tiistai 29. joulukuuta 2015

Star Wars: The Force Awakens

J. J. Abrams, 2015

Kuva

Eilen kävimme Roscoen kanssa kahdestaan elokuvissa katsomassa uusin Star Wars.

Tässähän on nyt se ongelma, ettei tästä elokuvasta voi sanoa mitään, ettei kukaan loukkaannu. Tai sen voi varmaan sanoa, että se on erinomainen seikkailuelokuva, joka vastasi kaikkia odotuksiani, mutta ei voi kertoa, mitä siinä tapahtui ja mitä se käsitteli, kun heti joku fani siellä flippaa. Hirveän kiva, että on tämmöinen spoilaamattomuuskulttuuri, arvostan kovasti.

Tylsä bloggaushan tästä on nyt väistämättä tulossa, mutta voitte syyttää siitä tätä spoilauksen vastaista liikehdintää yhteiskunnassamme. Elokuvan sijaan voisin kuvailla olosuhteita sen ympärillä.

Jännittävintä oli, että parkeerasimme Roscoen kanssa hänen siskonsa auton Oulun uuteen kallioparkkiin. Meitä oli opastettu, että sinne pääsee torin parkkipaikalta, mutta missään ei ollut opasteita mihinkään kallioparkkiin, vain johonkin Kivisydämeen. Olimme hetken aivan äimänä, kunnes ymmärsimme, että runolliset oululaiset ovat nimenneet kaupunginalaiset luolastonsa näin. Kivisydän! Minulle tuli tästä jotenkin scifistinen olo ja aloin heti suhtautua myönteisemmin parkkiluoliin. Lisäksi oli ihan ihmeellistä, että luolasto osasi rekisterinumeron avulla kertoa meille, mihin meidän kannattaa auto jättää, sen kun seurasimme opasteita. Oli kyllä hienoin parkkihalli, mitä olen eläissäni nähnyt! Ja olen nähnyt useita, ainakin viisi, yhden jopa Irlannissa! Esimerkiksi jos vertaa Kajaanin Anttilan alakerran parkkihalliin, ero on merkittävä.

Suurin ongelma oli, että ihmiset eivät ymmärtäneet, ettei voi painaa hissintilausnappia, jos edellinen täysi hissi on vielä paikalla. Silloin kukaan ei saa hissiä. Siinä hississä seistessämme ja avuttomina ovien avautumista ja sulkeutumista seuratessamme sain suurta hupia Roscoen ärsytyksestä kiristyvistä poskilihaksista. Mutta eihän niille ihmisille voinut ärähtää, hehän yrittivät vain innokkaasti päästä Stockalle.

(oikeasti näkemykseni parkkipaikoista kaupunkien alla on melko kriittinen, tai tarkemmin ilmaistuna näkemykseni yksityisautoiluun kannustamisesta, mutta yritetään nyt suhtautua myönteisesti)

Ennen elokuvaa kävimme romanttisesti kahvilla. Tilattuamme lattet istuimme pöytään odottamaan niitä ja tajusimme, että meillä on viisitoista minuuttia aikaa juoda lattet, siirtyä elokuvateatteriin, ostaa juotavaa ja käydä vessassa. Onneksi kahvilan lattet eivät olleet liian kuumat, vaan ne pystyi hyvin nakata ykkösillä naamaan. Lopulta meille jäi vielä neljä minuuttia aikaa seisoskella salin ulkopuolella.

Ja lisäksi Oulun suurimmassa elokuvasalissa oli erinomaiset tuolit, oivat jalkatilat ja muutenkin hyvät olosuhteet.

Eli kaikkinensa erinomainen reissu! Suosittelen kaikille!

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Mantelimaa

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY, 2015


Lainasin Mantelimaan pikalainana kirjastosta heti sen ilmestyttyä, mutta jotenkin se jäi kymmenen sivun jälkeen kesken, en ehkä ollut riittävän joulumielellä. Sitten ostin sen e-kirjana, koska olin varma, että Supisen fanina joskus tulee oikea hetki Mantelimaalle. Ja niin se tulikin, jouluna!

Mantelimaa oli paras joulukirja, mitä voin kuvitella. Se kertoo huvipuiston ja ostoskeskuksen risteymästä, Mantelimaasta, jouluteemaisesta puistosta, jossa mekaaniset tontut ja porot ilmestyvät maan alta, kaikilla työntekijöillä on pakko olla tonttulakki, pipari tuoksuu ja joululaulut soi. Mantelimaan johtaja Jonne J. Halkio haaveilee valtavasta suklaaputouksesta, jossa stripparit kylpevät suklaassa. Kirjan päähenkilö on entinen laulutähti, nykyinen klovni ja perheenäiti Molli, jonka Jonne haluaa Mantelimaahan esiintymään.

Mantelimaan alla möyrii pelottava tonttuarmeija, pinnalla joulu, seksi, väkivalta ja lapsuuden traumat sekoittuvat hurjaksi mylläkäksi. Mantelimaa on mahtavan häiriintynyt paikka, kaikki kirjan henkilöt aivan loistavia. Suosikkini oli Mollin afasiasta kärsivä aviomies Keke, jonka repliikit olivat parhaita. Pidän myös Supisen tavasta tehdä naishahmoja, jotka voivat olla yhtä aikaa pulleita äitejä ja seksipetoja, strippareita ja ystävällisiä akrobaatteja. Niin kuin oikeat naiset oikeassa maailmassa, mutta harvemmin kirjallisuudessa.

Mantelimaata oli mahtavaa ahmia. Viimeiset parikymmentä sivua loikin läpi kauhuissani siitä, että kirja vääjäämättä loppuu, ja siitä, miten Supinen muka voi onnistua lopettamaan kirjan kunnialla niin vähillä sivuilla, mutta niin vain onnistui. Olisin mielelläni lukenut Mantelimaasta vaikka sata sivua lisääkin, mutta kunnioitettavaa nykymaailmassa kerrankin lukea kirja, jossa ei ollut mitään turhaa.

Kaikkinensa mielestäni Supisen paras kirja, aivan villi ja hullu. Arvostan.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukuun kymmenes

George Saunders: Joulukuun kymmenes
(Tenth of December)
Suom. Markku Päkkilä
Siltala, 2015


Silloin entivanhaisina aikoina, kun nuorina ihmisinä Roscoen kanssa tapasimme, hän oli varsin ihailtava lukumies, jolta sai hienoja lukuvinkkejä. Nykyisin on harvinaista, että hän lukee jotain, mitä minä en olisi vielä lukenut, joten olikin aika hauskaa, että hän tätä novellikokoelmaa minulle suositteli.

Kirjan kansipapereissa Joulukuun kymmenettä suosittelevat myös Jonathan Franzen, Jussi Valtonen, Tommi Melender, Dave Eggers ja Zadie Smith. He sanovat esimerkiksi, että kyseinen kirja on nautinnollisen älykäs, kielellisesti ylivertainen, eikä ole ketään parempaa, ei olennaisempaa. Usein nähdessäni tämmöisiä suosituksia, kavahdan. Tulee tunne, että nyt en viihdy, nyt on liian hienoa, liian ylevää, ei yhtään hauskaa.

Onneksi olin päättänyt lukea kirjan ennen kuin näin ylisanaiset suositukset, enkä kavahtaessani pudottanut kirjaa.

Luin ensimmäisen novellin jo kuun alussa, ja olin aivan, että voi hyvän tähden että olikin hieno novelli, mutta sitten jotenkin hyydyin ja kirja jäi pariksi viikoksi. Katselin sitä epäillen, että voiko kirja mukamas joka novellillaan yltää ensimmäisen tarinan hienouteen. No, ei nyt ihan, mutta kirjan novellit ovat kyllä jokainen erittäin hienoja ja keskenään erilaisia. Yhteistä niille lienee se, että ne kommentoivat nykyajan elämää, nykyajassa ja lähitulevaisuudessa, enimmäkseen Amerikassa. Minne olemme menossa, mitä meille on tapahtumassa, ja miltä se meistä tuntuu.

