -niminen teos. En ole sitä lukenut, vaikka se on kotona hyllyssä. Se tuntuu olevan kotona hyllyssä odottavien kirjojen kohtalo: olla lukematon. Ehkä vielä joskus. Lainasin joskus myös Foerin kirjan Kaikki valaistuu, mutta jotenkin en päässyt yli käsityksestä, että se kertoo kieliopista piittaamattomista meditoijista, ja sitten se jäi lukematta, vaikka ei se vissiin yhtään kerro.

En oikein tiedä miksi valitsin tämän Foerin äänikirjakseni. Hyvä että valitsin, go me, mutta jotenkin erikoinen valinta minulta.

Kirja kertoo Oskar-pojasta, jonka isä on kuollut pari vuotta aiemmin WTC-terroristi-iskussa. Olen vähän vältellyt tämmöisiä kansallinen trauma -aiheita viihteessäni, mutta hyvä, että nyt päätin sivuuttaa ennakkoluuloni. Tämä kirja ei varsinaisesti kerro terrorismista, vaan yleisesti ihmisistä, jotka ovat menettäneet läheisensä ja kokeneet kauheita. WTC-isku, Dresdenin pommitus, samaa kauheutta. Kirjassa on Oskarin lisäksi kaksi muutakin kertojaa, Oskarin isoäiti ja mies, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Tai ehkä se paljastuu jo alussa, saatoin kuunnella huonosti, mutta minulle se selvisi vasta lopussa, ja se oli ihan hauskaa niin, joten enpä paljasta teillekään, hahahahaa.

Oskar löytää isänsä tavaroista salaperäisen avaimen ja lähtee etsimään sille lukkoa, koska uskoo, että se on hänen isänsä jättämä vihje. Oskar on ihana hahmo, hän on vegaani, keksijä, hyönteistutkija, arkeologi ja origamisti, lisäksi jokseenkin töksäyttelevä ja suorapuheinen. Hän on rikki isänsä kuolemasta ja salaisuuksistaan. Erinomainen lapsikertoja.

Etsiessään avaimelleen lukkoa Oskar tapaa paljon mahtavia ihmisiä, jotka kertovat tarinoita. Rakastan tämmöistä amerikkalaista kirjallisuutta, joka tursuu tarinankerronnan iloa. Ihanimpia on esimerkiksi Oskarin isän kertoma tarina "The Sixth Borough". Ennen vanhaan Manhattanin vieressä oli saari, niin lähellä, että maailman paras pituushyppääjä pystyi hyppäämään saarelta toiselle. Mutta sitten Sixth Borough lähti liikkumaan ja nyt se on osa Antarktista. Tämä on totta, koska Keskuspuistossa, joka oli siis ennen vanhaan osa Sixth Boroughta, on puita, joihin on kaiverrettu nimiä, joita ei löydy mistään rekistereistä.

Nyt vasta kuunneltuani kirjan loppuun ja vähän guuglailtuani huomaan, että kirjakirjassa on näemmä kuvitusta. Se jäi nyt kokematta. Muutenkin uskon, että olisin saanut tästä vielä enemmän irti lukemalla, koska tuntui, että nyt monet sanatason nokkeluudet jäivät saavuttamatta. Luulen, että tämä olisi ollut sellainen kirja, jonka lauseita lukee useaan kertaan. Nyt kuulin ne vain kerran. Tämä oli äänikirjana erittäin hyvä, kaikki lukijat olivat ihan mahtavia, varsinkin Oskarin osuuksien lukija, mutta silti uskon, että tämä kirja olisi ollut vielä parempi luettuna. Harmi, ettei tätä ole suomennettu, todella hieno kirja.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kick-Ass 2

Jeff Wadlow, 2013

Kuva
Eipä ole tullutkaan aikoihin katsottua supersankarielokuvia. Eilen oli sellainen väsy, etten loppuillasta töissä pystynyt enää laittamaan kirjoja oikeisiin aakkosiin, ja sellaisessa mielentilassa Kick-Ass on oikea ratkaisu.

Kick-Ass on teinipoika ja vähän kotikutoinen supersankari. Edellisessä osassa hän tutustui ammattitaitoiseen supersankariin Hit-Girliin, joka on nyt viisitoista ja orpo. Hit-Girl kipuilee supersankariutensa ja teinityttöytensä kanssa. Kuinka olla oikeanlainen, tulla hyväksytyksi. Kick-Ass puolestaan haluaa kuulua ryhmään. Kun Hit-Girl päättää olla ihan vain tavallinen tyttö, Kick-Ass etsii muita supersankareita ympärilleen.

Minä pidän Kick-Assista kauheasti. Näissä on ihan parhaat supersankarinimet, alkaen ihan itsestään Kick-Assista, mutta myös hänen uusi heilansa Night Bitch, joka on tosi herttainen tyyppi, ja leffan pahis Motherfucker. Motherfuckerilla on myös ihan jäätävä sidekick, venäläinen jättiläisbodarinainen Mother Russia. Hullun pelottava! Lisäksi itse Kick-Ass on tosi suloinen, ihan naamaltaankin, mutta myös hahmona. Myös Hit-Girl on hyvä ja kiinnostava hahmo.

