tiistai 6. tammikuuta 2015

Kaspar Hauser

Ennen Pallas Kanelipullan syntymää minua ja Roscoeta olisi voinut kutsua teatterin harrastajiksi. Kävimme toisin sanoen paljon teatterissa. No sitten Kanelipulla syntyi ja yhtäkkiä teatteri muuttui ihan mahdottomaksi. Näytökset olivat aina niin myöhään illalla, eli seitsemältä, käytännössä aamuyöstä siis, etten minä olisi voinut vauvavuoden aikana ikinä lähteä katsomaan mitään, eikä Roscoella ilmeisesti tullut mieleen lähteä yksin. Oikeastaan hänellä aika harvoin tulee muutenkaan mieleen lähteä minnekään, ellei häntä väkisin ovesta ulos työnnä. No, mutta ei siitä sen enempää. Kuitenkin, teatteri jotenkin vain jäi. Vuodessa siitä vierottui tehokkaasti ja yhtäkkiä lippujen ja seuran hommaaminen alkoi tuntua kauhean hankalalta.

Tässä syksyllä kuitenkin hätkähdin yhtäkkiä, että mitäs ihmettä täällä tapahtuu, olemmeko tosiaan käyneet viimeksi teatterissa vuonna 2011, me, aktiiviset kulttuuri-ihmiset, mikä pyhäinhäväistys ja skandaali! Menin oitis internettiin ja mitäs niitä näytelmiä olikaan, ai niin, se Kaspar Hauser, sehän se pitäisikin nähdä. Jännä päivänäytöskin on tuossa tammikuussa, kätevää. Kaksi penkkiä jäljellä, minäpä ne ostaa pamautin, vaikka ne olivatkin takimmaisen rivin reunimmaiset. Kuinka jännittävää! Kohta sitä mennään teatteriin niin kuin normaalit ihmiset!


Sitten muutama viikko takaperin puhelin soi. Siellä soitti Kansallisteatteri ja kertoi, että he tarvitsevat meidän penkkimme tehostepöydälle. Oi voi. Mutta eipä hätää, he antoivat meille uudet jakkarat parhaimmilta paikoilta keskeltä permantoa. Enpä olisi osuvampia tuoleja itsekään osannut valita! Mikä tuuri! Ihminen on ihan myöhässä lipunostossa ja sitten oikein kotiin soitetaan, että älkää nyt hyvät ihmiset siellä takarivissä istuko, annan teille parhaat paikat. Kiitos vaan, ihan mahtavaa. Vielä kun Kansallisteatteri voisi asetella ihmiset istumaan pituusjärjestyksessä, ettei se teatterin pisin täti aina istuisi juuri minun edessäni.

Niin että olipa oikein kiva käydä teatterissa. Ai pitäisikö siitä Kaspar Hauserista sanoa jotain? No voin sanoa, että olihan se ihan älyttömän hyvä, hauska, puhutteleva, viihdyttävä ja ajattelemaankin pisti. Voitte lukea Hesarin arvostelun jos haluatte, mutta en tiedä kannattaako, koska sitten voi harmittaa ettei lippuja enää taida saada. Olisitte olleet ajoissa liikkeellä, niin kuin minä, joka sain neljänneksi viimeisen esityksen viimeiset liput, kun ensi-iltahan oli vasta viime vuoden helmikuussa. Tai ehkä te olittekin kaikki ajoissa ja minä olen Suomen ainoa ihminen, joka eli tähän saakka osallistumatta sukupolvikokemukseen. Olen kyllä taas niin aallon harjalla.

Mietimme väliajalla Roscoen kanssa, että kyllä se vain niin on, ettei meitä voi enää millään kutsua teatterin harrastajiksi. Jos ihminen käy kerran neljässä vuodessa teatterissa ja silloinkin katsomassa juuri sen kuumimman jutun Kansiksessa, niin se on kyllä vähän niin kuin kutsuisi itseään elokuvaentusiastiksi jos on viimeksi käynyt katsomassa Titanicin ja Avatarin.

PS: Tykkään ihan hirveästi taputtaa! Se on kaikkein kaikkein hauskinta teatterissa! Kun näyttelijät siinä kaikkensa antaneina kumartavat on ihanaa läiskyttää kätensä helliksi niin että ranteet paukkuvat. Parahinta!

PPS: Roscoe ei pidä taputtamisesta, koska se sattuu korviin.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Haluaisin kovasti kuulla mitä tykkäät!

      Poista
  2. Kas, enpä ollut huomannut että olit tästäkin kirjoittanut! Kaspar Hauser oli kyllä aika villi kokemus kaikkeudessaan, siis esitys sekä sen ympärille ilmestynyt mediamyllytys ja suosio. Tosin taisin olla ihan pikkuisen liian teini, että olisin samaistunut ns. täysii mutta kaikkea ei voi tietty saada. Tää oli kyllä varmaan aika makee Kansiksessa, isolla lavalla ja krumeluureilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kuulin, että se olisi ollut villimpi alkuperäisellä lavalla. Ja jokainen esitys on tietenkin erilainen, mutta selvästi molemmat olimme vaikuttuneita. Koska kävin tietty jo heti esityksen jälkeen lukemassa sun kirjoituksen, sinä ansioitunut teatteriteini!

      Poista