Muita arvioita katsellessani huomasin, että kirja jakaa ihmiset ainakin kahteen leiriin. Niihin, jotka pitävät eniten ensimmäisestä ja viimeisestä novellista, jotka ovat keskenään samanoloisia, realistisia. Ensimmäinen kertoo nuoren tytön kidnappauksesta, viimeinen, niminovelli, nuoren pojan ja syöpäsairaan epätavallisesta kohtaamisesta metsässä.

Ja sitten niihin, jotka pitävät erityisesti kirjan scifihtävistä tarinoista. Itse kuulun varmaankin näihin scifi-ihmisiin, mutta oikeastaan suosikkini oli tarina nuoresta miehestä, joka työskentelee jonkinlaisessa keskiaikaisessa turistikohteessa. Novelli on kirjoitettu aivan taiturimaisesti. Mies ottaa jonkinlaisen pillerin, jolla pääsee ritarifiiliksiin, jolloin hänen koko kielensä muuttuu aivan shakespeareksi. Novelli oli aivan hulvaton, ja siitä on toki isolta osin kiittäminen onnistunutta suomennosta.

Kokoelmassa on siis erittäin vahva yhteiskunnallinen taso, mutta myös ihmeellistä mielikuvituksen lentoa, ja lisäksi itseäni voimakkaasti viehättävää mieletöntä kielenkäyttöä. Lisäksi novellit ovat juuri sopivassa määrin hauskoja. Eipä sitä paljon enempää voisi kirjaltaan toivoa.

Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että vaikka Joulukuun kymmenettä suosittelevat amerikkalaisen intelligenssin johtohahmot, ei se ole mitenkään vaikea kirja, pelkästään poikkeuksellisen hieno. Toivottavasti Suomessakin ihmiset löytäisivät sen. En haluaisi osoitella, mutta olen melko varma, että esimerkiksi eräs Liina tykkäisi kovasti.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulunaluskilahdus

Tämä on ensimmäinen joulumme omassa kodissa ja olen jotenkin aivan kilahtanut. Joulun kellot ja helskettä tiukujen on ollut meneillään jo jonkin aikaa, olen hankkinut koristeita ja miettinyt ruokia ja äpöstänyt ja väkertänyt. Olen aina tykännyt joulusta, mutta nyt on erityisen jännää, kun siitä tulee ihan oma!


Pienenä esteenä on ollut se, että on pitänyt sivutyönä pyörittää kuumeparantolaa. Ensin viime viikolla sairastui Roscoe, joka on horjuen jo tolpillaan, sitten torstaina myös Pallas Kanelikakku. Sikäli ajoitus oli hyvä, että minun joululomanikin alkoi juuri torstaina, joten olemme täällä nyt sitten puuhailleet joulua. Tai minä olen, Kanelikakku on maannut sohvalla, katsonut piirrettyjä ja mankunut kun kaikki maistuu pahalta.

Vähän on hankaluutta ollut siinä, että olen pelännyt, milloin minä kuukahdan. En tiedä jinxaanko nyt terveyteni, mutta uskallan jo uskoa olevani jonkinlainen tämän influenssasesongin unbreakable, koska olen nyt väkisinkin saanut tartunnan, kun nukun Kanelikakun kanssa naamat vastatusten, eikä Roscoekaan niin kauhean kaukana sijaitse.

Hankaluutta on ollut myös siinä, ettei lasta voi jättää yksin ja tässä olisi vielä kaikenmoista. Onneksi olen kuullut sellaisesta hulluudesta kuin ruokaostosten tekeminen intterneetissä. Juuri äsken istuin tässä sohvalla ja napsuttelin joululaatikot, herkut ja suklaat ostoskoriin Cittarista, ja he sieltä kantavat ne tänne. Kauhean kätevää. Tai toivottavasti on. Nimittäin jos siinä tilauksessa on jotain hullusti ja se huomataan aatonaattona kello 19, jolloin toimituksen viimeistään pitäisi tapahtua, niin kylläpä ollaankin pulassa. No, mutta so far so good.

Sitten pitäisi vielä saada hankittua jostain pöytäliina.
"Eikö siellä Cittarissa myydä pöytäliinoja?" kysyi Roscoe avuliaasti.
No myydään, paperisia, mutta ajattelin kyllä nyt jotain vähän fiinimpää. Ja sen vuoksi minun on pakko päästä vielä käymään kaupungilla.

Muuten täällä alkaa olla jo aika jouluisaa. Elämäni ensimmäisen joulukuusenkin hankin eilen. Itse kävin sen hakemassa Hakaniemen torilta, maksoin kymmenen euroa ja toin metrolla kotiin. Aika edullista ja kätevää. Askartelin taiteellisena ihmisenä metrin mittaiselle kuuselleni jalan kukkaruukusta ja hiekasta, jonka toivon välittävän vettä kuuselle. Ainakin vesi näyttäisi kaikkoontuvan, joten ehkäpä puukolla veistelemäni uusi imupinta kuusen rungossa saa jotain nestettä. Olen erittäin tyytyväinen joulukuuseeni, vaikka Roscoe luonnehtikin sen ensin muistuttavan erään vähemmistökansamme naispuolisen edustajan kansallispuvun mekkoa ja sitten vähän myöhemmin Fiorella-pissistä. No, kaikilla meillä ei voi olla hyvä maku joulukuusien suhteen, ja Roscoe voi koristella ensi vuonna kuusensa ihan itse, jonka jälkeen minä voin monisanaisesti pilkata sitä. Siitähän voisikin tulla kaunis jouluperinne.

Jos täällä saa vielä vähän moittia aviopuolisoaan, ja miksipä ei saisi, minun bloginihan tämä on, niin Roscoe on muutenkin ollut jokseenkin ärsyttävän epäjouluinen. Esimerkiksi se, kun ostin glögiä ja ajattelin, että voimme laittaa sekaan punaviiniä, joka on ollut kaapissa nähdäkseni vuosia, ja sitten Roscoe vaati ehdottomasti, että säästämme sen typerän ylihienon punaviinin johonkin, en tiedä mihin, koska ei sitä koskaan saa juoda, emmekä saaneet punaviiniglögiä, koska meillä ei ollut huonompaakaan viiniä.

Lisäksi hän oli äsken laittamassa viestiä vanhemmilleen, ettei tarvitse tuoda tullessaan suklaata. Millainen ihminen laittaa viestiä ikinä minnekään, ettei tarvitse tuoda suklaata! Niin! En minäkään tiedä millainen.

No mutta antijouluilevasta aviopuolisosta ja influenssaisesta lapsesta huolimatta minä olen jo ihan joulufiiliksissäni. Antaa tulla vaan, olen lähes valmis!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa
(The Girl on the Train)
Suom. Oona Timonen
Otava, 2015


Naista junassa alettiin hehkuttaa muistaakseni joskus viime kesänä. Sitä verrattiin Hitchcockin Takaikkunaan ja Flynnin Kilttiin tyttöön. Minä perinteisenä vastarannankiiskenä ajattelin, että minähän en tuollaiseen kouhotukseen lähde, varmaan on ihan tyhmä kirja, minua eivät mitkään hittidekkarit kiinnosta, mutta niin siinä taas kävi, ihan niin kuin silloin joskus kun nauroimme ystäväni kanssa ihmisille, jotka laittoivat jalkaansa pillifarkut ja saappaat niiden päälle, että kun riittävästi virtaa vettä joessa, minäkin kiskoin saappaat lahkeitten päälle ja niin myös luin Naisen junassa.

Ja itseni yllättäen suorastaan pidin siitä.