Kick-Assin vahvuus ja ongelma on se, että kyseessä on toisaalta melko lapsellinen hömpsötys, mutta samalla kieli ja kuvasto on ihan K18-kamaa. Todella raakaa on meininki.

Elokuva olisi ollut juuri oikea mielentilaani, mutta harmillisesti olin käyttänyt aika paljon aivokapasiteettiani päivän aikana mietiskellen facebookissa jaettavia etsintäkuulutuksia ja muita semmoisia, missä on ihmisen kuva, ja sitten toitotetaan jotain tapahtunutta vääryyttä. En ymmärrä enkä hyväksy oman käden oikeutta, enkä myöskään ymmärrä, miten niin monet ihan fiksut ihmiset unohtavat välillä hyväntahdonpuuskassaan ajatella sormenklikkausta pidemmälle. Joka tapauksessa, kun olin tätä pähkinyt tuskissani päivän mittaan, alkoivat huhun perusteella nuijivat supersankarihyvikset vaikuttaa lievästi sanoen epäilyttäviltä. Teki mieli huutaa, että OLETTEKO VARMOJA, ETTÄ NE OVAT LASTEN PARITTAJIA? Ja vaikka olisittekin, OLETTEKO VARMOJA, ETTÄ OIKEA RATKAISU ON HAKATA HEIDÄT MÖSSÖKSI?

Tätä julistin sohvannurkastani, johon Roscoe väsyneenä totesi, että koeta nyt rauhoittua, niin ne supersankarit elokuvissa toimii. Niin kai sitten, mutta ei se silti ole oikein, Kick-Ass ja netin tuhannet klikkailijat.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Mies joka istutti puita

Jean Giorno: Mies joka istutti puita
(L'homme qui plantait des arbres, 1954)
Suom. Tuukka Kangasluoma
Basam Books, 2014

Enpä ole tainnut kertoakaan, mutta olen kaikessa hiljaisuudessa ja asiasta paineita ottamatta osallistunut HelMet-kirjastojen Kirjan vuoden lukuhaasteeseen. Jotenkin alitajuisesti taidan kuitenkin valita lukemisiani lukuhaastetta ajatellen, koska aika harvoin mietin kirjaa katsellessani, että lukisinkohan tämän päivässä, ja varmaan otin Palo Altonkin luettavakseni osittain siksi, että saan sillä kätevästi ja vähillä kärsimyksillä novellikokoelman kuitattua haasteesta.

Törmätessäni töissä hyllytyksen lomassa Jean Giornon kirjaan, tajusin heti, että jopa minä luen tämän kirjan päivässä. Kirjassa on yhteensä 80 sivua, paljon isoja kuvia ja näihin sivuihin sisältyy esi- ja jälkipuhe. Kyseessä on siis oikeastaan novelli, mutta mitäpä tuosta, jos se on yksissä kansissa, se on kirja sitten.

Lisäksi nähdessäni kirjan hömpsähdin mielessäni ajassa taaksepäin Oulun kaupunginkirjastoon, jossa muistan ystäväni K:n hypistelleen tämän kirjan aiempaa painosta. Meillä oli silloinkin vahva ohuiden kirjojen kausi, ja muistelen K:n silloin ainakin lainanneen kirjan. Joskus tulee sellaisia kausia, minulle itse asiassa aika usein, että haluaisi lukea jotain pikkuruista, mielellään kapeita kirjoja joissa on isot marginaalit, vähän sivuja, paksu paperi, iso fontti ja ehkä vielä kuvia. Varsinkin jos on lukenut jotain isoa ja aikaavievää, tuntuu kivalta lukea jotain nopeaa ja pientä. Luitko tämän silloin, K? Muistanko väärin?

Mies joka istutti puita kertoo miehestä joka istutti puita. Pelkäsin, että kyseessä on kaunokirjallisuudeksi verhottu elämäntaito-opas, joka kertoo, että mene sinne niin olet sitten siellä, ja niin minä valaistuisin ja olisin todella siellä. Onneksi näin ei ollut. En kaipaa typeriä elämänopetuksia kirjallisuuteeni, kiitos vain, pelkästään vaivihkaisia ja viisaita opetuksia otan vastaan. Kirja kertoo yksinkertaisen tarinan karusta seudusta, jonka yksinäinen lammaspaimen muuttaa kukoistavaksi ja elinvoimaiseksi pienillä teoillaan. Takakannen mukaan kyseessä on ympäristökirjallisuuden klassikko ja se innoitti metsänistutusliikkeitä ympäri maailmaa. Se on helppo uskoa. Tuli itsellekin sellainen olo, että tekisi mieli alkaa ekoterroristiksi joka viljelee koivuja joka paikkaan. Tai no, ehkä ei koivuja, elän koivuallergikon kanssa, ja aina alkukesästä tuntuu, että koivut ovat saatanasta seuraavia, mutta ehkäpä mäntyjä voisin istuttaa, ne ovat kivoja ja ikivihreitä.

