perjantai 30. tammikuuta 2015

Asiat on liian mukavasti, nyt täytyy pilata kaikki

Otsikon hienon ajatelman lauloi Absoluuttinen nollapiste kappaleessaan Hyönteisen kuolinnaamio, ja se on mottoni käsityöasioissa.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana neulonut puolitoista etukappaletta neuletakkiin, purkanut, neulonut puolikkaan pipon, purkanut, neulonut kaksi kolmasosaa villasukkaa, purkanut, virkannut puolikkaan pipon, purkanut.

Tässä käsityötyylissä on huomattavia etuja: langat kestävät ikuisesti eikä joka paikka täyty itsetehdyistä köpöstyksistä, joita ei voi heittää pois, koska ne on itse tehty, eikä niitä kehtaa antaa kenellekään samasta syystä.

Tässä käsityötyylissä on myös haittoja: minulla ei edelleenkään ole kunnollista pipoa. Hukkasin edellisen joululomalla junaan.

Tämä on jo purettu.

Tänään korvia paleli ja kaivoin taas virkkuukoukkuni esiin mielessäni ihastuttava raidallinen pipo, johon improvisoisin hauskat korvaläpät ja kieputtaisin ihanan tupsun. Voi että. Siitä tulee niin hieno! Ensin piti toki purkaa edellinen käsityö, sitten virkkasin pari kerrosta ja keksin tämän hienon moton ja päätin tulla heti kertomaan siitä tänne. Minulla ei edelleenkään ole pipoa, mutta sen sijaan minulla on bloggaus.

Ehkä minä vain olen enemmän sellainen sana- ja mielikuvitteluihminen kuin neule- ja virkkausihminen.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Setä Tuomon tupa

Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa
(Uncle Tom's Cabin, 1852)
WSOY, 1893
Suom. Aatto S.

Luulin, että Setä Tuomon tupa kuuluu perustietämykseen, mutta koska olen mennyt naimisiin mielestäni kohtuullisen sivistyneen ihmisen kanssa, joka ei ollut kuullutkaan mistään Setä Tuomosta saati tämän tuvasta, katson aiheelliseksi hieman sivistää muitakin mahdollisesti vastaavan aukon kanssa painiskelevia. Setä Tuomon tupa on sillä tavalla merkittävä kirja, että sillä oli suuri vaikutus orjuuden lakkauttamiseen Amerikassa. Wikipedian mukaan Lincoln oli huudahtanut Beecher Stowen nähdessään, että "Te siis olette se pieni nainen, joka kirjoitti tämän suuren sodan aiheuttaneen kirjan!"

Tämän kaiken minä tiesin, mutta en ollut lukenut kirjaa aiemmin. Enkä itse asiassa voi sanoa nytkään sitä lukeneeni, koska tämä versio oli mitä hullumaisin. Kirja löytyy ilmaiseksi Elisa Kirjan klassikko-osastolta. Heti ensimmäisellä sivulla kerrotaan, että kyseessä on A.H. Fogowitzin nuorisolle sovittama laitos. Englanninkielisessä versiossa on 438 sivua, tässä oli 73, joten Fogowitz on tainnutkin sovittaa oikein pontevasti.

Tarina tuli kyllä tästäkin versiosta selville. En tiedä mitä Fogowitz on lyhennellyt, varmaankin väkivaltaa ja seksiä, tai en tiedä oliko tuonaikaisissa kirjoissa mitään seksiä, tai ehkä turhanpäiväisiä kaunokirjallisia jaarituksia ja luontokuvauksia. Joka tapauksessa, kirja kertoo orjista Kentuckyssa, jotka elävät aluksi Shelbyn perheessä. Tuomo on hyvin hurskas ja hyvä mies, jonka Shelby on luvannut vapauttaa, mutta joutuukin myymään orjakauppiaalle velkojensa takia. Samalla hän myy Elisabeth-nimisen orjan pienen pojan. Kirja seuraa oikeastaan kahta juonta: kohtaloonsa alistuvan Tuomon matkaa isännältä toiselle ja Elisabethin karkumatkaa. Epäselväksi ei jää, kuka on hyvä ja kuka paha, ja hyvä niin. Tarina onnistuu lyhenneltynäkin olemaan varsin vaikuttava, etenkin kohdat joissa lapset viedään äideiltään ovat sydäntäriipiviä. Kirjassa on myös kasapäin todella vahvoja naishahmoja, joka ilahdutti feministiä.

Hauskinta kirjassa oli suomennos, jota ilman en olisi varmaankaan viitsinyt kirjaa lukeakaan, kun tajusin sen noin rankasti lyhennetyksi. Liitän loppuun muutaman herttaisen lainauksen Aatto S.:n taidonnäytettä:
Hänellä oli jonkin verta sääty-ylpeyttä ja sen tähden hän ei ollenkaan mielihyvällä katsellut lapsensa tuttavaa seurustelua Tuomon kanssa. Ollen kivulloisuutensa tähden aina kiukkuinen oli hän jo monta kertaa nuhdellut Evaa siitä oleskelemisesta Tuomon seurassa, vaan onnistumatta erottaa häntä uskollisesta neuvonantajastaan. 
Oli jo myöhään yöllä. Tuomo vääntelehti voihkaen ja verta vuotaen kovalla tilallaan. Hänen tuskansa olivat hirmuiset ja niitä vielä enensivät lukuisain moskitos-sääskien pistelemiset ja polttava jano.
Ihastuttavaa, ihastuttavaa! Kyllä suomen kieli on sitten jännä kapine, noinkin sitä on voinut joku kirjoittaa ja tulla ymmärretyksi! Aatto S. oli ensimmäisiä suomalaisia ammattikääntäjiä, muuten.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat
Otava, 2010

Kansi: Tuuli Juusela
Lainasin joskus ajat sitten Me Rosvolat kirjaston e-kirjoista, mutta olin varmaan harjaantumaton e-kirjanlukija, koska tuntui, että kirjassa on ihan liikaa porukkaa, joilla on liian samanlaiset nimet, enkä pysynyt yhtään kärryillä mitä ihmettä parissa ensimmäisessä luvussa tapahtui.

Olin kuitenkin vakuuttunut, että Me Rosvolat on hyvä ja minä huono, joten ostin sen e-kirjana itselleni. Nyt uudella yrittämällä lukuhomma sujuikin sutjakasti ja kirja oli vähintäänkin niin hyvä kuin ajattelinkin.

Rosvoloiden ryöväriperhe epähuomiossa maantieryöstää Vilja Vainiston ja rosvopäällikkö Hurja-Kaarlo päättää, että tässäpä on oiva toveri hänen lapsilleen Helelle ja Kallelle. Pian käyvät ilmi myös Viljan ilmiömäiset älynlahjat, joista on Rosvoloille hyötyä. He ryöväilevät lähinnä karkkia, sinappia, barbeja ja näkkileipää, raha ei heitä kiinnosta.

Rosvoloilla on mahtava meininki, tuli oikein Astrid Lindgrenin kirjat mieleen tunnelmasta ja kieli on kerrassaan herkullista. Arvostin erityisesti Rosvoloiden rahavastaista meininkiä, jos pakko on niin siepataan, mutta mitä sillä rahalla tekee kuin voi ottaa suoraan sinappia. Itsekään en niin rahasta perusta, toivoisin, ettei sen kanssa tarvitsisi olla juurikaan tekemisissä. Seuraava Rosvolat-kirja odottelee jo hyllyssä, tällä kertaa kirjakirjana.