Nainen junassa kertoo Rachelista, joka reissaa joka päivä ees taas junalla, joka pysähtyy aina saman talon edessä. Rachel on keksinyt talossa asuville ihmisille nimet ja täydellisen elämän. Mutta sitten yhtenä päivänä hän näkee jotain, mikä romahduttaa keksityn tarinan, ja myöhemmin jotain vielä kauheampaa.

Kiinnostavaa kirjassa on nimenomaan Rachel. Pidin hänestä kovasti. Vaikkei kirjasta haluaisi paljastaa juuri mitään, tulee kuitenkin aika pian ilmi, että Rachel on alkoholisti. Hän on hyvin epäluotettava kertoja, välillä siksi, ettei muista mitä on tapahtunut, ja välillä siksi, ettei vain viitsinyt kertoa mitä oikeasti on tapahtunut.

Minusta epäluotettavat kertojat ovat aina kivoja. Ja lisäksi minusta on aina kiinnostavaa lukea alkoholistinaisesta. Juovista miehistä kerrotaan kyllä, mutta harvemmin naisista. Minusta se on mielenkiintoista. Siis sekä juovat naiset, että se, ettei heistä kauheasti kerrota.

Kirja piti hyvin koukussaan, vaikka arvasinkin loppuratkaisun luettuani noin 2/3 kirjasta. Loppu oli vähän pettymys, mutta niinhän on melkein aina. Lukiessa kirja tuntui huomattavasti paremmalta kuin monet jännärigenren edustajat, mutta kirjan loputtua tuntuu, että ei se ehkä sittenkään niin ihmeellinen ollut. Sanoisin, että genressään ihan hyvä, mutta ei nyt mikään merkkiteos. Luin oikein mielelläni, mutta en hauko henkeäni nyt kun se on loppu. Voisinkohan vielä jotenkin eri tavalla ilmaista saman asian? Voisin, mutta ehkäpä silti päätän raporttini tähän.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Toiveen toteutuma

Minulla on uusi tietokone.


Suunnilleen kaksi vuotta sitten ostin edellisen. Se oli Stanislav niminen Chromebook, erittäin hyvä, edelleenkin on, mutta siinä oli pari ongelmaa. Ensimmäinen oli se, mikä ilmeni hyvin pian, ettei siihen saa Scriveneriä. Ostaessa olin ajatellut, etten tarvitse mitään ohjelmia, voin hyvin kirjoittaa Google Docsissa, mutta melko pian Stanislavin hankinnan jälkeen tajusin, että HALUAN Scrivenerin.

Scrivener on kirjoittajan kehittämä kirjoitusohjelma, joka on tarkoitettu nimenomaan isojen ja epälineaaristen tekstimassojen kirjoittamiseen ja hallintaan. Romaanin kirjoittaminen kun ei, ainakaan minun tapauksessani, ole sellainen prosessi, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun, jolloin tekstin käsittely tavallisessa tekstinkäsittelyohjelmassa vaatii joko valtavaa aivokapasiteettia tai jotain muita ulkoaivollisia systeemejä, kuten post-it-lappuja seinällä, joista kumpaakaan minulla ei liiemmälti ole ollut käytössä. Scrivener siis säästää aikaa ja helpottaa tekstin rakentamista.

Yritin rauhoitella itseäni, että nyt on näin, ei Dostojevskilläkään ollut Scriveneriä, kynä oli, ja kirjoittelin menemään. Ajattelin, että tämä on romaani, jonka kirjoitan Google Docsissa, seuraavan sitten jollain muulla. No nyt sitten kävi niin, tämä on muuten se toinen ongelma, että käsikirjoitukseni on kahdessa vuodessa ottanut jonkin verran massaa, eikä Stanislav jaksanut enää pyörittää sitä. Kaikki tapahtui viiveellä, kesti kauan löytää oikea kohta kässärissä, joskus kirjaimetkin tulivat viiveellä. Dostojevskin kynä sentään toimi reaaliajassa.

Ja kun sitte sain ihan mukavat veronpalautukset, mietin hetken, että laittaisinko nämä tilille odottamaan haaveitten matkaa Ameriikkaan, vai ostaisinko koneen, jolla kirjoittaminen ei aiheuta halua heitellä kahvikuppeja seinään. Kysymys oli lopulta aika helppo.

Niin minulla on sitten uusi tietokone! Ja voi veljet! Kaikki tuntuu mahdolliselta! Kohta asennan Scrivenerin ja alan tutustua siihen. Kylläpä sitten tekstin rakentaminen mullistuu! Ja jos ei mullistu, etsin jostain mustekynän ja paperia.

PS: Haluaisin vielä korostaa, etten vertaa itseäni Dostojevskiin, vaan halusin tuoda ilmi, ettei hyvän tekstin tuottamiseen oikeastaan tarvita mitään muuta kuin kynä. Aika harvan kannattaa verrata itseään Dostojevskiin, ja tiedän hyvin, ettei ainakaan minun kannata, joten ei tarvitse siellä nyt kenenkään ajatella, että siellä se omahyväisenä kuvittelee olevansa jotenkin Fjodorin kanssa tasavertainen. Lupaan, etten ikinä tule kuvittelemaan mitään sen kaltaista.

torstai 17. joulukuuta 2015

Muhammad Ali's Greatest Fight

Stephen Frears, 2013


"Mistä minä bloggaisin? Ollaanko me katsottu mitään elokuvia viime aikoina?"
"Kirjoita siitä Stephen Frearsin Muhammad Ali -dokkarista."
"En minä ole nähnyt sitä."
"Ei se haittaa. Minä olen."

Jaaha.

No niin.

Stephen Frearsin Muhammad Ali -elokuva kertoo käsittääkseni Muhammad Alista. Siinä oli dokumenttimateriaalia yhdistettynä keksittyyn, kertoi Roscoe, mutta hän ei ole vielä ottanut selvää, miten paljon oli totta ja miten paljon keksittyä.

"Miksi sinä haluaisit, että minä kirjoitan Muhammad Alista?"
"Se oli tärkeä poliittinen vaikuttaja, eikä ihmiset välttämättä tiedä sitä!"

Elokuva kertoo Alin taistelusta aseistakieltäytyjänä, rasismista ja USA:n oikeusjärjestelmästä.

Elokuva on kuulemma sukua Frearsin elokuvalle The Queen, joka myös yhdistää dokumenttia ja fiktiota. The Queenissa sekoittaminen ei haitannut, mutta tässä se oli ongelma. Fiktiivinen tarina kertoi poliittisesta väännöstä Alin ympärillä, mutta itse Alia ei näytellyt kukaan. Niin että kyllähän se vei paukkuja tarinasta, kertoi Roscoe. Elokuva näin ollen hajosi. Tämä oli Roscoen mielestä hassua, koska periaatteessa olisi voinut ajatella, että koska tässä dokumentin ja fiktion jako on paljon selvempi kuin The Queenissa, tämä olisi toiminut paremmin, mutta ei, kyllä hankalammin tehty The Queen oli parempi.

"Dokumenttimatsku vain vieraannuttaa katsojan, niin se on!"
"Siksi varmaan minäkään en tykkää mistään tosipohjaisista tarinoista, heti vieraannun. Kaikki päästä keksitty on tuhat kertaa parempaa! Mutta oliko tämä sinusta hyvä elokuva?"
"Kyllä sen ihan mielellään katsoi. Oli kiva tietää asiasta. Mutta jäi se vähän kehitelmäksi."

Niin että nyt me kaikki voimme sitten katsoa Stephen Frearsin Muhammad Ali -elokuvan ja päättää oliko Roscoe oikeassa vai väärässä. Uskoisin, että oikeassa, koska hänellä on semmoinen tapa. Ja nyt menen lukemaan kirjan loppuun, että huomenna voin kirjoittaa jostain, mistä itsekin tiedän jotain. Tai no, ensin katson Siskonpedin.

torstai 10. joulukuuta 2015

Elämän mittainen lukupiiri

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
(The End of Your Life Book Club)
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Basam Books, 2014


Olin tekemässä lukupiirilleni ehdotuslistaa tulevista lukupiirikirjoista, kun sattumalta törmäsin tähän kirjaan. Hihihi, lukupiiri lukupiirille, ajattelin ja nappasin kirjan listalle. Jostain syystä lukupiirini ilmeisesti omaksui saman ajatuksen ja valitsimme Elämän mittaisen lukupiirin joulukuun kirjaksi.