Hieno pieni kirja kaikkinensa!

maanantai 23. helmikuuta 2015

Last Stop Fruitvale Station

(Fruitvale Station)
Ryan Coogler, 2013

Fruivale Station on tositapahtumiin perustuva elokuva, ja no niin, tässä lähtee heti Siinan epäilykset heräämään, koska ei ole montaa hyvää tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa nähty. Lainasin elokuvan, koska se on voittanut kaksi isoa palkintoa Sundancessa ja ollut ehdolla Cannesissa, mutta olisi ehkä kannattanut lukea vähän enemmänkin. Tämmöiset leffat ei ole oikein mun juttu.

Tämmöisellä leffalla tarkoitan tositapahtumiin perustuvaa tarinaa, jonka tarkoitus on kiillottaa marttyyrin sädekehää. Vaikka oltaisiin ihan oikealla asialla, kuten nyt, en silti tykkää, että minua yritetään kömpelösti johdatella johonkin johtopäätökseen.

Fruitvale Station kertoo Oscar Grantista, työttömäksi jääneestä nuoresta isästä, joka yrittää pärjätä. Hän on ollut vankilassa ja vähän huumeitakin diilaillut ja tyttöystäväänsä pettänyt, mutta hän yrittää ihan kauheasti olla hyvä ihminen, kuolevaa koiraakin auttaa ja naista kaupan lihatiskillä. Ja onhan se niin, että vaikka hän olisi mikä ihmispaska ollut, hän ei olisi ansainnut sellaista kohtaloa, mikä hänen osakseen koitui. Ihan silleen niinku liikuttava, mutta jotenkin ärsytti manipulointi.

Miten sen nyt sanoisi. Tärkeä aihe, keskinkertainen toteutus, en vaan tykännyt. Mutta tykätkää ihmeessä kaikki muut!

Sitten vielä yski pieni kymysys: Jos tämän elokuvan nimi on englanniksi Fruitvale Station, miksi se on pitänyt kääntää suomeksi pidemmäksi englanninkieliseksi nimeksi?

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Spring Breakers

Harmony Korine, 2012

Olipa jännä, kun eilen kirjoitin ihailupostauksen James Francosta, ja sitten illalla ruvettiin elokuvaa katsomaan, niin eikö siinä ollut ihan yllättäen James Franco! Ja ihailupostauksessani vertasin Francon kirjaa Larry Clarkin Kidsiin, jonka tämän leffan ohjannut Harmony Korine käsikirjoitti! Mitä sattumaa! Mitä johdatusta!

Johdatusta minne? No tietenkin tähän postaukseen, josta on tulossa melkomoinen sekasotku, koska en tosiaankaan tiedä mitä sanoisin tästä elokuvasta.

Spring Breakers kertoo tytöistä, jotka haluavat kevätlomalla paihlaamaan Floridaan, mutta rahat eivät riitä. Niinpä he ryöstävät ravintolan. Sitten päästäänkin krebaamaan oikein kaksin käsin. Floridassa hillutaan neonvärisissä bikineissä kaljasuihkussa, välillä ilman bikinejä, uima-altaassa hillutaan, huumeita vedetään piipusta ja nenään ja koko ajan ollaan ihan huumassa. Ikinä ei ole ollut näin hauskaa! Lopulta tytöt ajautuvat omituisen alamaailmajehun Alienin seuraan.

Tämä ei siis ole mikään iloinen teinielokuva, vaan todella kummallinen mökellys. Elokuva suhtautuu selvästi kriittisesti tämmöiseen huume-paardipaardi-materialismi-meininkiin ja tissit heiluen bilettämiseen. Silti elokuvassa kulutetaan aika paljon aikaa kuvaten hidastetusti heiluvia tissejä. En oikein tiedä mitä tästä ajattelisi tai sanoisi. Kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta aika paljonkin, en niinkään siksi, että siinä oli paljon tissejä, vaan enemmänkin siksi, että James Franco Alienina oli taas ihan hiton hyvä, ja myös siksi, että nämä materialistiset teinimisut olivat oikeastaan aikamoisen itsenäisiä naisia. Heitä eivät miehet niin vain pompotelleetkaan. Ja se on aina kivaa se!