On ihan mahtavaa, että Suomessa tehdään näin älyttömän hienoa lastenkirjallisuutta. Parasta lastenkirjallisuutta on semmoinen, joka on tavallaan suunnattu lapsille, mutta jota myös aikuiset himoitsevat. Pallas Kanelikakku ei ole ihan vielä tarpeeksi iso nauttiakseen Rosvoloista kirjoina, mutta ihan pian on, ja sitä ennen ajattelin viedä hänet elokuviin katsomaan Rosvolat-leffaa, jos siinä vain on sopiva ikäraja, saa nähdä. Ovathan Rosvolat kumminkin vähän hurjia ja vehkeet.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

12 Years a Slave

Steve McQueen, 2013

Alan epäillä, että a) Steve McQueen on lempiohjaajieni top kolmosessa, että b) Michael Fassbender on lempinäyttelijäni ja että c) Pallas Kanelikakulla on jotain henkilökohtaista Steve McQueenia ja/tai Michael Fassbenderia vastaan.

a) Steve McQueen on tehnyt pelkästään aivan käsittämättömän hyviä pitkiä elokuvia. En ole nähnyt hänen lyhytelokuviaan, mutta nekin voivat olla nerokkaita. Hänen elokuvansa ovat sellaisia, että niitä tekee pahaa katsoa, mutta ne ovat niiiiiin hienoja, että meinaa tukehtua ihailusta. Esikoispitkä Hunger kertoo IRA-terroristista, joka teki nälkälakon. Shame kertoo - no, en minä osaa sanoa mistä se varsinaisesti kertoo, paitsi häpeästä. Ja tämä 12 Years a Slave, senhän kaikki jo varmaan tietävätkin, koska se voitti parhaan elokuvan Oscarin viime vuonna. Se kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan vapaasta miehestä, joka kaapattiin orjaksi etelävaltioihin. Jos ei jostain syystä ole vielä tutustunut McQueenin elokuviin, kannattaa mieluiten aloittaa vaikka siitä Hungerista, koska 12 Years a Slave on - vaikkakin hieno ja ennen kaikkea tärkeä elokuva - silti heikoin McQueenin leffoista.

b) Michael Fassbender on esittänyt jos ei pääosaa niin merkittävää roolia kaikissa McQueenin elokuvissa. Hungerissa hän oli niin hyvä, että olisi ansainnut tulla elokuvamaailman kuninkaaksi ja Shamessa hän oli myös aivan oiva. Hän on näyttelijä, joka ei kavahda kauheaa roolia. Kun elokuvaan astuu Brad Pitt, tietää, että nyt on hyvis. On hyvin vaikea kuvitella Pittin tekevän sellaista roolia kuin Fassbender teki tässä elokuvassa plantaasinomistajana. Kaikki muutkin näyttelijät tässä elokuvassa olivat hienoja, pääosaa näytelleet Chiwetel Ejiofor ja Lupita Nyong'o eritoten, mutta Fassbender-fanina keskitän näyttelijähehkutukseni nyt häneen.

c) Lukiessani Shame-bloggaustani, Pallas Kanelikakku oli keskeyttänyt elokuvan katsonnan ilmeisesti niin usein, että se piti katsoa kahtena iltana. Nykyisin saamme enimmäkseen katsoa leffamme iltaisin rauhassa, mutta eilen kipeä Kanelikakku heräsi itkemään kipeitä korviaan ja vaati ensin kuulosuojaimet (?) ja sitten minä vaadin häntä ottamaan särkylääkettä. Tämä oli merkillepantavaa, koska Kanelikakku on valittanut korviaan ikinä elämässään vain kerran ja silloin kiidätimme hänet hurjaa kyytiä lääkäriin, joka totesi korvat erittäin terveiksi. Nyt päätimme olla kiitämättä minnekään ja aamulla Kanelikakku olikin jo ihan kunnossa. Joten en keksi kipeille korville muuta selitystä kuin sen, että Kanelikakku alitajuisesti vaistoaa McQueenin elokuvien vaikuttavuuden ja reagoi niihin fyysisesti. Hän on niin herkkä. Oh.

torstai 22. tammikuuta 2015

Kaikki viimeiset sanat

John Green: Kaikki viimeiset sanat
(Looking for Alaska, 2005)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Kaikki viimeiset sanat on John Greenin esikoiskirja, joka suomennettiin nyt Tähtiin kirjoitetun virheen suosion vanavedessä. Varmaan suomentavat muutkin Greenit, eikä siinä mittään, huonompaakin kirjallisuutta voisi suomentaa kuin laadukasta nuorisokirjallisuutta. Greenillä on ymmärtääkseni melkoinen suosio tuolla Amerikassa, minkä kyllä ymmärrän, hänen kirjansa ovat helppolukuisia kyynelten tirauttajia. Ne on hyvin kirjoitettu, mutta tarkoituksena on saada lukija huutoitkuun. En ole välttämättä itkukirjallisuuden suurin ystävä, arvostan enemmän muita tunteita lukiessani, mutta onhan tämmöisellekin paikkansa.

Kaikki viimeiset sanat kertoo Milesista, joka on yksinäinen nörtti. Hän lähtee sisäoppilaitokseen ja tutustuu kämppikseensä Everstiin ja tämän ystäviin Alaskaan ja Takumiin. Alaska on ihmeellinen, niin kaunis ja kadotukseen tuomittu, hän lukee kuin viimeistä päivää ja polttaa tupakkaa kuollakseen. Tässä kirjassa on kaikenlaista, joka vetoaa nuorisoon. On tupakkaa, viinaa, jekkuja ja oman eksistenssin kanssa möyrytään oikein viimeisen päälle.

Luulen, että rakastan tätä kirjaa sitten kun olen taas viisitoista. Mutta nyt, vähän yli parikymppisenä, krhm, huomaan pitäväni tätä hieman lapsellisena ja pateettisena. Kaikki nuorisokirjat eivät kuitenkaan tunnu siltä. Jos olet aikuisehko, kuten minä, ja haluat lukea paremman nuorisolaiskirjan, lue Elämäni seinäruusuna tai Eleanor & Park. Ne eivät tuntuneet pateettisilta.

Taidan kuitenkin lukea loputkin Greenit kun niitä putoilee syliin. On nämä kumminkin jotenkin ihan semmoisia, no, ihan semmoisia.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Birdman

Birdman (The Unexpected Virtue of Ignorance)
Alejandro González Iñárritu, 2014

Kuva
Virkavapaa lähenee loppuaan ja tajusin, etten ole käynyt yhtään niin paljon leffassa kuin olin ajatellut. Omituista kyllä, on tuntunut, että aikaa ei saa käyttää moiseen humputukseen, vaikken oikeasti pidä elokuvissa käymistä yhtään humputuksena, mutta on se silti kiistatta vähemmän tuottoisaa kuin kirjoittaminen.

Toisaalta olen oppinut viime viikkoina kirjoittamisesta sen, ettei kirjoittamiselle ihan aina olekaan hedelmällisintä istua kotona kirjoittamassa. Joskus voi olla viisainta lähteä ulos, jutella puoli päivää ihmisen kanssa, joka inspiroi sellaiseen tilaan, että kotona sormet lentävät. Tai joskus voi olla järkevintä lähteä leffaan, ihan vain koska joskus on hyvä jättää kammionsa, laittaa vähän ripsiväriä ja haistaa kaupungin pakokaasut.