Täytyy sanoa, että joskus voisi miettiä vähän tarkemmin mitä ihmisille suosittelee.

Elämän mittainen lukupiiri oli periaatteessa ihan ok. Se kertoo Will Schwalbesta, newyorkilaisesta kustannusalan ihmisestä, jonka äiti Mary Anne sairastuu haimasyöpään. Odottaessaan äidin hoitoja Will ja Mary Anne päättävät perustaa kahden hengen lukupiirin, jotta heillä olisi puhuttavaa ja luettavaa.

Enemmän kuin kirjoista kirja kertoo kuitenkin Mary Annesta. Hän on aika hämmästyttävä nainen, joka teki paljon työtä pakolaisten hyväksi ja viimeisenä työnään uurasti perustaakseen Kabuliin kirjastojärjestelmän. Lisäksi Mary Anne ei koskaan valita, antaa sairaanakin penkkinsä lapsille ja vanhuksille, uurastaa muiden hyväksi. Kerrassaan kunnioitusta herättävää toimintaa. Kirjassa oli kuitenkin asioita, jotka ärsyttivät aika paljonkin.

1. Luettavat kirjat oli käsitelty jotenkin niin... amerikkalaisesti. En tiedä, mutta ärsytti. Lisäksi, ollakseen ollut aika merkittävä tekijä kustannusalalla, Will vaikuttaa jokseenkin epäsivistyneeltä.

2. Kirja oli joko kirjoitettu tai käännetty huonosti. Olin monta kertaa ihan ulalla, kuka kuoli, kuka meni, mitä tapahtui, ja jouduin palaamaan taakse päin. Yhdessä välissä olin varma, että Willin puoliso David kuoli, ja se sivuutettiin vain parilla huomiolla, kunnes kaksi kertaa uudelleen luettuani varmistuin, että kuollut David olikin ihan muu heppu, johon oli vain aiemmin viitattu enimmäkseen sukunimellä.

3. Will on ateisti, mutta kirjan loppuvaiheessa homma menee aika lailla jeesusteluksi. Minulla ei ole mitään jeesustelua vastaan per se, paitsi jos sitä tekee ihminen, joka on ensin koko kirjan ajan julistanut ateismiaan.

4. Useiden keskusteltujen kirjojen nimet oli käännetty, vaikka itse kirja ei ole ilmestynyt suomeksi, mikä oli aika erikoista. Ja sitten esimerkiksi Solzenitsynin englanniksi nimellä The Gulag Archipelago, on käännetty Matkalla pohjaan, eikä sitä saa kirjan mukaan suomeksi, vaikka olisi varmasti ollut aika helppo selvittää, että kirja on käännetty nimellä Vankileirien saaristo. Pikku juttuja, silti ärsyttäviä.

Tämä oli siis jokseenkin pateettinen ja amerikkalainen tarina erittäin hienosta ja kiinnostavasta ihmisestä, joka oli verhottu aika typerän lukupiirin muotoon. Minun mielestäni siis. Lukupiirissä ilmeni, että monet olivat nauttineet tästä kirjasta suunnattomasti. Lukupiireissä hauskaa onkin juuri se, että ihmiset ovat niin erilaisia, lukevat samaa kirjaa ihan eri asennosta. Siinä tajuaa, että kyllä vain jokaiselle kirjalle on paikkansa, eikä ole huonoja kirjoja, on vain vääriä lukijoita. Niin kuin tässä tapauksessa minä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Pikkujouluhölöhölö

Viime joulukuussa kirjoitin siitä, miten olin kirjoitusvapaan myötä suistunut introverttiin tilaan.

On taas pikkujoulukausi. Viime viikon tiistaina olin saman porukan pikkujouluissa kuin viime vuonna ja istuessani punaviinilasi kädessä mietin, miten erilaista onkaan tänä vuonna. Enimmäkseen siksi, että minä olen nyt ihan erilainen. Viime vuonna istuin nurkassa hymyillen mykkänä ja päällimmäinen tunteeni oli kauhu. Nyt istuin rennosti muiden seassa, puhuin ja nauroin ja tunsin enimmäkseen iloa, enkä lainkaan pakokauhua, mikä kyllä kostautui siten, etten meinannut tajuta lähteä kotiin ollenkaan.

"joulukoriste"

Teen tästä sellaisen päätelmän, että jos vielä joskus elämässäni onnistun olemaan paljon parjattu apurahakirjailija, en aio olla sitä yksin kotona, vaan pakkaudun vaikka väkisin jonnekin ihmisjoukkoon tekemään töitä ja sosialiseeraamaan. Yksin työskentely yksinkertaisesti ei sovi minulle. Olen paljon onnellisempi nyt, kun kalenteri on täynnä tapaamisia, eikä niitä tarvitse pelätä, vaan niitä haalii.

Ja tästä pikkujoulukaudestakin kirjoitin viime vuonna. Siinä ajatukseni eivät ole muuttuneet, on ihan älyttömän pöljää, että ihmisellä on kahdeksan päivän sisällä kolmet pikkujoulut. Ja lisäksi flunssa, mutta se ei ole pikkujoulujen vika. Mutta melko raskasta on ollut. Onneksi on enää yhdet pikkujoulut jäljellä, ja niistä tulee käsitykseni mukaan semmoiset rauhallisemmat, joista lähdetään ihmisten aikoihin kotiin.

Semmoista tänne. On vähän semmoinen blogijumitus meneillään, joten yritän tässä nyt jotain tänne äpöstää, etten vallan lukkoon mene. Tuntuu välillä kauhean vaikealta kirjoittaa mitään itsestään tai omista ajatuksistaan, ja sitten kirjoittaa vain jostain muusta, enkä tiedä onko se yhtään mistään kotoisin. Tykkään itse lukea eniten muiden ihmisten omista asioista, mutta silti tuntuu, ettei ketään kiinnosta minun asiani. Tämä saattaa juontaa juurensa yhteen yliopiston kurssiin, jossa oli pakko pitää suullinen esitelmä, ja olin kauheassa flunssassa, joten aloitin esitykseni selittämällä yhdellä lauseella, miten pahoillani olen, että esitykseni on näin räkäinen, ja sitten kaikkien piti antaa kirjallista palautetta esitelmästä, ja yhdessä lapussa luki vain: "Miksi minun pitäisi kiinnostua sinun asioistasi?", enkä osaa vieläkään vastata siihen. Ei miksikään, jos minulta kysytään. No, mutta blogijumiin näemmä auttaa, kun lukee viimevuotisia postauksiaan, että vai tuommoista se elämä oli silloin.

Ai niin. Katsottiin eilen ensimmäinen jakso Jessica Jonesia. Vaikuttaa erittäin paljon juuri sellaiselta sarjalta, jonka parissa saa hyvin iltaisin nollattua joulukuun kiireet. Saatan palata asiaan myöhemmin, tai sitten en, mutta sellaista se on se elämä, epävarmaa.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Taking Off - Otetaan hatkat

Milos Forman, 1971

Kuva

Innostuin kun satuin kääntämään Teemalle juuri kun Taking Off oli alkamassa. Näin tämän elokuvan muistaakseni joskus varhaisteininä, ehkä skidisti elokuvan pääosatyttöä nuorempana, ja se oli hämmentävä kokemus.

