tiistai 20. tammikuuta 2015

Vegaanipäiväkirja osa 2

Synkkää tilitystä haasteen puolivälistä. Tällä kertaa ei tiivistelmää.

11. päivä
Käyn kaupungilla ja päätän hakea nopeasti kotimatkalle latten. Jonotan Robert's Coffeessa noin neljä tuntia, mutta siemaistessani lattea meinaan kuolla ja halvaantua samanaikaisesti. Kuinka hyvää! Uskomatonta! HYVÄÄ KAHVIA!! Ja se on tehty soijamaitoon! Tai niin sen tilasin ja kuulin kassahenkilön välittävän tilaukseni kahveja tekevälle jantterille, joka huusi "soijalatte" kun se oli valmis, joten ei liene mitään syytä olettaa etteikö se tosiaan olisi ollut soijalatte. Paitsi että se oli HYVÄÄ! Tästä lähtien siirrän kaiken kahviasiointini Robert'siin aina kun mahdollista, ihan vain kiitollisuudesta tästä elämäni kirkastavasta hetkestä. Oih. Se oli ihanaa!

12. päivä
Vaeltelen kaupassa ja huomaan ajattelevani, että miksei näin voisi elää. Tämähän on ihan kivaa. Olen alkujärkytyksen jälkeen jo alle kahdessa viikossa tottunut ihan hyvin ja varmaan pidemmän päälle homma vain helpottuisi entisestään. Ja samalla ajatus pelottaa. Semivegetarismi ei rajoita elämääni oikeastaan mitenkään, voin mennä lähes minne vain syömään ja se on ruokavaliona aika normaali. Iso osa ystävistäni on jonkinasteisia vegetaristeja, eikä sitä kyseenalaisteta missään. Vegaanina joutuisin kuitenkin ihan eri tavalla miettimään ulkona syömistä ja esimerkiksi töissä eväitten kanssa puljaaminen muuttuisi kovasti hankalammaksi. Lisäksi pelkään olevani työläs vieras, enkä halua aiheuttaa vaivaa kenellekään ikinä. Tietenkin tässä kohtaa voisi miettiä miten paljon vaivaa aiheutan lehmille, jotka riutuvat parsissaan tuottaessaan minulle maitoa, tai kanoille jotka kärvistelevät pikkuruisissa häkeissän ja... No jaa. Katsotaan nyt.

100% vegan, nature is nice.
13. päivä
Vegaanisessa ruuassa on se ongelma, että monina arkipäivinä haluaisi vain juosta kauppaan, ostaa mikroaterian ja juosta ulos. Vegaanina se ei onnistu, ei ole mitään mikroaterioita. Pitää itse tehdä kaikki. Se aiheuttaa sen, että ruoka on terveellisempää, ravintorikkaampaa ja maukkaampaa, mutta menee tosi paljon aikaa siihen, että pähkii mitä milloinkin söisi. Tähän tietenkin tottuisi. Muistelen miten mahani kärsi töihin kantamistani mikroruuista ja alan suunnitella, että töihin palatessani tekisinkin lounasruuat itse. Eihän siinä kauan nokka tuhisisi, mutta maha kiittäisi.

14. päivä
Teen Chocochilin ohjeella härkäpapurouhe-makaronilaatikkoa. Sovellan ohjetta monissa kohdissa enkä osaa käyttää härkäpapurouhetta oikein, mutta kaikista tuhoyrityksistäni huolimatta ruuasta tulee kerrassaan maukasta. Papurouhe on vähän omituista, kun se ei ole riittävästi kostunut, mutta ei se mitään. Pallas Kanelikakkukin kiittelee monisanaisesti. Taidan jatkossakin tehdä makaronilaatikkoni tällä tavoin, en ole suuri munamaidon ystävä muutenkaan. Olen myös löytänyt kivan leivänpäällisen, sinistä keijua ja tapenadea. Ei terveellistä, ei raikasta, ei vitamiinipitoista, mutta hyvää.

Brutaali arkiruoka

15. päivä
Huomaan päivittäin ajattelevani, että kohtahan tämä haaste on ohi, enää pari hassua päivää, olipa helppo homma, vaikka haaste ei ole kuin hikisesti puolivälin tienoilla. En tiedä miksi tämä on yhä mielestäni vaikeaa, koska ei tämä ole yhtään vaikeaa, paitsi henkisesti. Teen lounaaksi omituisen hässäkän, jossa on savutofua, edellispäiväistä kukkakaalia, kesäkurpitsaa ja ketjap manisia. Paistan ne pannulla, syön nuudelien ja sweet chili saucen kanssa. Nam nam nam. Sapuskaa tulee niin paljon, että seuraavankin päivän lounas on taattu. Eipä ollut kovin haastavaa se, tämmöisiä pikaruokia voisi tehdä useamminkin. Eihän ruokaa aina tarvitse pilkkoa ja haudutella tuntikausia ja maustaa kuudellatoista pulverilla.

16. päivä
Roscoe on iltamenoissa ja teemme Pallas Kanelikakun kanssa ison kulhon popcornia ja katsomme Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Kanelikakku pelkää Pakastaja Elviä, minä puolestani rakastan. Illalla viimeistelen aterian sipseillä ja kaurajätskillä, että saan varmasti riittävästi kaikkia ravintoaineita.