Mutta muuten. En tiiä. Tätä elokuvaa pitäisi varmaan miettiä ja analyseerata kovasti, mutta enpä jaksa. Syön mieluummin karkkia ja katson seuraavan elokuvan. Olispa siinäkin yllättäen Franco, olispa!

lauantai 21. helmikuuta 2015

Palo Alto

James Franco: Palo Alto
Schildts & Söderströms, 2012
Suom. Jaakko Kankaanpää

En katsonut kannen
tekijää, mutta se on HIENO!
Olen ihastellut James Francoa jo pitkään. Hän edustaa sellaista vähän salaperäistä monilahjakkuutta, jollaista arvostan kovasti. Näin hänet ensimmäisen kerran telkkarin nuorisolaissarjassa Freaks and Geeks, joka oli tosi hyvä. Hän oli siinä sellainen komea rebel-hahmo, semmoinen James Dean -look-alike. Samassa sarjassa oli muuten myös nuori Seth Rogen, jota myös rakastan, ja Franco ja Rogen ovat edelleen ystäviä. Franco maalaa Rogenista ihastuttavia alastonkuvia. Franco on siis myöskin taidemaalari, sen lisäksi, että on varsin menestynyt näyttelijä, ohjaaja ja näemmä myös kirjailija. Hän tekee ilmeisesti parhaillaan väikkäriä Yaleen ja on opiskellut myös luovaa kirjoittamista.

Ja tämän lisäksi hän on vain vuoden vanhempi kuin minä! Jos tämä olisi mahtavuuskilpailu, Franco olisi jossain yli-ihmisosastolla ja minä apukoulussa. Onneksi en ole kovin kateuteen taipuvainen, mielelläni ihailen Francon lentoa täältä maan pinnalta.

Franco vaikuttaa sellaiselta ihmiseltä, joka ei oikeasti välitä paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. Hän on tehnyt itsestään todella kiinnostavan some-persoonan, hän julkaisee selfieitä milloin mistäkin, usein sängystään, ja poseeraa kiinnostavien ihmisten kanssa kuin mikäkin muinamies. Hänellä on todella jännä huumorintaju. Hän on yhtä aikaa todella auki ja ihan kiinni. Ihailen kovasti Francon kykyä pitää yksityiselämänsä itsellään ja olla silti avoin. Se on hienoa, varmasti hyvin vaikeaa, ja vaatii aikamoisen ihmisen.

Niin, mutta entäs tämä kirja sitten. Myönnän, lainasin sen kirjastosta ihan puhtaasti siksi, että sen on kirjoittanut James Franco. En juurikaan tykkää lukea novelleja, itse asiassa varsinkaan tämmöisiä novelleja, joissa jokaisessa kertojahahmo on todella samanlainen. Useissa novelleissa kertoja oli suorastaan sama ihminen, mutta se selvisi vasta puolivälissä tarinaa. Kirja kertoo nuorisolaisista kalifornialaisessa Palo Alton kaupungissa. Novellit ovat keskenään hyvin samanlaisia: nuori minäkertoja kuvailee sisäistä maailmaansa, usein melko tyhjää sellaista, ja tapahtuu jotain inhottavaa, kauheaa, väkivaltaista tai muuten vaan epäreilua.

Francon Palo Alto on aika kamala paikka. Tuli mieleen Larry Clarkin leffa Kids, ja oikeastaan muutkin näkemäni Clarkin leffat, joissa lapset panevat tunteettomasti ja käyttävät huumeita. Ei kovin kaunista, mutta hyvin herättävää. Vaikka Palo Alto ei ollut mitenkään täydellinen kirja millään mittareilla, luin sitä erittäin mielelläni. Franco on taitava kirjoittaja ja novellit ovat monin paikoin vaikuttavia.

Koska kyseessä on Franco, Palo Altosta on tietenkin tehty jo elokuva, jossa hän itse näyttelee, ja jonka yritän etsiä käsiini mahdollisimman pian.

Luettuani kirjan katselin vähän arvioita Goodreadsista. Siellä Francon high school -aikainen koulutoveri oli kirjan luettuaan pöyristynyt, koska Franco on käyttänyt novelleissa ihan oikeita tapahtumia ja usein jopa ihmisten oikeita nimiä. Tämä lukija oli sitä mieltä, että se on väärin. Jaa. No minusta se ei ole varsinaisesti väärin. Tai no, ehkä oikein nimien käyttäminen on, mutta kyllä minusta kirjailija on vapaa käyttämään kaikkea maailmassa. Tämän kirjan nimi on Palo Alto, miksi se ei saisi kertoa Palo Altosta? Eri asia on, onko se kovin mukavaa asianomaisia kohtaan. Tai tekisinkö itse niin? No en. Mutta Franco teki, ja sellainen hän on, tosi rohkea, hiton taitava ja vähän outo. Toivon kovasti, että Franco taipuisi romaaniin seuraavaksi, kun leffa- ja selfie-hommiltaan ehtii.

Terveisin, Fanityttö.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Päivien kuohu

(L'écume des jours)
Michel Gondry, 2013

Mitä se tämä tämmöinen on, että ihmisen lempiohjaaja tekee elokuvia eikä kukaan ilmoita! Vuonna 2013! Eikä minulle ole kerrottu vaan ihan itse sain törmätä dvd-koteloon töissä.