Taking Off on komedia perheestä, jonka teini-ikäinen tytär karkaa koelaulutilaisuuteen. Vanhemmat menevät ihan kauhuihin muutaman tunnin poissaolosta ja saavat kotiin palaavan tytön karkaamaan oikeasti. Elokuva kertoo vanhempien yrityksistä etsiä tytärtä ja ymmärtää häntä, esimerkiksi kokeilemalla huumeita.

Muistan katsoneeni elokuvaa lapsena jotenkin aivan ymmyrkäisenä. En voinut käsittää, miten AIKUISET voisivat käyttäytyä noin, aikuisethan ovat viisaita ja leppoisia, eivätkä ainakaan kiinnostuneita mistään huumeista, eiväthän aikuiset syö edes karkkia. En tiedä mistä tämä aikuiskäsitykseni mahtoi olla peräisin, mutta olin pitkään sitä mieltä, että aikuisena elämä on aikamoista harmaata puuroa. Siksi tämän elokuvan aikuisten inhimillisyys ja sekoilu tuntuivat aivan käsittämättömiltä.

No, nyt kun olen itse lähempänä elokuvan aikuisia kuin nuorisolaista, pystyin aika eri tavalla käsittämään molempia sukupolvia, ja elokuvakin tuntui paljon tunnistettavammalta. Joskus on hauskaa katsoa uudestaan elokuvia, jotka ovat tehneet jonkinlaisen vaikutuksen lapsena, ja yrittää tavoittaa silloiset tunteet. Lämmin olo tästä jäi, sekä itseäni että elokuvaa kohtaan.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Silmänkääntäjä

Sarah Waters: Silmänkääntäjä
(Fingersmith, 2002)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2006


Luin Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa muistaakseni ollessani raskaana. En tiedä johtuiko se raskauden mullistamasta mielestä, mutta se kirja oli ihan karmiva. Todella hyvä, mutta minulle ihan liian pelottava. Luin sitä kauhusta kankeana yöt pitkät, kun halusin päästä siitä äkkiä eroon. Se kokemus opetti minulle, että a) kummitusjutut eivät ole minun juttujani ja b) Sarah Waters on mitä ilmeisimmin erittäin pätevä kirjailija.

Kuulin monta ylistystä tästä Silmänkääntäjästä, mutta olin käsityksessä, että tähän kirjaan perustuu elokuva The Illusionist, joka on myös käännetty Silmänkääntäjäksi, ja koska se elokuva jostain syystä jäi minulta kesken, en tiedä miksi, ajattelin, etten kyllä jaksa kahlata noin paksua kirjaakaan. Yhtenä päivänä töissä ei ollut lounaalla mitään lukemista, joten nappasin hyllystä Silmänkääntäjän. Ajattelin, että lukaisen vähän alkua ja jos ei lähde vetämään, vien takaisin hyllyyn.

No, en vienyt. Aika pian ilmeni, että Silmänkääntäjällä ja The Illusionistilla ei ole mitään tekemistä keskenään, tämä kirja ei kerro taikureista vaan tytöistä. Sue elää 1800-luvun Lontoossa taskuvarkaiden talossa. Eräänä päivänä taloon tulee sutki varas Gentlemanni, joka on punonut nokkelan juonen saadakseen erään kartanon tytön omaisuuden, mutta hän tarvitsee Suen apua. Kirjassa on viktoriaanisen Lontoon alamaailmaa, synkkiä kartanoita, salaisuuksia, juonia, mielisairaala ja vaikka mitä tajuttoman mahtavaa.

Tiesin, että odotettavissa on kunnon keikauksia ja yllätyksiä, mutta silti olin ihan pöllämystynyt, kun ensimmäisen kerran vedettiin matto jalkojen alta. Se tapahtui kirjassa vielä useammankin kerran. Olen ollut muutaman päivän flunssassa, jossa ei juuri muuta hyvää ole kuin se, että olen voinut ahmia tätä kirjaa oikein tuntitolkulla. Minusta tämä kirja kertoi varsin synkkää tarinaa naisena olemisesta. On jokseenkin vaikea käsittää nykypäivänä miten mahdotonta naisen elämä oli vielä pari sataa vuotta sitten Englannissa, ja miten mahdotonta se on varmasti vielä nytkin monissa paikoissa.

Erittäin hyvä kirja, oikein semmoinen ahmintajuonijötkäle, jossa oli riittävästi jännää, mutta ei yhtään kummitusta, which was nice.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Prometheus

Ridley Scott, 2012

Kuva

"Onpas kivaa katsoa elokuva, josta ei tiedä mitään!" hihkaisi Roscoe, kun eilen istuimme sohvalle katsoaksemme Prometheuksen. Ja se on totta! Liian usein nykyään elokuvaa katsoessaan tietää ihan täsmälleen mitä tulee näkemään, koska on lukenut kirjan johon se perustuu, on lukenut liian kuvailevan arvion tai ihan vain nähnyt trailerin, joissa nykyään paljastetaan elokuvan koko juoni. Mutta nyt ei tiedettykään mitään!

Tai no, tiesimme, että avaruuteen taas mennään, vaikka lupasinkin etten enää avaruuselokuvia katso, mutta nyt ohjaajana on Ridley Scott ja pääosassa on Michael Fassbender, joten pakkohan se oli.

Elokuva kertoo joukosta tiedemiehiä, jotka lähtevät kaukaiselle planeetalle kummallisten avaruusmiesten perässä, jotka ovat jättäneet reittiohjeet muinaishistorian seinämaalauksiin. Mukana on ihastuttava androidi David, joka olikin mielestäni koko elokuvan parasta antia. Puoliväliin asti uskoin, että kyseessä voisi olla kerrankin sellainen valoisa ja toiveikas avaruuselokuva, mutta njääh. Aikamoista räiskettähän se loppu oli.

Tämä elokuva olisi varmasti auennut paljon enemmän, jos olisi nähnyt Alien-elokuvat. Itse en ole nähnyt yhtään, koska silloin kun ne olivat pop, minä arvioin itseni liian herkäksi niille, ja tavallaan arvioin edelleen. Prometheus on Roscoen mukaan varsin paljon sukua Alieneille, nimittäin, ja selvästi myös Blade Runnerille, koska onhan Fassbenderin esittämä David tosiaan androidi.

Elokuvan loputtua Roscoe ripusti pyykkiä ja piti puhetta Prometheuksesta suhteessa Scottin muihin töihin, muukalaisuudesta ja Scottin kyynisestä maailmankuvasta, joka ei ole muuttunut sitten loistokkaiden varhaistöiden. Se olikin varsin ansiokas analyysi, mutta koska itse äpöstin villasukan kärkikavennusta ja laskin kerroksia, en voinut merkitä sitä muistiin tai edes kuunnella ihan koko aivokapasiteetilla, ja joudutte nyt hyväksymään, että koska Roscoella ei ole omaa hienoa elokuvablogia, ette koskaan saa tietää asiasta enempää.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Pariisitar - Missä ja milloin vain

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas: Pariisitar - Missä ja milloin vain.
(How to be Parisian wherever you are)
Suom. Leena Leinonen
Siltala, 2015


Oikeastaan ajattelin, ettei tämä kirja juurikaan puhuttele minua, mutta sitten avasin sen töissä ja luin alusta kohdan: "Leikkaa aina hiuksesi itse tai pyydä siskoasi leikkaamaan ne. Tietysti sinä tunnet mestarikampaajia, mutta he ovat vain ystäviäsi." Tämä kohta aiheutti minussa syvää yhteenkuuluvuudentunnetta, sillä olen jo pitkään mielessäni kyseenalaistanut kampaajia. Olen ajatellut jotakuinkin niin, että kun yritän kertoa kampaajalle mitä haluan, on hyvin mahdollista, etten osaa riittävän hyvin sanallistaa toivettani, jolloin lähes aina poistun kampaajalta tyytymättömänä. Jos sen sijaan leikkaan tukkani itse, tiedän ainakin täsmälleen mitä haluan, jolloin on tietenkin mahdollista epäonnistua leikatessa, mutta nähdäkseni mahdollisuudet ovat vähintään yhtä hyvät kuin kampaajalla, jolloin ihminen osaa leikata muttei välttämättä niin kuin haluan, ja lisäksi itse leikatessa säästän rahaa. Eikö tämä kuulostakin ihan järkevältä? Minusta kuulostaa. Lisäksi työpaikallani on eräs ihastuttava tyyliguru, joka leikkasi kesällä itse pitkät hiuksensa aivan täydelliseksi poikatukaksi, jolloin vakuutuin, että ei se nyt niin vaikeaa voi olla.