Niin minä menin sitten katsomaan Birdmanin. Ja katso, se oli hyvä.

Birdman kertoo Rigganista (Michael Keaton), näyttelijästä, jonka uran huippukohta oli 90-luvulla kun hän esitti supersankari Birdmania kolmessa elokuvassa. Nyt hän yrittää breikata Broadwaylla ohjaamalla Raymond Carverin tekstiin perustuvan näytelmän. Elokuva on hämmästyttävän katkeamaton vyörytys viimeisistä päivistä ennen näytelmän ensi-iltaa, jossa sekoittuu todellisuus ja fantasia. Hirveä diivanäyttelijä (Edward Norton), narkkaritytär (Emma Stone), tuottajan (Zach Galifianakis) rahaongelmat, huono itsetunto, kauhea teatterikriitikko ja Birdmanin varjo. Vain Riggan tietää kuinka mahtava Riggan oikeasti on ja mihin hän pystyy.

En ole ollut Iñárritun varaukseton ihailija, minusta hänen elokuvansa ovat olleet aina vähän pateettisia. Itse asiassa Biutiful on vielä näkemättä, koska se tuli niihin aikoihin kun äitini oli juuri kuollut, enkä jotenkin vaan uskaltanut katsoa Iñárritun leffaa silloin, eikä nyt enää ole huvittanut. Amores Perros oli kovasti mieleeni, Babel sen sijaan oli minusta vähän pöhkö. Tämä Birdman on sen sijaan ihan erilainen kuin olisin Iñárritulta odottanut. Se on jotenkin kovin amerikkalainen elokuva ja jännittävä yhdistelmä komediaa ja draamaa. Loistavat näyttelijät, loistava toteutus, kerrassaan hieno elokuva.

Nyt olenkin sitten niin inspiroitunut, että voin naputtaa viimeiset päivät kuin kilahtanut oinas, joka olenkin. (Vaikka en minä oikeasti edes usko mihinkään inspiraatioon proosan kirjoittamisessa, vaan raakaan työhön. Inspiraatio on runoilijoille. Mutta siihen uskon, että joskus mieli on raikkaampi kuin joskus toiste.)

tiistai 20. tammikuuta 2015

Vegaanipäiväkirja osa 2

Synkkää tilitystä haasteen puolivälistä. Tällä kertaa ei tiivistelmää.

11. päivä
Käyn kaupungilla ja päätän hakea nopeasti kotimatkalle latten. Jonotan Robert's Coffeessa noin neljä tuntia, mutta siemaistessani lattea meinaan kuolla ja halvaantua samanaikaisesti. Kuinka hyvää! Uskomatonta! HYVÄÄ KAHVIA!! Ja se on tehty soijamaitoon! Tai niin sen tilasin ja kuulin kassahenkilön välittävän tilaukseni kahveja tekevälle jantterille, joka huusi "soijalatte" kun se oli valmis, joten ei liene mitään syytä olettaa etteikö se tosiaan olisi ollut soijalatte. Paitsi että se oli HYVÄÄ! Tästä lähtien siirrän kaiken kahviasiointini Robert'siin aina kun mahdollista, ihan vain kiitollisuudesta tästä elämäni kirkastavasta hetkestä. Oih. Se oli ihanaa!

12. päivä
Vaeltelen kaupassa ja huomaan ajattelevani, että miksei näin voisi elää. Tämähän on ihan kivaa. Olen alkujärkytyksen jälkeen jo alle kahdessa viikossa tottunut ihan hyvin ja varmaan pidemmän päälle homma vain helpottuisi entisestään. Ja samalla ajatus pelottaa. Semivegetarismi ei rajoita elämääni oikeastaan mitenkään, voin mennä lähes minne vain syömään ja se on ruokavaliona aika normaali. Iso osa ystävistäni on jonkinasteisia vegetaristeja, eikä sitä kyseenalaisteta missään. Vegaanina joutuisin kuitenkin ihan eri tavalla miettimään ulkona syömistä ja esimerkiksi töissä eväitten kanssa puljaaminen muuttuisi kovasti hankalammaksi. Lisäksi pelkään olevani työläs vieras, enkä halua aiheuttaa vaivaa kenellekään ikinä. Tietenkin tässä kohtaa voisi miettiä miten paljon vaivaa aiheutan lehmille, jotka riutuvat parsissaan tuottaessaan minulle maitoa, tai kanoille jotka kärvistelevät pikkuruisissa häkeissän ja... No jaa. Katsotaan nyt.

100% vegan, nature is nice.
13. päivä
Vegaanisessa ruuassa on se ongelma, että monina arkipäivinä haluaisi vain juosta kauppaan, ostaa mikroaterian ja juosta ulos. Vegaanina se ei onnistu, ei ole mitään mikroaterioita. Pitää itse tehdä kaikki. Se aiheuttaa sen, että ruoka on terveellisempää, ravintorikkaampaa ja maukkaampaa, mutta menee tosi paljon aikaa siihen, että pähkii mitä milloinkin söisi. Tähän tietenkin tottuisi. Muistelen miten mahani kärsi töihin kantamistani mikroruuista ja alan suunnitella, että töihin palatessani tekisinkin lounasruuat itse. Eihän siinä kauan nokka tuhisisi, mutta maha kiittäisi.

14. päivä
Teen Chocochilin ohjeella härkäpapurouhe-makaronilaatikkoa. Sovellan ohjetta monissa kohdissa enkä osaa käyttää härkäpapurouhetta oikein, mutta kaikista tuhoyrityksistäni huolimatta ruuasta tulee kerrassaan maukasta. Papurouhe on vähän omituista, kun se ei ole riittävästi kostunut, mutta ei se mitään. Pallas Kanelikakkukin kiittelee monisanaisesti. Taidan jatkossakin tehdä makaronilaatikkoni tällä tavoin, en ole suuri munamaidon ystävä muutenkaan. Olen myös löytänyt kivan leivänpäällisen, sinistä keijua ja tapenadea. Ei terveellistä, ei raikasta, ei vitamiinipitoista, mutta hyvää.

Brutaali arkiruoka

15. päivä
Huomaan päivittäin ajattelevani, että kohtahan tämä haaste on ohi, enää pari hassua päivää, olipa helppo homma, vaikka haaste ei ole kuin hikisesti puolivälin tienoilla. En tiedä miksi tämä on yhä mielestäni vaikeaa, koska ei tämä ole yhtään vaikeaa, paitsi henkisesti. Teen lounaaksi omituisen hässäkän, jossa on savutofua, edellispäiväistä kukkakaalia, kesäkurpitsaa ja ketjap manisia. Paistan ne pannulla, syön nuudelien ja sweet chili saucen kanssa. Nam nam nam. Sapuskaa tulee niin paljon, että seuraavankin päivän lounas on taattu. Eipä ollut kovin haastavaa se, tämmöisiä pikaruokia voisi tehdä useamminkin. Eihän ruokaa aina tarvitse pilkkoa ja haudutella tuntikausia ja maustaa kuudellatoista pulverilla.

16. päivä
Roscoe on iltamenoissa ja teemme Pallas Kanelikakun kanssa ison kulhon popcornia ja katsomme Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Kanelikakku pelkää Pakastaja Elviä, minä puolestani rakastan. Illalla viimeistelen aterian sipseillä ja kaurajätskillä, että saan varmasti riittävästi kaikkia ravintoaineita.