Jos olisin elokuvaohjaaja, haluaisin olla Wes Andersonin ja Michel Gondryn sekoitus. Olisin täydellinen!

Gondry on tunnettu jännästä estetiikastaan, joka minusta on täydellisimmillään hänen mielestäni parhaassa elokuvassaan The Science of Sleep. Tunnetuin hän on Oscar-elokuvastaan Tahraton mieli, joka on sekin toki hyvä, ja tunnettu hän on toki myös Be Kind Rewindista, mutta The Science of Sleep on paljon herttaisempi ja kauniimpi. Siis minusta. Joku muu voi olla eri mieltä. Sitten Gondry teki myös hauskan supersankarileffan Green Hornet, ja minä taisin olla maailman ainoa katsoja, jonka mielestä sekin oli aika hyvä. Mutta minä olenkin fanityttö. Nyt kun katson IMDB:stä Gondryn ohjausluetteloa, huomaan, että minulla on monta muutakin leffaa näkemättä. Järkyttävää! Ihanaa!

Olikin mahtava huomata, että Päivien kuohu muistutti eniten näkemistäni Gondryista juuri The Science of Sleepia. Päivien kuohu perustuu 1947 ilmestyneeseen kirjaan, jota en ole lukenut, mutta aion, koska sen on oltava mahtava. Colin on rikas poikamies, joka elää yhdessä kokkinsa ja ihmisen näköisen hiiren kanssa. Kaikki on mahtavasti, mutta rakkaus puuttuu. Sitten Colin tapaa Chloén, he rakastuvat, ja tässä vaiheessa Roscoe natisi, että eikö voi olla ikinä mitään muuta kuin näitä iänikuisia rakkaustarinoita, mutta sitten elokuva lähtikin ihan eri suuntaan. Chloén toiseen keuhkoon kasvaa lumme ja kaikki alkaa murentua.

Päivien kuohun hienous on Gondryn ja kirjailija Boris Vianin upea maailma. Hahmot tanssivat ihmeellistä tanssia, jossa raajat lähtevät venymään musiikin mukana, tv-kokki ojentaa telkkarista suolaa, Colinin asuntoa koristaa pianocktail, joka tekee cocktaileja sen mukaan, mitä sillä soittaa. Elokuva tursuaa ihmeellisiä ja nerokkaita yksityiskohtia. Maailma on aluksi värikäs ja kirkas, loppua kohti leväinen ja harmaa.

Elokuva on lopulta hyvin surullinen, mutta sen kauneus jättää kuitenkin hyvän mielen. Olen niin onnellinen, että maailmassa on sellaisia elokuvaohjaajia kuin Michel Gondry!

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
(La Mécanique du coeur, 2007)
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus, 2011

Kansi: Jenni Noponen
Törmäsin Sydämen mekaniikkaan perustuvaan elokuvaan töissä ja päätin lukaista kirjan ennen kuin leffa tulee varauksesta. Kirja on ulkoisesti todella ihana ja muistan näpelöineeni sitä useamman kerran kirjastossa, mutta joku intuitio oli käskenyt aina laittamaan sen takaisin hyllyyn, vaikka kaikki puhui sen puolesta, että kyseessä on ihana kirja. Tämä kokemus olkoon minulle opetuksena siitä, että kannattaa kuunnella intuitiota.

Sydämen mekaniikka kertoo Jackista, joka syntyy maailman kylmimpänä yönä sydän jäässä. Erikoinen tohtori Madeleine korjaa Jackin sydämen käkikellolla. Madeleine kiintyy kovin orpopoikaan ja varoittelee tätä koskaan rakastumasta tai vihastumasta, koska sydän ei kestä suuria tunteita. Jack kuitenkin rakastuu pieneen tanssijattareen, Miss Acaciaan, ja tämän rakkauden perässä Jack lähtee juoksemaan halki Euroopan.

Noh. Mistähän aloittaisin. Ensinnäkin, Jack on ihan hiton ärsyttävä, väkivaltainen ja itsekäs penikka, joka talloo kaiken alleen. Oikeastaan on mielestäni ihan sama, mitä moiselle mäntille käy. Sitten toisekseen, kirjan kieli on - öm - makuuni liian - öm - persoonallista. Pidän kyllä omituisuudesta ja omintakeisista kielikuvista, mutta tässä kirjailija taisi yrittää vähän liikaa.