Joten lainasin Pariisittaren, toin sen kotiin, luin muutaman aukeaman ja imin sisääni itsevarmaa pariisilaisuutta, jonka ytimenä on, että ulkonäkö on oikeastaan asenne. Sitten menin vessaan, otin sakset ja kliks kliks kliks, minulla oli otsatukka.

Pari tuntia myöhemmin ymmärsin, että kampaajat ovat koulutettuja ammattilaisia ihan syystä. Ajattelin leikkaavani itselleni ihan pienen ja kapean otsiksen, mutta yhtäkkiä minulla olikin paksu ja tuuhea lippa. Nyt pari viikkoa myöhemmin olen oppinut tykkäämään tukastani, mutta suosittelisin silti kaikille muille ihmisille kampaajalla käyntiä, kun on kyse mallinmuutoksesta. Ja muutenkin. Kampaajat ovat hienoja ihmisiä ja on inhottavaa kyseenalaistaa toisten ammattitaitoa. Eläköön kampaajat!

Syytin hiuksistani kirjaa, enkä oikein enää päässyt mukaan pariisilaiseen itsevarmuuteen, etenkin kun pariisittarelaisuuteen tuntuu kuuluvan botox, ehdoton laihuus ja joko aviomiehen pettäminen tai vähintään sen teeskentely. Noin muuten pariisilaisten hillityn varma tyyli ja sivistynyt itsevarmuus ovat kyllä asioita joita arvostan kovasti, ja niistä lukeminen olikin ihan mukavaa, mutta harmillisesti varsinkin kirjan loppuosa meni vähän liikaa keittokirjaksi ja matkaoppaaksi.

Niin että en minä tiedä voiko tätä kenellekään suositella. Tästä saattaa inspiroitua niin, että saksii itsensä nuoren Duff McKaganin näköiseksi. "Eikä sen välttämättä tarvitse huono asia olla", sanoi Roscoe, kun valitin tästä uudesta kaksoisolennostani.

lauantai 21. marraskuuta 2015

The Land of Stories: The Wishing Spell

Chris Colfer: The Land of Stories: The Wishing Spell
Lukija: Chris Colfer
Hachette Audio, 2012


Joskus tuntuu, että on epäreilua miten isolla kauhalla joillekin on annettu. Chris Colfer on se ihanaihana poika Gleestä, jonka takia jaksoin katsoa kaksi kautta sitäkin sarjaa, no hyvä on, katsoin myös sen ihanan punaposkisen pojan takia, joka sittemmin kuoli heroiiniin, mutta isolta osin kuitenkin juuri Chris Colferin takia. Siinäpä poika joka laulaa kuin enkeli!

Miten on edes mahdollista ihmisen kuulostaa näin mummolta.

Mutta ei se minun vikani ole, että Chris Colfer nyt kuitenkin on hyvin nuori ihminen, vain 25 vuotias, ja ehtinyt tehdä jo enemmän kuin moni koko elämässään. Esimerkiksi minä en ollut 25 vuotiaana tehnyt vielä yhtään mitään mainitsemisen arvoista. No, mutta eihän tämä ole mikään kilpailu. Onneksi. Koska en olisi päässyt edes samaan sarjaan Chris Colferin kanssa.

Miten hän voi olla niin söpökin!!

The Wishing Spell kertoo kaksosista, Alexista ja Connerista, jotka humpsahtavat satukirjan sisälle satujen maailmaan. Siellä onkin kaikenmoista, Punahilkkaa, Kultakutria, peikkoja, susia, oikeastaan ihan koko porukka. Kaksosten pitää kerätä joukko tavaroita tehdäkseen wishing spellin, jolla olisi tarkoitus päästä takaisin omaan maailmaan, mutta edessä on tietysti satujen pahiksia.

Parasta kirjassa oli minusta Chris Colfer. Koska hän luki sen. Toiseksi parasta oli, että kirja oli oikeasti tosi hauska lasten fantasia, jossa seikkailu eteni vauhdilla ja pahisten käytös selitettiin. Pitkästä aikaa äänikirja, jota oikein odotin pääseväni kuuntelemaan. Vähän ihmettelen, miksei näitä Colferin kirjoja ole käännetty, nähdäkseni tämä oli kuitenkin melko laadukas sarjan avaus.

Saatan ehkä lukea seuraavan osan ihan kirjakirjana, ihan vain selvittääkseni oliko itse tarinasta mihinkään, vai olenkio vain niin Chris Colferin lumoissa, että on ihan sama mitä se suloinen poika ikivanhaan korvaani papattaa kun kiikkustuolissa lonksuttelen tekohampaitani.

torstai 19. marraskuuta 2015

Väsyneitä vastauksia haastekysymyksiin

On omituisen kipeä olo, pää on pöpperöinen ja joka paikkaa kummasti kolottaa. Olisi tässä kaksi kirjoituspäivää, mutta koska ajatus ei oikein juokse, ajattelin tässä finrexin-kuppi toisessa kädessä vastata kahteen haasteeseen, jotka sain aikoja sitten Marjatalta ja Lilliltä. Tai oikeastaan ajattelin olla ankimus ja vastata vain haasteiden kysymyksiin ja jättää haasteen jatkamisen tältä erää. Anteeksi! Mutta kiitos haasteista, niistä tulee aina tosi hyvä mieli.


Marjatta antoi lauseiden alkuja.

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään – tyylikäs, huomiotaherättävä, kaunis, seesteinen ja värikäs. Ei välttämättä kaikkia kerralla, mutta jotain noista. Tykkään myös, että kirja on sidottu kunnolla, että paperi on laadukasta, että teksti on tarpeeksi selkeällä fontilla ja että rivinvälit ja marginaalit ovat riittävät. Suurin osa kirjoista ei vastaa vaatimuksiani, mutta luen ne toki silti.

2. Olen oppinut kirjoista, että – maailma on iso ja monimutkainen, ihminen pieni ja mitätön. Ja olen oppinut myös, että hyvä voittaa aina, että tietoa ei ole koskaan tarpeeksi, että aina on mahdollisuus jos tarpeeksi yrittää. Ja paljon muutakin.

3. Mielipaikkani lukiessa on – sänky, mutta periaatteessa luen kyllä vaikka päälläni pylvään nokassa, jos on hyvä kirja.

4. Kirjahyllyssäni on – varmasti jonkun mielestä liikaa kirjoja, mutta minun nähdäkseni kirjahyllyä on liian vähän. Tämä on pieni ongelma, jonka olen väliaikaisratkaissut hätämajoittamalla kirjoja töissä pukukaappiini, jonne ei enää oikein mahdu takki.

5. Toivon, että – hyvä voittaa.

6. Koulussa minä – tykkäsin lähes kaikesta, paitsi fysiikasta, kemiasta ja liikuntatunneista.

7. Ikävöin – nykyisin aika vähän, ennen ihan aina.

8. Syksyllä – on märkää, kylmää, kiireistä, synkkää ja pimeää.

9. Olen pettynyt – ihmiskunnan moniin osiin.

10. Kirosanani on – aika usein jestus maaria, mutta usein myös ihan vain perinteinen ja hyvin tehokas vittusaatana tai jotain mitä nyt tulee ensimmäisenä mieleen, paskanperkele tai muu vastaava. Jos lapsi on läsnä niin voi rotko on ehkä nykyisin yleisin.