Granaattiomenan teurasjäte

17. päivä
Käymme kaupungintalolla lastenkirjakuvitusnäyttelyssä ja sen jälkeen kahvilla. Yritän vaimeasti markkinoida Hymy-kahvilaa, josta saa raakakakkuja. Markkinointini on niin laimeaa, etten edes itse usko siihen. Tavallaan toivoisin, että vegaanikuukauden aikana onnistuisin pääsemään yli ennakkoluulostani raakakakkuja kohtaan, mutta en voi mitään sille, että ne näyttävät aina kasalta porkkanaraastetta ja mössättyä taatelia, jossa on jotain raakasuklaata tai lötköä kermavaahtoa päällä. Kakkuasioissa olen yhtä mieltä ystäväni mummon kanssa, joka totesi, että viina viinana ja piimä piimänä. Jos tekee mieli kakkua, silloin tarvitaan kakkua, eikä mitään kaurakermalla kuorrutettua vihannesta. (Tämä on itsestänikin typerä mielipide, josta haluaisin päästä eroon. Nyt kun katson noita kakkuja Hymyn sivuilla, ne eivät tosiaankaan näytä siltä mitä äsken kuvailin, ja ovat varmasti ihania. Taidan tehdä sinne retken piakkoin.) Joka tapauksessa, menemme lopulta Robert'siin, jossa minä saan hyvän soijalatten ja puren poskiani katsellessani kun Kanelikakku ahmii korvapuustin ja Roscoe porkkanakakun, joka on kuulemma aivan täydellistä. Niin, aivan täydellistä. Niin hän sanoi.

18. päivä
Vien Pallas Kanelikakun ystäväni lapsen kolmivuotissynttäreille. Pöytä on koreana, on pullaa, keksiä, juustoja ja valtava prinsessakakku. Kerroinko jo, että rakastan täytekakkuja? Minä rrrrakastan täytekakkuja! Pelkäsin etukäteen, että juhlat olisivat kauheaa kidutusta, mutta parkeeraan mustan kahvini kanssa sipsikulhon ja viinirypäleiden väliin ja annan Kanelikakulle toisenkin pullan. Tärkeintä, että lapsilla on kivaa, niillehän se kakku on. Ja on minullakin tosi kivaa. Juhlien jälkeen käymme lähithaimaalaisessa syömässä. Syön paistettuja nuudeleita ilman kananmunaa ja annos on kerrassaan hyvä. Ei ihan niin hyvä kuin kananmunalla, mutta jos en olisi tiennyt munan puuttuvan, en olisi varmaan edes tajunnut annoksessa mitään erikoista. Suunnilleen kaikki muut tofuannokset olisivat olleet varmaankin jo valmiiksi vegaanisia, ei olisi tarvinnut tinkiä mistään.

Maistui paremmalta kuin näytti

19. päivä
Kokeilen kauramaitoa kahvissa. Juoksettuu ja on aika laimean väristä, eikä maistu sen kummemmalle kuin soijamaito. Ei pahaa, ei hyvää, jatkan mustan kahvin parissa. Teen perunamuusia kauramaidosta ja sinisestä keijusta. Minusta se on tosi hyvää, ei huomaa mitään eroa tavalliseen, mutta Roscoe on eri mieltä. Ihme ronkeli. Ehkä ensi kerralla kokeilen kaurakermaa!

20. päivä
Luen vegaanihaasteen päivittäisestä kirjeestä lehmistä ja maitotuotannosta. Periaatteessa tiedän jo kaiken, mitä kirjeessä lukee: miten lehmät on kiinnitetty parsiin, miten ne eivät pääse ulos, miten vasikat riistetään niiltä heti syntymän jälkeen, miten lehmät on jalostettu maidontuotantokoneiksi, miten ihmisille syötetään omituista puppua kansallisromanttisista maatiloista ja onnellisista lehmistä. Silti se sävähdyttää. Huomaan, että välttelen tietoa, joka vaikuttaa siihen, ettei maitoon palaaminen tunnu niin hyvältä. Jätin lukematta kirjeen, jossa kerrottiin kaloista. Ehkä kerään rohkeutta ja luen sen vielä. On selvää, että tämä vegaanihaaste tulee vaikuttamaan ruokakäyttäytymiseeni. En ehkä luovu kokonaan maidosta, kalasta tai munista, mutta tulen korvaamaan ne kasvivaihtoehdoilla mahdollisimman usein.

Melkein kaksi kolmasosaa haasteesta takana. Erikoiset tunnelmat, kun samalla kokee vegaaniruokavalion oikeaksi teoksi, eikä mitenkään vaikeaksi kotioloissa, mutta samalla monta kertaa päivässä toivoo, että kuukausi pikakelautuisi loppuun. Saapa nähdä miten tässä käy!

torstai 15. tammikuuta 2015

Järjestäjä

Antti Holma: Järjestäjä
Otava, 2014

Kansi: Elina Warsta
Alan selvästi hurahtaa e-kirjoihin yhä enemmän ja enemmän. Tätäkin kirjaa lukiessa kirosin useammin kuin viisi kertaa, etten hankkinut tätä e-kirjana. Paperikirjana luin Järjestäjää varmaan kuukauden, ihan vain koska se oli taitettu niin tiiviisti. Jotenkin oli hankalaa lukea pientä pränttiä, ajatus meinaa karata joka kolmannella rivillä. E-kirjana olisin voinut itse justeerata fontin minun hermostolleni sopivaksi. Näössäni ei siis ole mitään vikaa, pelkästään keskittymiskyvyssä. Ymmärrän kyllä kustantamon motiivit tehdä tämmöinen ratkaisu: jos kirja olisi 500 sivua, sen painaminen maksaisi enemmän ja lisäksi ihmiset haluavat ostaa tietyn paksuisia kirjoja. Mutta silti. Hankala oli lukea.

Vaikka luinkin kirjaa kuukauden, rakastin joka sanaa. Kiinnostuin kirjasta siksi, että kuulin päähenkilön työskentelevän kirjastossa. No enkä kuullut. Luin sen kirjan liepeestä. Joka tapauksessa, sain tietää päähenkilön työskentelevän kirjastossa ja näin kirjastolaisena halusin tietenkin heti lukea sellaisen kirjan.

Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka on hyvin jännittävä päähenkilö. Kirjan alussa hän todella työskentelee kirjastossa ainoana miehenä. Hänen kirjastonsa on aika lailla erilainen kuin minun, meillä töissä ei esimerkiksi kovastikaan halailla ja miespuoliset työntekijät käyttävät samaa pukuhuonetta kuin naiset. Eikä kukaan syö toisen perunaleivosta! Noin muuten myhäilin kyllä useassa kirjastokohdassa. Mutta, sitten Tarmo siirtyy Suomalaiseen Teatteriin järjestäjäksi salaisesti ihailemansa Danielin perässä ja syöksyy melkoiseen pyörteeseen. Loppua kohti kaikki hullunee absurdiin kieputukseen.