Esimerkiksi:
Olisin halunnut viettää enemmän aikaa tarkastellen rauhassa hänen linnunpojan nilkkojaan, kuljettaen kättäni pitkin hänen aerodynaamisia pohkeitaan aina polvina toimiviin ambranvärisiin pallukoihin. (s. 132)
Tai:
Posket painuvat lommolle, sirkumflexin muotoiset kulmakarvat halkovat otsaa. Hänen eilen vielä rakkautta uhkuneet silmänsä näyttävät reikäisiltä tervapadoilta. (s. 181)
Kenelläpä kirjoittajalla ei joskus menisi vähän överiksi, itselläni ainakin säännöllisesti, mutta Sydämen mekaniikasta löytyy käsittämättömiä kielikuvia lähes joka sivulta. Ehkä tämä on makuasia, ehkä nämä ovat jonkun mielestä kivoja, mutta minua alkoi nyppiä oikein huolella jossain vaiheessa. Siinä taisi käydä niin, että kun jossain puolivälissä huomasin, etten voi sietää Jackia, aloin kiinnittää liikaa huomiota kielen pöljyyksiin, enkä sitten enää voinut antaa niiden olla. Onneksi kirja oli nopealukuinen ja lyhyt ja loppua kohti kielenkäyttö alkoi jo naurattaa.

Periaatteessa Sydämen mekaniikan tarina ja maailma ovat varsin viehättävät, mutta Malzieu ei oikein osaa kirjoittaa niitä minulle mieleisiksi. Siksipä aionkin vielä katsoa elokuvan, josko tästä tarinasta olisi kuitenkin johonkin. Tai kuten Malzieu kirjassaan totesi: "Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat." Mitä se sitten tarkoittaakaan.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Borgman

Alex van Warmerdam, 2013

Meillä asuu kaksi ihmishenkilöä, joiden käsitys maailmasta on aika eri (ja lisäksi yksi, jonka käsityksistä ei vielä ole selkoa). Toisella henkilöllä, kutsutaan häntä vaikka Moscoeksi, on tarve löytää kaikkeen vastaus. Hänen on vaikea hyväksyä, että maailmassa voi olla asioita, joille ei ole selitystä, tai tarinoita, joissa ei ole selkeää sanomaa. Tai ainakaan tarina, joka ei sano mitään, ei voi olla hyvä. Toisen mielestä, sanokaamme häntä nyt tässä tarinassa Fiinaksi, maailmassa voi olla kaikenlaista omituista, selittämätöntä ja absurdia, ja niin saa olla. Se on ihan okei. Se voi olla jopa hyvää taidetta.

Borgman alkaa niin, että maan alla makoileva väki pakenee kuopistaan. Heidän pomonsa, Camiel Borgman, yrittää tunkeutua hienoihin taloihin ja lopulta onnistuu änkeämään yhteen. Hiljalleen nämä hyvin pukeutuneet ja kohteliaat maanalaiset alkavat rikkoa hienostotalon väen elämää.

Fiinan mielestä Borgman oli erittäin hyvä ja hauska elokuva, eikä hän kaivannut sen kummempaa selitystä mihinkään. Hänestä tarina oli ihan riittävä ja selkeä. Moscoen mielestä elokuva oli aika typerä. On löysää käsikirjoittamista, että kuvittelee katsojan tyytyvän siihen, että tässä nyt on vain tämmöisiä outoja tyyppejä, joilla ei ole sen syvempää sanomaa. Borgmania on verrattu Haneken Funny Gamesiin, ja niin sitä heti alettiin verrata meilläkin, jolloin Fiina oli sitä mieltä, että henkilökohtaisesti piti Borgmanista enemmän (koska Funny Games on herkän humanistin makuun liian pelottava ja kauhea), ja Moscoe oli sitä mieltä, että Haneke voitti 100-0, koska Funny Games sentään sanoo jotain tärkeää maailmasta.

Mutta niin. Unohdetaanpa Fiina ja Moscoe, minä kyllä löysin Borgmanista ihan sanomaakin. Ainakin porvarillisen elämäntavan ohuudesta ja pintapuolisuudesta elokuva yritti jotain sanoa. Se jätti katsojan mukavaan hämmennyksen tilaan. Inhoan avoimia loppuja, sellaisia, että tarina vain loppuu kuin seinään, sellainen on minun mielestäni löysää kirjoittamista, mutta tässä tarinan loppu oli ihan selkeä. Katsoja oli hämmentynyt mutta tyytyväinen. Juuri niin kuin kuuluukin olla!

torstai 5. helmikuuta 2015

Minä ♥ hammaslääkäri

Tulin juuri hammastarkastuksesta.


Luulen olevani näkemyksineni melko yksin, mutta minusta hammaslääkärissä on tosi kivaa. Tämä johtuu varmaan isolta osin siitä, että minulla on aika terveet hampaat ja törmään harvoin mihinkään kovin kivuliaaseen hammaslääkäriä visiteeratessani.

Mielikuvani hammaslääkäristä on enimmäkseen muodostunut etuhampaaseni liittyvistä käynneistä. Joskus lukioiässä etuhampaastani lohkesi iso pala ja sitä on korjailtu muutamaan otteeseen. Kertaakaan en muista, että olisi sattunut. Ennen etuhammasepisodiakaan en muistaakseni kauheasti pelännyt hammaslääkäriä, lähinnä puudutuspiikkiä, jota en ole koskaan antanut laittaa. (Tosin kerran yksi hammaslääkäri uhkasi laittaa sen väkisin ellen lakkaa huutamasta ja säikyttämästä odotushuoneen potilaita, ja silloin vaikenin. No hyvä on, se kerta ei ollut kovin mukava, mutta siitä on jo viisitoista vuotta ja paremmat muistot ovat ängenneet tilalle.)

