keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Birdman

Birdman (The Unexpected Virtue of Ignorance)
Alejandro González Iñárritu, 2014

Kuva
Virkavapaa lähenee loppuaan ja tajusin, etten ole käynyt yhtään niin paljon leffassa kuin olin ajatellut. Omituista kyllä, on tuntunut, että aikaa ei saa käyttää moiseen humputukseen, vaikken oikeasti pidä elokuvissa käymistä yhtään humputuksena, mutta on se silti kiistatta vähemmän tuottoisaa kuin kirjoittaminen.

Toisaalta olen oppinut viime viikkoina kirjoittamisesta sen, ettei kirjoittamiselle ihan aina olekaan hedelmällisintä istua kotona kirjoittamassa. Joskus voi olla viisainta lähteä ulos, jutella puoli päivää ihmisen kanssa, joka inspiroi sellaiseen tilaan, että kotona sormet lentävät. Tai joskus voi olla järkevintä lähteä leffaan, ihan vain koska joskus on hyvä jättää kammionsa, laittaa vähän ripsiväriä ja haistaa kaupungin pakokaasut.

Niin minä menin sitten katsomaan Birdmanin. Ja katso, se oli hyvä.

Birdman kertoo Rigganista (Michael Keaton), näyttelijästä, jonka uran huippukohta oli 90-luvulla kun hän esitti supersankari Birdmania kolmessa elokuvassa. Nyt hän yrittää breikata Broadwaylla ohjaamalla Raymond Carverin tekstiin perustuvan näytelmän. Elokuva on hämmästyttävän katkeamaton vyörytys viimeisistä päivistä ennen näytelmän ensi-iltaa, jossa sekoittuu todellisuus ja fantasia. Hirveä diivanäyttelijä (Edward Norton), narkkaritytär (Emma Stone), tuottajan (Zach Galifianakis) rahaongelmat, huono itsetunto, kauhea teatterikriitikko ja Birdmanin varjo. Vain Riggan tietää kuinka mahtava Riggan oikeasti on ja mihin hän pystyy.

En ole ollut Iñárritun varaukseton ihailija, minusta hänen elokuvansa ovat olleet aina vähän pateettisia. Itse asiassa Biutiful on vielä näkemättä, koska se tuli niihin aikoihin kun äitini oli juuri kuollut, enkä jotenkin vaan uskaltanut katsoa Iñárritun leffaa silloin, eikä nyt enää ole huvittanut. Amores Perros oli kovasti mieleeni, Babel sen sijaan oli minusta vähän pöhkö. Tämä Birdman on sen sijaan ihan erilainen kuin olisin Iñárritulta odottanut. Se on jotenkin kovin amerikkalainen elokuva ja jännittävä yhdistelmä komediaa ja draamaa. Loistavat näyttelijät, loistava toteutus, kerrassaan hieno elokuva.

Nyt olenkin sitten niin inspiroitunut, että voin naputtaa viimeiset päivät kuin kilahtanut oinas, joka olenkin. (Vaikka en minä oikeasti edes usko mihinkään inspiraatioon proosan kirjoittamisessa, vaan raakaan työhön. Inspiraatio on runoilijoille. Mutta siihen uskon, että joskus mieli on raikkaampi kuin joskus toiste.)

2 kommenttia:

  1. Me käytiin katsomassa tämä eilen ja oli kyllä hyvä. En oikein tiennyt mitä odottaa niin tuli sitten kivasti vaikuttuneeksi. Norton oli kyllä ihan kauhea, hyvä roolissaan, mutta kauhea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, hyvä mutta kauhea.

      Vaikka tykkäsinkin tästä kauheasti, olin silti vähän pettynyt Oscareihin. Minusta Boyhood oli parempi. Ainakin ohjaus olisi joutanut sinne.

      Poista