11. Haaveilen – ajasta kirjoittaa.


Lilliltä sain perinteisenmuotoisia kysymyksiä.

1. Mikä oli suosikkikirjasi lapsena?
Tosi monet. Vaikka Oi ihana Panama, Jasonit, Rasmus-nallet ja Pekka Töpöhännät. Nyt kun on oma lapsi, olen huomannut, että monet lapsuuden kirjat ovatkin ihan kauheita. Esimerkiksi Pekka Töpöhäntää en halua lukea enää ollenkaan, kun ne ovat pelkkää kiusaamista, kostamista, kiusaajan nöyryyttämistä ja ilkeilyä. En viitsi lukea semmoisesta, kun voi lukea kivoistakin asioista.

2. Mikä kirja teki vaikutuksen teini-ikäisenä?
John Irvingin Kaikki isäni hotellit oli tosi iso juttu. Luin sen mahdollisesti liian nuorena, joten sen teki suuren vaikutuksen.

3. Jos saisit omistaa vain yhden kirjan, mikä se olisi?
Aaaaargh, mikä hirveä skenaario. Joku hyvin paksu ja hyvä, jota en ole vielä lukenut, ja sitten hilloaisin sitä loppuikäni lukemattomana hyllyssä. Vaikka Sota ja rauha sitten.

4. Mikä kirja on vaikuttanut elämääsi eniten käytännön tasolla?
No öm. Ehkäpä Salingerin Sieppari ruispellossa. Tai en minä tiedä miten se on vaikuttanut käytännössä, kielenkäyttöön ainakin.

5. Mikä kirja on saanut sinua katsomaan ympäröivää maailmaa uusin silmin?
Varmaan monikin, mutta luen oikeastaan aika vähän kirjallisuutta, jonka varsinainen tarkoitus on avata silmiä, koska tykkään lukea mieluummin viihtyäkseni. Mutta tuleehan siinä viihtymisen sivussa usein tajuttua jotain reaalimaailmastakin, ja usein näin käy juuri scifiä lukiessa. Ehkä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät oli sellainen, koska en tosiaan ollut tajunnut yliopistomaailman raadollisuutta ennen sitä.

6. Mikä on paras tänä vuonna lukemistasi teoksista?
Antti Salmisen Lomonosovin moottori, Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, Miki Liukkosen Elisabet tai Antti Holman Kauheimmat runot. Äänikirjana parhaita ovat olleet Andy Weirin The Martian ja E. Lockhartin We Were Liars.

7. Kuinka usein käyt kirjastossa?
4-5 kertaa viikossa.

8. Luetko e-kirjoja?
Luen. Mulla on aina kesken e-kirja, äänikirja ja ainakin yksi kirjakirja.

9. Mikä on viimeisin lukemasi tietokirja?
Kirjastossa elämäkerrat luokitellaan tietoon, joten viimeisin on varmaan ollut Huumeasema Zoo. Tosin juuri nyt luen kirjaa Pariisitar - Missä ja milloin vain, joka on kans vankkaa tietoa pariisittarelaisuudesta. Onko tuollaista sanaa olemassa?

10. Missä luet mieluiten?
Kotona, sängyssä, kahvikupin kanssa.

11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?
Juuri nyt olen siinä harvinaisessa ja onnellisessa asemassa, ettei ole ihan pakkopakko lukea mitään, vaan voin seuraavaksi napata jotain ihan spontaanisti. Olen vähän kelannut lukevani ainakin jossain vaiheessa Muumilaakson marraskuun, koska marraskuu on lukuhaastekuukausi, ja niinä iltoina kun lukuhaasteen 30 sivua on lukematta ja haluaisi oikeastaan mieluummin nukkua, on kiva olla jotain helposti luettavaa, jossa on mielellään kuvia. Siksi minä sitä Pariisitartakin luen, se oikein suhisee kun sitä lukee niin nopeasti.

Kiitos kysymyksistä!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Predestination

Michael Spierig, Peter Spierig, 2014

Kuva

Tässä elokuvassa on nyt semmoinen ongelma, ettei siitä voi kertoa oikeastaan paljonkaan kertomatta liikaa. Tai voi, muttei mitään semmoista, mistä kukaan ymmärtäisi, että tämä on aivan helmi.

Voisi kertoa vaikka näin: elokuva kertoo miehestä, joka työskentelee aikamatkustusagenttina. Hän yrittää saada kiinni kauheaa Sihinäpommittajaa, joka 1975 räjäyttää New Yorkin keskustassa pommin, joka tappaa 10 000 ihmistä. Sitten mies tapaa baarissa toisen miehen, joka alkaa kertoa elämäntarinaansa. Ja sitten ollaankin, että huh huh.

Eihän tuo ketään kiinnosta. Teidän täytyy nyt vain uskoa, että Predestination on ihan todella hyvä. Voisi sanoa vaikka, että se on hyvä esimerkiksi seuraavista syistä:

  • Tästä olisi saanut helposti kaksi ja puolituntisen spektaakkelin, mutta olikin tehty puolitoistatuntinen, erittäin hieno ja tiivis elokuva, jossa ei ollut yhtään mitään turhaa.
  • Pääosanainen, Sarah Snook, on ihan tajuton.
  • Tapaus Ethan Hawke. Roscoe aloitti ennen elokuvaa keskustelun siitä, mitä mieltä olemme Ethan Hawkesta, jolloin jouduin tunnustamaan, että minulla oli vielä 25-vuotiaana Hawken juliste seinällä, jossa hän niin grungena ja ihanana nojailee seinään, ja kun hän on kirjailijakin, ja oi. Sitten Roscoe kertoi, että hänestä Ethan Hawke on ärsyttävä. Niin että perheemme mielipide Ethan Hawkesta on aika kahdenlainen, mutta minusta hän oli joka tapauksessa tässä elokuvassa oikein hyvä, niin kuin on aina, ja komea, ja ihana.
  • Tarina on ihan todella omaperäinen, mikä on nykyään aika harvinaista. Tämmöisen tarinan kehittäjälle nostaa mielellään hattua. Tosin aina pikkuisen ennen kuin käänne paljastui, arvasi mitä oli tulossa, mutta sehän on justiinsa parasta.

Puolivälissä elokuvaa ihmettelin, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota, mutta sitten kun juoni lähti avautumaan, tajusin, että tämä on todennäköisesti amerikkalaiselle yleisölle a) liian monimutkainen ja b) liian hurjaa meininkiä. Minulle sen sijaan oli just hyvä.

Niin että yhtiöltämme vankka suositus!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Gravity

Alfonso Cuarón, 2013

Kuva

Nyt viimein sain katsottua Gravityn, jota luulin jo hyvän matkaa katsoneeni, kunnes ilmeni, että kyseessä olikin Interstellar.

Ei näissä elokuvissa kovin paljon yhtymäkohtia lopulta ollut, mitä nyt se avaruus. Haluan nyt heti tässä avautua siitä, miten vihaan avaruutta. Samaistuinkin tässä elokuvassa kauheasti pääosanaiseen, Ryaniin, jota esitti Sandra Bullock, joka mutisi yksinään avaruudessa, että "I hate space". Ymmärsin häntä. Tosin meissä on se ero, että hän oli jostain syystä mennyt avaruuteen, minä en.

Mietin elokuvaa katsoessani miten kauheaa olisi, jos ihmiskunta elinaikanani evakuoidaan avaruuteen. Että voisinko tehdä perheelleni niin, että jäisin yksinäni tuhoutuneelle maapallolle. Varmaankaan kaikki eivät kuitenkaan pääsisi avaruuteen, joten ehkä kaikille olisi helpotus, jos minä jättäytyisin heti maahan. Koska onhan jo sadoissa elokuvissa todistettu, että avaruus on aivan hengenvaarallinen paikka eikä siellä voi ihminen elää.