Järjestäjä on monin tavoin kirja minun makuuni. Holma kirjoittaa aivan upeita tiivistyksiä, hänen maailmansa on juuri oikeanlaisen outo ja kiinnostava, kaikki henkilöt ovat ihan pimeitä, varsinkin Tarmo, joka on vinksahtaneisuudessaan ihan täydellinen. Oli todella kivaa päästä kurkkaamaan teatterin takahuoneisiin, koska vaikka Suomalainen Teatteri on tietysti fiktiivinen, kuvaa Holma teatterilaisena varmaan aika akkurantisti ihan oikean teatterin työskentelytapoja. Teatteri on vähän niin kuin sirkus tai merirosvolaiva, kauhean jännittävä ympäristö tämmöiselle ihmiselle, jonka päivän jännittävin anti on se, kiehuuko lapsen iltapuuro pitkin mikroa vai ei. Järjestäjää on monissa paikoissa mainittu hauskaksi, mutta minua ei kyllä naurattanut, paitsi välillä ilosta kohdatessani täydellisen lauseen. Tämän tyyppisiä kirjoja lukee sellainen epäuskoinen virne naamallaan ja se virne on juuri parasta.

Ei tämä varmasti ole kirja jokaiseen makuun, mutta minun makuuni oli kyllä ihan täysin. Toivottavasti Holma kirjoittaa paljon lisää mieluiten heti. Sitten ostan ne kaikki kirjat e-kirjoina ja ahmin ahmin ahmin!

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Even White Trash Zombies Get the Blues

Diana Rowland: Even White Trash Zombies Get the Blues
White Trash Zombie, book 2
Audible Studios, 2012
Lukija: Allison McLemore

Tykkäsin ekasta osasta White Trash Zombie -sarjaa kovasti, varsinkin äänikirjan lukijasta. Tässä kirjassa on sama lukija ja meno aika samanmoista, joten kyllä tämänkin parissa viihdyin.

Angel Crawford on siis zombi ja tarvitsee aivoja pysyäkseen toiminnassa. Muuten kaikki onkin hyvin, hänellä on ihastuttava poliisizombipoikaystävä ja työpaikka ja kaikki. Sitten tulee kuitenkin isompia kuvioita, zombimafiaa ja hulluja laboratorioita ja epäselvyyttä kuka on kenenkin palkkalistoilla, ja Angel on siellä kaiken keskellä tietenkin. Ihan hauskaa ja viihdyttävää. Luulen, että jossain välissä jatkan sarjan parissa.

Oli niin jännät paikat äänikirjan loppuvaiheessa, että ajauduin kokeilemaan äänikirjan kuuntelua suihkussa. Ajattelin tämän kätevästi ratkaisevan monia askarruttavan ongelman, ettei kirjaa oikein voi lukea suihkussa, koska se kastuu ja silmät ovat täynnä vettä. Laitoin puhelimen huutamaan täysillä pesukoneen päälle, mutta suihkun kohina oli silti aika voimakas. Huomasin pian, että kuuntelua haittaa myös korvien täyttyminen vedellä hiuksia pestessä. Äänikirjaa suihkussa voinee suositella jos a) ei haittaa että jää pätkiä kirjasta kuulematta, tai b) muu perhe ei nuku, sillä äänikirja pitää kovaa meteliä.

Nyt kaikki suihkuun äänikirjoinemme! Vielä kun keksimme miten voisi lukea nukkuessaan. Mutta onneksi silloin on sentään unet. Näin yksikin yö unta, että aloin lukea Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjaa, en tiedä miksi, en ole suunnitellut sen lukemista, mutta nyt saatoin muuttaa suunnitelmiani, koska uneni myötä tiedän, että siinä on minäkertojana sellainen Arsene Lupin -tyyppinen ihan mahtava jäbä, joka ratsastaa dinosauruksilla! Mutta ei siitä sen enempää.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Henkilöt Aa ja Bee

Olipa kerran henkilö Aa ja henkilö Bee. He asuttivat yhteistä mökkiä.

Henkilö Aa piti kovasti kaikenlaisista vempeleistä. Hänestä oli kivaa miettiä, miten saisi kotinsa tekniikan mahdollisimman hyväksi, käteväksi ja kestäväksi.

Henkilö Bee piti kovasti ruuanlaitosta. Hänestä oli kivaa miettiä, mitä söisi milloinkin.


Eräänä päivänä henkilö Bee pyysi henkilöä Aa käymään kaupassa. He tarvitsivat kikherneitä papupataan. Henkilö Aa lähti iloisena kauppaan. Sillä aikaa henkilö Bee olisi halunnut kuunnella musiikkia, mutta huomasi mökin musiikinkuunteluvempeleistön liian monimutkaiseksi. Hänellä ei ollutkaan mitään käsitystä, mistä pitäisi painaa, että saisi ulos musiikkia.

Sitten henkilö Aa tuli kaupasta kikherneineen. Henkilö Bee oli tuohtunut, koska ei osannut omassa mökissään laittaa musiikkia soimaan. Henkilö Aa ojensi henkilölle Bee kikherneet. Ne olivat kuivattuja.

Henkilö Bee ilmaisi äänekkäästi tuohtumuksensa. Ei kauankaan sitten henkilö Aa oli tuonut kuivattuja kikherneitä, ja sekin paketti oli edelleen avaamattomana kaapissa, koska ei henkilöllä Bee ollut aikaa liottaa ja keittää mitään herneitä, varsinkaan kun ruoka pitäisi laittaa nyt eikä viikon päästä, ja miten henkilö Aa ei muka voi muistaa tämmöistä keskeistä asiaa, ainahan he ostavat kikherneensä purkissa käyttövalmiina. Henkilö Aa näytti hölmistyneeltä ja kertoi, ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kikherneet ovat tai missä muodossa ne ostetaan ennen kuin ne ilmiintyvät hänen lautaselleen.

Sitten henkilö Bee ajatteli, että samahan tässä on ilmaista tuohtumuksensa myös musiikkiasiasta. Tätäkään henkilö Aa ei voinut ymmärtää, koska olihan hän selittänyt viisitoista kertaa henkilölle Bee miten homma toimii. Se oli erittäin kätevä ja hyvä systeemi, jota henkilö Bee ei vain viitsi omaksua.

Henkilöt Aa ja Bee mököttivät hetken eri puolilla mökkiä. Lopulta henkilö Bee alkoi ajatella asiaa niin, että oikeastaanhan kyse oli ihan samasta asiasta. Kummallakin oli oma erikoisosaamisalue, joka ei kiinnostanut toista, mutta hyödytti heidän yhteiselämäänsä mökissä. Jos molemmat henkilöt voisivat ottaa huomioon, ettei toista kiinnosta ja selittää asian hieman perinpohjaisemmin, henkilö Aa osaisi ostaa kikherneitä ja henkilö Bee laittaa musiikin soimaan. Henkilö Bee lähestyi henkilöä Aa ja selitti teoriansa.

Ja niin henkilö Aa näytti henkilölle Bee kuudennentoista kerran miten tämä sai musiikin soimaan ja he sopivat, että jonain kauniina päivänä he yhdessä liottaisivat, keittäisivät ja pakastaisivat molemmat paketit kuivattuja kikherneitä, jolloin heillä olisi pakastimessa suuri kikhernevarasto. Ja niin he elivät onnellisna mökissänsä elämänsä loppuun saakka.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi, 2014

Kansi: Jussi Kaakinen
Olen äärettömän onnellinen, että Jussi Valtonen voitti tällä kirjalla Finlandian. Ilman maan suurinta kirjallisuuspalkintoa tälle kirjalle olisi käynyt enimmäkseen niin kuin sille meinasi minunkin kohdallani käydä. Hypistelin sitä töissä, kääntelin ja silmäilin, päätin ettei kiinnosta tarpeeksi, on niin paksukin, ehkä joskus sitten. Sitten se voitti Finlandian ja sitä myytiin yli 100 000 kappaletta. Minäkin luin arvostelun ja olin heti, että voi veljet, miksi minä en ole jo lukenut tätä äärimmäisen kiinnostavaa kirjaa, nyt äkkiä e-kirjakauppaan.