Kivintä hammastarkastuksissa on se, että sieltä lähtiessä on älyttömän hyvä mieli. Kaksi viimeisintä hammastarkastustani ovat nimittäin menneet niin, että olen istunut tuoliin ja mukava ihminen on kehunut minua 20 minuuttia. Hampaani ovat mahtavat, ihanat, ehjät ja puhtaat. On ihanaa kuulla olevansa hyvä jossain. Siis hampaiden pesussa, tässä tapauksessa, mutta jotain se sekin on.

Nyt kelpaa jatkaa valitulla linjalla ja ottaa ehjien ja mahtavien hampaitteni kunniaksi runebergintorttu!

PS: Minulle on muuten nyt kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä käynyt niin, että olen jäänyt yksikseni huoneeseen kun lääkäri on häippässyt. Se on jännää. Maata siinä hämärässä huoneessa tuijottamassa kattoon paperin peitossa ja miettiä että kuolenkohan pian tai sattuuko kohta. Ei tiedä onko mennyt kaksi vai kaksitoista minuuttia, voi vain maata paikallaan ja hengitellä ja tuumia omaa eksistenssiään. Ja sitten tulee lääkäri ja alkaa touhuta ja hetki on ohi.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Vanha kunnon sorvi

Virkavapaa loppui, palasin eilen töihin. Kässäri ei valmistunut, mutta edistyi. Olin sillä tavalla hieman harhainen, että kuvittelin kirjoittavani helposti vähintään kahden romaanin ensimmäiset versiot, mutta eipä se ollutkaan ihan niin helppoa. Välillä oli suorastaan ihan paskaa. Ajattelin myös, että näkisin paljon ystäviä lounaalla (en nähnyt kuin ehkä yhtä kerran), kävisin paljon elokuvissa (kahdesti), siivoaisin kaiken (en mitään) ja muutenkin pyörisin urbaanina pitkin kaupunkia (ei ei ei ei).


Olin hieman ällistynyt kuinka innoissani olin töihinpaluusta. Aloin vähän kyllästyä siihen, että kotona työskentelevänä hoidin kaikki Pallas Kanelikakun päiväkotijutut, kaupassakäynnit ja ruokahuollon. Vaikka Roscoeta ei voi mitenkään päin väittää kotitöitävieroksuvaksi tai muuten naisten sortajaksi, minua voi kyllä väittää marttyyriksi ja aika helposti valahdin 50-luvun kotiäitikuoppaan. Ja sitten sieltä itse kaivamastani kuopastani ärisin.

Nyt kun olen ollut jo yhden (1) päivän töissä, huomaan, että on tosi kivaa jakaa kotivastuuta. Huomaan myös, että tästä tulee aika raskasta. Kun tekee vuorotyötä jää väistämättä saunavuorot ja joogat välillä käymättä, varsinkin kun iltavuoroina näen Kanelikakkua vain aamuisin, enkä välttämättä sitten aamuvuoropäivien iltoina halua lähteä enää minnekään joogailemaan.

Vaikka pakkohan se on, etten vallan jäykisty.

On kivaa myös meikata aamuisin ja pukea päälle muutakin kuin leggingsit ja kulahtanut collegepaita. (Siis vähän siistimpi collegepaita. Pukeudun lähinnä collegepaitoihin, oli meno mikä oli. Collegepaidat ovat ehkä maailman mukavin vaate, olen nyt kahtena aamuna yrittänyt lähteä jossain muussa ovesta ulos, mutta juuri ennen takin pukemista olen peruuttanut ja vaihtanut päälle collegepaidan. Mutta ei siitä sen enempää.)

On kivaa nähdä asiakkaita ja työkavereita, on kivaa kuunnella työmatkoilla äänikirjaa, on kivaa tauolla lukea Kodin kuvalehteä, on kivaa istua ennen iltavuoroa täällä Cafe Picnicissä ja miettiä kokeilisinko lounaaksi uutta vegepatonkia. On kivaa juoda kahvia työkupista, on kivaa nähdä kaikki uutuuskirjat lämpimäisinä, on kivaa hyllyttää kirjoja, on kivaa purkaa kuormaa, on kivaa ilahduttaa asiakkaita kertomalla, ettei varauksista enää tarvitsekaan maksaa. On kivaa tulla kotiin ja kuulla että muillakin on ollut hyvä päivä.

On kivaa lukea tämä bloggaus parin kuukauden kuluttua kun kaikki ei enää olekaan niin kivaa, vaan enemmänkin synkkää ja väsynyttä, ja sitten toivottavasti on taas edes vähän kivempaa. Koska kyllä arki on kaikesta huolimatta ihan huippua, minulla on maailman kivin työ, ihanin arki ja kaikki on tosi hyvin.