Granaattiomenan teurasjäte

17. päivä
Käymme kaupungintalolla lastenkirjakuvitusnäyttelyssä ja sen jälkeen kahvilla. Yritän vaimeasti markkinoida Hymy-kahvilaa, josta saa raakakakkuja. Markkinointini on niin laimeaa, etten edes itse usko siihen. Tavallaan toivoisin, että vegaanikuukauden aikana onnistuisin pääsemään yli ennakkoluulostani raakakakkuja kohtaan, mutta en voi mitään sille, että ne näyttävät aina kasalta porkkanaraastetta ja mössättyä taatelia, jossa on jotain raakasuklaata tai lötköä kermavaahtoa päällä. Kakkuasioissa olen yhtä mieltä ystäväni mummon kanssa, joka totesi, että viina viinana ja piimä piimänä. Jos tekee mieli kakkua, silloin tarvitaan kakkua, eikä mitään kaurakermalla kuorrutettua vihannesta. (Tämä on itsestänikin typerä mielipide, josta haluaisin päästä eroon. Nyt kun katson noita kakkuja Hymyn sivuilla, ne eivät tosiaankaan näytä siltä mitä äsken kuvailin, ja ovat varmasti ihania. Taidan tehdä sinne retken piakkoin.) Joka tapauksessa, menemme lopulta Robert'siin, jossa minä saan hyvän soijalatten ja puren poskiani katsellessani kun Kanelikakku ahmii korvapuustin ja Roscoe porkkanakakun, joka on kuulemma aivan täydellistä. Niin, aivan täydellistä. Niin hän sanoi.

18. päivä
Vien Pallas Kanelikakun ystäväni lapsen kolmivuotissynttäreille. Pöytä on koreana, on pullaa, keksiä, juustoja ja valtava prinsessakakku. Kerroinko jo, että rakastan täytekakkuja? Minä rrrrakastan täytekakkuja! Pelkäsin etukäteen, että juhlat olisivat kauheaa kidutusta, mutta parkeeraan mustan kahvini kanssa sipsikulhon ja viinirypäleiden väliin ja annan Kanelikakulle toisenkin pullan. Tärkeintä, että lapsilla on kivaa, niillehän se kakku on. Ja on minullakin tosi kivaa. Juhlien jälkeen käymme lähithaimaalaisessa syömässä. Syön paistettuja nuudeleita ilman kananmunaa ja annos on kerrassaan hyvä. Ei ihan niin hyvä kuin kananmunalla, mutta jos en olisi tiennyt munan puuttuvan, en olisi varmaan edes tajunnut annoksessa mitään erikoista. Suunnilleen kaikki muut tofuannokset olisivat olleet varmaankin jo valmiiksi vegaanisia, ei olisi tarvinnut tinkiä mistään.

Maistui paremmalta kuin näytti

19. päivä
Kokeilen kauramaitoa kahvissa. Juoksettuu ja on aika laimean väristä, eikä maistu sen kummemmalle kuin soijamaito. Ei pahaa, ei hyvää, jatkan mustan kahvin parissa. Teen perunamuusia kauramaidosta ja sinisestä keijusta. Minusta se on tosi hyvää, ei huomaa mitään eroa tavalliseen, mutta Roscoe on eri mieltä. Ihme ronkeli. Ehkä ensi kerralla kokeilen kaurakermaa!

20. päivä
Luen vegaanihaasteen päivittäisestä kirjeestä lehmistä ja maitotuotannosta. Periaatteessa tiedän jo kaiken, mitä kirjeessä lukee: miten lehmät on kiinnitetty parsiin, miten ne eivät pääse ulos, miten vasikat riistetään niiltä heti syntymän jälkeen, miten lehmät on jalostettu maidontuotantokoneiksi, miten ihmisille syötetään omituista puppua kansallisromanttisista maatiloista ja onnellisista lehmistä. Silti se sävähdyttää. Huomaan, että välttelen tietoa, joka vaikuttaa siihen, ettei maitoon palaaminen tunnu niin hyvältä. Jätin lukematta kirjeen, jossa kerrottiin kaloista. Ehkä kerään rohkeutta ja luen sen vielä. On selvää, että tämä vegaanihaaste tulee vaikuttamaan ruokakäyttäytymiseeni. En ehkä luovu kokonaan maidosta, kalasta tai munista, mutta tulen korvaamaan ne kasvivaihtoehdoilla mahdollisimman usein.

Melkein kaksi kolmasosaa haasteesta takana. Erikoiset tunnelmat, kun samalla kokee vegaaniruokavalion oikeaksi teoksi, eikä mitenkään vaikeaksi kotioloissa, mutta samalla monta kertaa päivässä toivoo, että kuukausi pikakelautuisi loppuun. Saapa nähdä miten tässä käy!

2 kommenttia:

  1. Minulla on lievä maitoproteiiniallergia jonka vuoksi nuo kasvimaidot ovat tulleet tutuksi ja yllättävän nopeasti niiden kanssa on oppinut toimimaan. Oikeastaan juusto on se mun pahin kompastuskiveni jota syön kaiken vatsakivun ja säärikutinankin riskillä, heikko kun olen luonteeltani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juusto on kyllä paha. Oikeastaan huomaan kotioloissa pärjääväni ilman, mutta kaipaan aurajuustopizzaa ja semmoista herkuttelujuustoa, jota syödään ihan vain paljaaltaan.

      Poista