Valtosen voitto on onnellista siksi, että varmaankin iso osa näistä kirjanomistajista myös lukee tämän kirjan. Tässä on nimittäin erittäin tärkeä kirja meillä nyt. Juuri näin Finlandia-palkinnon pitäisi toimia: nostaa sitä kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea, mutta suurin osa ei muuten tajua. Sehän on palkinto, jonka tarkoitus on nostaa kirjamyyntiä, erittäin hyvä, että nostetaan juuri tällaisten kirjojen myyntiä sitten.

Amerikkalainen Joe tapaa suomalaisen Alinan, he rakastuvat, Alina tulee raskaaksi ja Joe muuttaa Suomeen. Kaikkien mielestä neurotieteilijä Joe tekee urallaan itsemurhan lähtemällä periferiaan, yliopistoon jossa kaikki puuhailevat yksikseen omissa kopeissaan. He saavat pojan, Samuelin. Sitten Joe lähtee takaisin Amerikkaan, tekee hienon uran, hankkii uuden perheen. Ja sitten hän saa kuulla, että Samuel on tullut Amerikkaan.

Valtonen kuvaa suuryritysten vaikutusta tieteelliseen tutkimukseen, yritysten, mainosten ja elektroniikan vaikutusta siihen, millaista tietoa ihmiset saavat. Hän kirjoittaa tieteen tekemisestä, varsinkin eläinkokeista ja niiden moraalista monilta kannoilta. Hän kuvaa Suomea ulkopuolelta ja suomalaisen yliopistomaailman sisäänpäinkääntyneisyyttä. Sen lisäksi hän kirjoittaa perheestä, isyydestä, lapsista, valinnoista. Kaikki tämä on hirveän tärkeää. Sanoisin, että meillä alkaa olla jo riittävästi kirjallisuutta maamme sota-ajoista, mutta meillä ei todellakaan ole yhtään liikaa kirjallisuutta näistä asioista.

Olisi minulla jotain valitettavaakin tästä kirjasta, mutta taidanpa jättää nillitykseni väliin. Mitä sitä jurnuttamaan, hieno, tärkeä kirja. Jos sait tämän joululahjaksi, lue äkkiä! Jos et saanut, osta ja lue! Tai sitten voit jonottaa tätä vuoden kirjastosta ja ostaa siinä odotellessasi jonkun muun kotimaisen kirjan! Hyvä idea! Tehdäänpä niin!

lauantai 10. tammikuuta 2015

Vegaanipäiväkirja osa 1

Seuraa pitkä, rehellinen ja yksityiskohtainen tilitys. Jos et jaksa lukea, voit hypätä suoraan lopun tiivistelmään.

1. päivä:
Herään Turussa. Olen ottanut mukaan pikkupurkkeja vaniljalla maustettua soijamaitoa aamukahviin, joka juoksettuu ja maistuu hyvin erikoiselta. Syön aamupalaksi paahtoleipää tomaatilla. Syön lounaaksi paahtoleipää tomaatilla. Alan ymmärtää, että tästä ei ehkä tule helpoin kuukausi. Ajamme Helsinkiin. Muut hakevat pizzaa, minä saan falafelit ranskalaisilla. Salaatin päälle on toki turautettu Thousand Island -salaatinkastiketta, jossa on munaa, joten se jää syömättä. Kyllähän pelkillä uppopaistetuilla tuotteillakin elää. Iltapalaksi teen hummusta leivän päälle.

2. päivä:
Laitan kahviin tavallista soijamaitoa. Olen saanut vinkin lämmittää sitä vähän, eikä maito enää juoksetu. Olen itkun partaalla, ikävöin niin kovasti suodatinkahvia rasvattomalla maidolla. Soijamaito maistuu väärältä. VÄÄRÄLTÄ. Lounaalla olen aivan sormi suussa. Lopulta keitän makaronia, laitan Pallas Kanelikakulle pestoa ja raejuustoa sekaan, itselleni paistan pikalinssejä ja sipulia ja nakkaan ketsuppia niskaan. Ihan syötävää. Iltaruuaksi teen Chocochilin ohjeella aivan törkyhyvää kikihernecurrya. Pallas Kanelikakkukin on suorastaan huumassa ruuasta.


3. päivä:
Olen todella allapäin. Ikävöin maitokahvia. Murjotan puoli päivää sängyssä pahan aamukahvin jälkeen. Lopulta raahaan perheen iltapäivällä Kallion kirjastoon ja sitten Silvopleehen syömään. Sehän on aina hyvää. Ajatus oli syödä herkullista raakakakkua, mutta kuten aina, ne näyttävät omituisen kosteilta ja terveellisiltä, enkä halua edes maistaa. Minulla on ennakkoluuloja raakakakkuja kohtaan, kuten on myös Tartex-tahnaa ja hyvin montaa muutakin asiaa kohtaan, ja ilman näitä ennakkoluuloja elämäni olisi juuri nyt huomattavasti helpompaa. Unohdan juoda toisen kupin kahvia. Valehtelin. En unohda, en vain halua juoda pahaa kahvia. Korvaan iltapalan pussillisella lakuja ja popcornilla. Ei vegaanin tarvitse tarkoittaa terveellistä.

4. päivä:
Herään jäätävään päänsärkyyn. Se johtuu siitä, etten juonut eilen tarpeeksi kahvia. Keitän pahaa soijamaitokahvia ja otan särkylääkkeen. Toivun päänsärystäni ja teen irlantilaisen soodaleivän appivanhemmilta jääneestä piimästä. Päätän pinnata vegaanihaasteesta, koska onhan ihan hitonmoista kidutusta tehdä ihana leipä, jota ei saa edes maistaa! Tai vielä typerämpää olisi heittää piimä pois eikä tehdä leipää ollenkaan. Lopulta en kuitenkaan syö leipää. Sen sijaan avaan mantelimaidon päiväkahville. Hyi saasta! Ihan kuin joku olisi nesteyttänyt navetan ja kaatanut sen kahviini! Keitän uuden kahvin ja juon sen mustana sokerilla. Yhtäkkiä se maistuu aika hauskalta ja raikkaalta. Taidan unohtaa kaikki kauheat kasvimaidot. Tästä piristyneenä ostan kaupasta Tartex-tahnaa. En sentään maista sitä, joku roti. Syön taas falafeleja. Ruokavalioni alkaa vaikuttaa aika kikhernepitoiselta. Korvaan iltapalan tummalla suklaalla ja karkilla. Voi minua!