Ja kyllä minä sitä kässäriäkin ehdin edistää lisää tässä arjen lomassa, jos joku sitä mietti.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Vegaanihaaste, päätäntö

Kirjoitin pitkän sepustuksen aiheesta, mutta epäilen kaikkien olevan jo niin täynnä vegaanihaastetta ja syömisasiapuljausta, että taidankin summata tämän vähän lyhyemmin.

Pähkylät, hyviä.

Kuukausi meni hyvin ja huonosti. Opin tosi paljon, itsestäni, ruuasta ja maailmasta. Erikoisinta on huomata se, että vaikka tiedän nyt entistä paremmin miten eläimet kärsivät, se ei silti konkretisoidu tekoihin asti. Kuulin kauppamatkalla kaverilta (jolle tietenkin heti aloin tilittää vegaanihaasteestani), että Sini Saarela ei suostunut venäläisessä vankilassakaan syömään eläinperäisiä tuotteita, mutta minä en saa selkärankaani suoraksi edes itähelsinkiläisessä lähiössä. Tämä nostaa suurta kunnioitusta Saarelaa kohtaan ja vähän häpeänpunaa poskille.

Jossain lukemassani jutussa väitettiin, että vegaanihaaste on ihan pöljä, koska olisi parempi viettää vähälihainen vuosi. En oikein tiedä miten ne sulkevat toisensa pois. Ainakin minulle vegaanihaaste on ollut todella loistava tapa pakottaa itseni epämukavuusalueelle ja oppia omista tavoistani. Todella monet eläinperäiset tuotteet ja tavat elämässäni ovat ihan turhia ja aion niistä luopua, enkä olisi tätä tajunnut ilman haastetta. Haasteen myötä ihan varmasti loppuelämäni tulee olemaan entistä vähälihaisampi.

Loosisterin vegaaniburger, hyvä.

Vegaanihaasteen aikana voin tosi hyvin, olin iloinen ja energinen, paitsi ensimmäisen viikon, jolloin olin hyvävointinen mutta hiton kiukkuinen. Nälkä ei ollut missään vaiheessa, mutta kaipuu maitokahvia kohtaan ei ole hellittänyt. Se on isoimpia syitä, etten ryhdy kokovegaaniksi. Toinen on ravintolat. Syömme aika paljon ulkona ja haluan säilyttää vapauden ja helppouden. Kotioloihin ja työeväisiin vegaanihaaste vaikuttaa voimakkaasti. Pyrin vähentämään kalankulutusta radikaalisti ja tekemään eväät töihin mahdollisimman usein itse ja vegaanisina. Paljolti eläinten takia, mutta isolta osin myös siksi, että vegaaniruoka on erinomaisen hyvää ja siitä tulee loistava olo.

Ihan täysin en vegaaniudessa onnistunut. Loppukuusta huomasin syöneeni epähuomiossa karkkeja, jotka eivät olleetkaan vegaanisia vaikka niin luulin. Otin vahingossa kikherneen Pallas Kanelikakun lautaselta, jossa oli majoneesia. En ollut kovin tarkka juomisistani, joten on todennäköistä, että tulin juoneeksi epävegaanista olutta tai punaviiniä. Käytin nahkakenkiä, villaisia huiveja ja pipoa, virkkasinkin vähäsen. Näitä vaateasioita itse asiassa tajusin ajatella vasta kun haastetta oli mennyt jo jonkin aikaa, mutta en sitten jaksanut alkaa kaivaa puuvillakamppeita esiin.

Fratellon soijalatte, hyvä.

Vegaanius vaatii paljon, ainakin alkuun. Pidemmän päälle se tietenkin muuttuisi ihan luonnolliseksi osaksi arkea, mutta luulen että vegaanin on pakko kiinnostua ruuanlaitosta ja ravinnosta enemmän kuin sekasyöjän. Suurin osa ruuasta täytyy tehdä itse, ellei aio elää sipseillä ja falafeleilla. Tosin silloin ruoka on myös enimmäkseen hyvää, terveellistä ja oman maun mukaista, mutta kyllä se vie aikaa. Vegaanikuukausi on nostanut omaa arvostustani vegaanien elämäntapaa kohtaan ihan huimasti.

Kaikenkaikkiaan erittäin hieno matka, kiitos mukana olleille.

Ai niin, loppuun vitsi. Kuulin tämän kannustavan huumoripläjäyksen Roscoelta, tuolta vitsihuumorin kuninkaalta. Olen kuullut vitsin kuukauden aikana aika monta kertaa, koska toisto on huumorin öö no, se on huumorin toistoa. Joka tapauksessa:
An atheist, a vegan and a crossfitter walk into a bar. I only know because they told everyone within two minutes.
Vähän tuolta minustakin on tuntunut koko kuukauden. Nyt on kiva keskittyä puhumaan muista asioista. Ehkä voisin alkaa crossfittaamaan? Mitä? Eikö?