5. päivä:
Ensimmäinen päivä kun ei heti herätessä aktiivisesti vituta. Olen kateellinen kaikille muille vegaanihaasteestaan raportoiville, joiden elämä on ollut haasteen ajan vaivatonta ja ihanaa. No, ei minunkaan elämääni voi kovin kamalaksi väittää, ongelmani ovat lähinnä naurettavia ja päänsisäisiä, mutta olisi vale väittää, että vegaanius on ollut heti alkuun helppoa. Juon mustaa kahvia ja syön puuroa. Lounaaksi sävellän todella omituisen mössön, jossa on kaikenmoista kaapista löytyvää. Havaitsen sen ihan syömäkelpoiseksi. Juttelen kohtalotoverin kanssa leikkipuistossa, valitan kahviongelmaani ja hän kertoo olevansa nälkäinen koko ajan. Minä en ole ollut hetkeäkään nälkäinen. Ehkä, koska suurin osa ruuasta ei juurikaan poikkea siitä mitä syön muutenkin. Juon taas ihan mielissäni mustaa kahvia ja kiittelen itseäni siitä, että tajusin jättää kasvimaidot muille. Maistan Tartexia leivällä, se maistuu maksamakkaralta. Jännää! Iltaruuaksi teen törkeän hyvää pataa uunissa. Onni että se on hyvää, sillä sitä tulee useammaksi päiväksi. On toiveikas olo, ehkä tämä kuukausi ei tulekaan olemaan ihan pelkkää kärsimystä. Ehkä parin päivän päästä unohdan, että tässä mitään kärsimystä edes oli. Ehkä olen kohta vakaumuksellinen mustan kahvin ystävä. No ei nyt liioitella sentään.

6. päivä:
Syön aamupalaksi puuroa. Se on ihan ok. Mikäs siinä. En ajattele kahviakaan koko aikaa. Teen lounaaksi makaronia kaupan tomaattikastikkeella ja tofulla, se on kaikista oikein hyvää. Käymme Roscoen kanssa iltapäivällä teatterissa. Norkoilemme hetken myyntipöydän lähettyvillä, koska minulla on nälkä, mutta emme jaksa jonottaa, enkä tiedä olisiko siellä ollut mitään syötävääkään. Olin varautunut ottamaan alkoholia pahimpaan nälkään, mutta sen sijaan keskustelemme näytelmästä selvin päin. Illalla syömme eilistä pataa. Iltapalaksi yritän töristää Tartexia leivälle, mutta se on niin jähmeää, että olemme lopulta Roscoen kanssa molemmat aivan uuvuksissa puristuksesta ja silti vain yksi leipä on puoliksi voideltu. Haastava tuote tuo Tartex!


7. päivä:
Arki alkaa joululoman jälkeen. Lämmitän lounaaksi edellispäiväistä tomaattipastaa ja viskaan lämpimikseni kuuman lautasen pirstaleiksi pitkin lattiaa. Onneksi kaapissa on myös pataa vielä, enkä kuole nälkään siivottuani keittiön lattian. Teen iltaruuaksi aivan älyttömän hyvän sienipiirakan kaupan lehtitaikinaan. Lienee pakko hyväksyä, etten tosiaankaan tule laihtumaan tämän haasteen aikana, koska syön vegaanisia karkkeja ihan holtittomasti ja lehtitaikinakin käy näköjään mielestäni arkiruuasta. Olipahan kuitenkin hyvää, Pallas Kanelikakkukin on aivan mielissään. Musta kahvikin alkaa olla ihan arkijuttu, ei sitä tarvitse kummemmin enää ajatella.

8. päivä:
Syön aamupalaksi kaurapuuroa mustikkasopalla. Haluaisin olla puuroihminen, sellainen, joka syö puuronsa omensasoseella tai marjoilla, mutta kyllä vain on ihan hiton ankea aamiainen. Mietin, josko jatkossa söisin puuroni voilla (eli sinisellä keijulla) ja hörppäisin kupin soppaa päälle. Mutta toisaalta eihän siinä sopassa sinänsä ole juuri mitään, minkä vuoksi sitä kannattaisi erikseen ryystää. Mustikat ovat terveellisiä tietysti, mutta soppa on lähinnä sokeria ja vettä ja mustikoistakin on kaikki vitamiinit keitetty pois. No jaa. Yritän kumminkin vielä soppapuuroa, ehkä se on tottumiskysymys, kun niin monet arvostamani ihmiset kuitenkin päivänsä sillä aloittavat. Tai sitten marjoja. Ehkäpä huomenna marjoja! Kostan itselleni edellispäivän sienipiiran tekemällä kasviskeittoa, jossa ei ole juuri lainkaan kaloreita.


9. päivä
Olen aiemminkin havainnut, että avokadosta tulee huono olo, mutta päätän silti testata lounaaksi avokadoleipiä. Avokado on niin terveellistä ja ihanaa! Niin nytkin, mutta heti syötyäni meinaan oksentaa. Koko lopputyöpäivä menee oksennusta pidätellessä ja lupaan itselleni, että jatkossa pysyn avokadosta kaukana. Olen mitä ilmeisimmin lateksiallergikko, tulipa sekin testattua. Iltapalaksi paahdan paprikoita ja teen paprikahummusta, siitä tulee aika hyvää leivänpäällistä.

10. päivä
Menemme päiväkahville Picniciin, missä muu perhe ottaa ihanat porkkanasweetiet ja minä soijalatten. Olen aivan täpärällä luiskahtaa pois ruodusta, otan jo lusikkaan Roscoen sweetietä, kun hän tiukalla äänellä kysyy, että kannattaako pilata haaste. Jätän sweetien syömättä ja olen hetken niin kiukkuinen, että tekisi mieli kirkua ja heitellä kaikkia lusikoilla, ennen kaikkea nipottavaa Roscoeta, joka pilaa kaiken hauskan. Tuntuu, etten selviä tästä päivästä ellen saa tietää miltä se perkeleen sweetie maistuu. Sitten kuitenkin tokenen ja tajuan, että ehkä kumminkin selviän. Voinhan tulla syömään sen typerän sweetien heti helmikuussa, jos se vielä tuntuu keskeiseltä elämäni jatkumisen kannalta. Iltaruuaksi teen tortilloja, joista tuleekin tosi hyviä, ja jälkiruuaksi syömme Oatlyn vaniljajäätelöä, joka on minun ja Roscoen tyrmistykseksi ihan älyttömän hyvää. Koska kaurajäätelö on noin ihanaa, herää kysymys voisiko kauramaito sittenkin olla minun kahvimaitoni. Saatan selvittää sen ensi viikolla.

Tiivistettynä:

  • Ruualla on minulle yllättävän suuri merkitys
  • Tämä ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelin
  • Kahvimaito on minulle isoin ongelma ja lisäksi kahvi kahvi kahvi kahvi vali vali vali
  • Tartex on haastava tuote
  • Mitään ongelmia ei ole tehdä erittäin hyvää vegaaniruokaa, ongelmia tuottavat muut asiat, kuten kahvimaito, leivänpäälliset, kaipuu pizzaa ja majoneesia kohtaan ja äkilliset mieliteot
  • Olisin luovuttanut haasteen jo toisena päivänä, ellen olisi toitottanut osallistumistani ihan kaikille tutuille ja tuntemattomille. Olipa hyvä, että toitotin enkä luovuttanut. Jatkossakin toitotan kaikki asiani, joiden epäilen muuten epäonnistuvan. Toitottaminen ftw!
  • Olen allerginen avokadolle
  • Olen tähän saakka haasteen ajan syönyt hedelmiä päivittäin lähes kiitettävän määrän, minkä haluaisin säilyttää arjessa jatkossakin
  • Pallas Kanelikakku pitää vegaaniruuasta
  • Aion jatkossa korvata kermajäätelön kaurajäätelöllä, koska se on loistava tuote
Oppiiko hän iloitsemaan mustasta kahvista? Muuttuuko kaikki helpoksi? Kuoleeko hän sokerin yliannostukseen? Jatkuuko vegaaninen elämä vielä helmikuussakin? Kaksikymmentä päivää jäljellä!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kaspar Hauser

Ennen Pallas Kanelipullan syntymää minua ja Roscoeta olisi voinut kutsua teatterin harrastajiksi. Kävimme toisin sanoen paljon teatterissa. No sitten Kanelipulla syntyi ja yhtäkkiä teatteri muuttui ihan mahdottomaksi. Näytökset olivat aina niin myöhään illalla, eli seitsemältä, käytännössä aamuyöstä siis, etten minä olisi voinut vauvavuoden aikana ikinä lähteä katsomaan mitään, eikä Roscoella ilmeisesti tullut mieleen lähteä yksin. Oikeastaan hänellä aika harvoin tulee muutenkaan mieleen lähteä minnekään, ellei häntä väkisin ovesta ulos työnnä. No, mutta ei siitä sen enempää. Kuitenkin, teatteri jotenkin vain jäi. Vuodessa siitä vierottui tehokkaasti ja yhtäkkiä lippujen ja seuran hommaaminen alkoi tuntua kauhean hankalalta.

Tässä syksyllä kuitenkin hätkähdin yhtäkkiä, että mitäs ihmettä täällä tapahtuu, olemmeko tosiaan käyneet viimeksi teatterissa vuonna 2011, me, aktiiviset kulttuuri-ihmiset, mikä pyhäinhäväistys ja skandaali! Menin oitis internettiin ja mitäs niitä näytelmiä olikaan, ai niin, se Kaspar Hauser, sehän se pitäisikin nähdä. Jännä päivänäytöskin on tuossa tammikuussa, kätevää. Kaksi penkkiä jäljellä, minäpä ne ostaa pamautin, vaikka ne olivatkin takimmaisen rivin reunimmaiset. Kuinka jännittävää! Kohta sitä mennään teatteriin niin kuin normaalit ihmiset!


Sitten muutama viikko takaperin puhelin soi. Siellä soitti Kansallisteatteri ja kertoi, että he tarvitsevat meidän penkkimme tehostepöydälle. Oi voi. Mutta eipä hätää, he antoivat meille uudet jakkarat parhaimmilta paikoilta keskeltä permantoa. Enpä olisi osuvampia tuoleja itsekään osannut valita! Mikä tuuri! Ihminen on ihan myöhässä lipunostossa ja sitten oikein kotiin soitetaan, että älkää nyt hyvät ihmiset siellä takarivissä istuko, annan teille parhaat paikat. Kiitos vaan, ihan mahtavaa. Vielä kun Kansallisteatteri voisi asetella ihmiset istumaan pituusjärjestyksessä, ettei se teatterin pisin täti aina istuisi juuri minun edessäni.

Niin että olipa oikein kiva käydä teatterissa. Ai pitäisikö siitä Kaspar Hauserista sanoa jotain? No voin sanoa, että olihan se ihan älyttömän hyvä, hauska, puhutteleva, viihdyttävä ja ajattelemaankin pisti. Voitte lukea Hesarin arvostelun jos haluatte, mutta en tiedä kannattaako, koska sitten voi harmittaa ettei lippuja enää taida saada. Olisitte olleet ajoissa liikkeellä, niin kuin minä, joka sain neljänneksi viimeisen esityksen viimeiset liput, kun ensi-iltahan oli vasta viime vuoden helmikuussa. Tai ehkä te olittekin kaikki ajoissa ja minä olen Suomen ainoa ihminen, joka eli tähän saakka osallistumatta sukupolvikokemukseen. Olen kyllä taas niin aallon harjalla.

Mietimme väliajalla Roscoen kanssa, että kyllä se vain niin on, ettei meitä voi enää millään kutsua teatterin harrastajiksi. Jos ihminen käy kerran neljässä vuodessa teatterissa ja silloinkin katsomassa juuri sen kuumimman jutun Kansiksessa, niin se on kyllä vähän niin kuin kutsuisi itseään elokuvaentusiastiksi jos on viimeksi käynyt katsomassa Titanicin ja Avatarin.

PS: Tykkään ihan hirveästi taputtaa! Se on kaikkein kaikkein hauskinta teatterissa! Kun näyttelijät siinä kaikkensa antaneina kumartavat on ihanaa läiskyttää kätensä helliksi niin että ranteet paukkuvat. Parahinta!

PPS: Roscoe ei pidä taputtamisesta, koska se sattuu korviin.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Adèlen elämä: osa 1 ja 2

Abdellatif Kechiche, 2013

Kuva täältä
Jonotin tätä elokuvaa kirjastosta ainakin vuoden. Olin edelleen äsken sijalla 31, mutta poistin varauksen, sillä löysin elokuvan Netflixistä. No sitten se meinasi jäädä katsomatta, koska se kestää melkein kolme tuntia. Kolme tuntia! Hyvin harvoin on aikaa katsoa kolme tuntia kestävä elokuva. Ainakaan minulla. Vähän niin kuin kaikki ne mustavalkoiset taide-elokuvat, jotka tukkivat digiboxin. Erittäin harvoin on sellainen olo, että haluaisinpa nyt katsoa jonkun mahdollisimman synkän mustavalkoisen taide-elokuvan, jonka on ohjannut esimerkiksi joku Ingmar Bergman, vaikka tietääkin, että siitä sielu elpyy, niin ei kun ei. Sitä laittaa pyörimään Bridget Jonesin päiväkirjan. Koska se on hauska. Aina on aikaa hauskalle, hyvin harvoin Ingmar Bergmanille, tai kolmituntiselle ranskalaiselle Cannes-voittajalle. Sillä lailla se elämä vain menee kun on varhaiskeski-ikäinen itähelsinkiläinen perheenäiti.

Adèlelle oli kuitenkin aikaa eilen. Se kertoo Adèlesta, joka on elokuvan alussa nuori koulutyttö. Elokuva kertoo Adèlen ja Emman suhteesta muutaman vuoden ajanjakson, jonka aikana Adèle kasvaa nuoreksi opettajaksi.

En oikein tiedä mitä mieltä olen tästä elokuvasta. Ilmeisesti jossain on joku kohunnut seksikohtauksista, jotka kieltämättä olivatkin aikamoisen pitkiä ja realistisia. Eikä siinä mittään, paitsi jotkut ihmisethän eivät tykkää katsoa kun muut ihmiset sekstailevat, mutta sitten heidän ei kannata katsoa ranskalaisia taide-elokuvia. Niissä sekstaillaan rutkasti. Tosin saatoin itsekin naurahtaa eilen, että eiköhän se tullut jo selväksi, mutta ohjaaja Kechichen mielestä ei, ja kohtaus jatkui. Mutta kyllä se sitten lopulta loppui.

Koska en tiedä mitä mieltä olen tästä elokuvasta, kerron mitä mieltä Roscoe oli. Hänen mielestään tässä elokuvassa oli hienoa se, että hyvin harvoin valtavirtaelokuvassa pystytään esittämään seksuaalivähemmistön edustajien välinen rakkaussuhde niin, että heterokin ymmärtää, mistä on kyse. On vaikea päästä sen yli, että tässä on kaksi naista, vaikka miten väittääkin itselleen suhtautuvansa kaikkiin avoimesti ja ihmisinä. Se onnistui Brokeback Mountainissa ja se onnistui tässä elokuvassa. Siksi tämä on hieno elokuva.