Tässäkin elokuvassa se oli hilkulla. Ryan on ensimmäisellä avaruusreissullaan, kun koko hänen avaruusvekottimensa, en minä tiedä oliko se asema vai sukkula vai mikä, mutta kumminkin se, niin se tuhoutuu. Ryan jää kollegansa Mattin kanssa leijumaan avaruuteen, eikä näytä kovinkaan todennäköiseltä, että he selviäisivät.

Kamalan ahdistavaa. Elokuva on yhtä puhinaa ja huutoa tyhjyyteen. NASA ei vastaa puhumelimeen, kukaan ei kuule, paitsi tuntemattomankielinen Aningaaq.

Joten tuomitsen tämän elokuvan niin, että tämä ei ollut pätkääkään minulle suunnattu elokuva, enkä erityisemmin pitänyt siitä, mutta ymmärrän hyvin, että ihmiset, jotka eivät ala hyperventiloida pelkästä ajatuksesta avaruuteen joutumisesta, saattavat hyvinkin pitää tätä elokuvaa erinomaisena. Taidan lähitulevaisuudessa jättää avaruuselokuvat muille. Tai no, haluan nähdä Yksin Marsissa kyllä, mutta heti sen jälkeen.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Hämäränmaa

Marie Hermanson: Hämäränmaa
(Skymningslandet)
Suom. Jaana Nikula
Like, 2015


Hairahduin lukemaan Hermansonin edellisen käännetyn kirjan, Laakson, tietämättä, että se oli hurja trilleri. Lukukokemus oli jokseenkin nopea, koska pelotti niin hitosti. Ja minä en siis tykkää pelätä lukiessani. Siinä mielessä on aika jännä ilmiö, että kirja on selvästi kuitenkin jättänyt myönteisen muistijäljen, koska nähdessäni Hermansonin uuden kirjan, tämän Hämäränmaan siis, olin ihan, että nyt kyllä pitää päästä äkkiä lukemaan!

Jos vertaan Hämäränmaata Laaksoon, voin kertoa, ettei tämä ollut ollenkaan niin pelottava. Oli vähän jänskä, mutta ei tosiaan mikään trilleri. Mutta erittäin hyvä kirja, muilla avuilla.

Hämäränmaa kertoo Martinasta, joka saa pätkätöitä epäreiluilla ehdoilla ja kämppäkin menee alta. Hän törmää vanhaan kaveriinsa Tessaniin, joka työskentelee 40-luvulla kartanossa. Niin, 40-luvulla. Vanha Florence on unohtunut sinne, ja vaatii, että hänen henkilökuntansakin on 40-lukulaista. Kartanossa on ihanan pysähtynyt tunnelma, joten ilmankos sinne alkaa lappaa enemmänkin väliinpudonnutta nuorisoa.

Kirjan tarina on ihan kiinnostava ja vähän jännäkin, mutta kiinnostavinta kirjassa oli nykyaikainen pätkätyön kuvaus. Martinan tilanne, mutta erityisesti kolmikymppinen Andreas, joka on valmistunut biologiksi ja web-designeriksi, eikä silti onnistu saamaan sellaista työtä, jolla hankkisi asunnon ja maksaisi opintolainan. Ja enempää ei voi kouluttautua, koska opintolainapiikki on tapissa. Vanhemmat eivät voi käsittää, miksi Andreas ei voisi mennä töihin vaikka tehtaaseen (siksi, ettei mitään tehdastyötä enää ole olemassa) tai poimia marjoja (siksi, että marjasesonki on pari kuukautta, eikä ulkomaisille poimijoille maksettavalla palkalla Upsalassa elä). En ole lukenut kovin montaa kirjaa, joissa käsiteltäisiin työelämän murrosta ja pätkätöiden kurimusta näin hyvin ja suoraan. Sitä, miten ei voi suunnitella tulevaisuutta, kun ei edes tiedä voiko maksaa seuraavan vuokran. Tärkeä aihe.

Olin myös häkeltynyt ymmärtäessäni, että Hermanson on ruotsalainen. Olin Laaksoa lukiessani kuvitellut, että hän on mahdollisesti jostain Saksasta tai Itävallasta. Jänskä. Ja mitä ilmeisimmin myös hyvä kääntäjä näillä kirjoilla, koska usein ruotsalaisen kirjan tunnistaa kielestä, tässä ei yhtään, eikä varmaan myöskään Laaksossa, koska luulin sitä alkukieleltään saksalaiseksi. Laakson on kääntänyt Jonna Joskitt-Pöyry, tämän Hämäränmaan Jaana Nikula.

Aion lukea jatkossakin kaikki Hermansonit, taitava kirjailija.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Love is Strange

Ira Sachs, 2014

Kuva

Ben ja George ovat olleet neljättäkymmenettä vuotta yhdessä ennen kuin menevät naimisiin. He ovat ihastuttavia, tyylikkäitä, sivistyneitä newyorkilaisherroja. Miehet eivät ole koskaan salanneet elävänsä yhdessä, joten onkin yllätys, että avioliitto on liikaa Georgen työnantajalle, ja hän saa potkut. Potkujen myötä Benin ja Georgen on luovuttava kodistaan. Tämä kaikki tapahtuu ihan elokuvan alussa.

Elokuva kertoo siitä, miten jouduttuaan kodittomiksi Ben ja George joutuvat erilleen toisistaan, ja mitä heidän uusissa sijoituspaikoissaan tapahtuu. George muuttaa alakerran poliisipariskunnan luo, joiden elämä on ylettömän sosiaalista, juhlia toisensa perään ja ihmisten jatkuva virta sisään ja ulos. Ben muuttaa siskonpoikansa perheen luo. Siitä aiheutuu ongelmia, koska asunto on pieni, Ben nukkuu perheen pojan kanssa kerrossängyssä ja äidin on vaikea tehdä töitä kun Ben tykkää niin kovasti jutella.

Elokuva oli oikein hyvä. Sellainen, mitä joku voisi luonnehtia sanalla "elämänmakuinen", ellei vihaisi koko sanaa, niin kuin mina vihaan. Ben ja George ovat aivan ihania ja näyttelijät loistavia.

Ihaninta elokuvassa olivat kuitenkin kodit. Minäkin haluaisin asua juuri sellaisessa kodissa kuin kaikilla tämän elokuvan ihmisillä oli! Tai sitten haluaisin tämän elokuvan lavastajan meille konsultoimaan sisustusasioissa.

"Mutta ajattelepa, mikä tässä tarinassa oli sellaista, mikä saa kenetkään haluamaan käyttää sen tekemiseen kaksi vuotta elämästään?" Roscoe kysyi. Niin, jos sitä noin haluaa ajatella, niin joo. Koska olihan tämä kerrassaan mainio, suloinen, koskettava, hauskakin, sellainen oikein newyorkilainen elokuva, mutta toisaalta en minä tiedä miksi joku haluaisi tehdä tämän elokuvan, jos voi tehdä vaikka - no, minkä tahansa elokuvan. Mutta saavat kai elokuvia tehdä sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole tarvetta lohikäärmeille, ja kivahan niihin on kuluttaa puolitoista tuntia elämästään.

Mutta olisko silti vähän kiva, jos joku viitsisi tehdä sellaisen ihanan pienen newyorkilaiselokuvan, jossa on rakkautta, elämää ja lohikäärmeitä? Minusta olis!

torstai 5. marraskuuta 2015

Tapaus ötökkä

Tiistaina kaadoin Pallas Kanelikakun lautaselle muroja. Murojen lisäksi lautaselle ilmestyi pieniä mustia öttiäisiä, jotka äkkiä vipelsivät murojen alle piiloon. Helvetinperkele, ajattelin. Ei minulla ole nyt aikaa tähän. Ei nyt, ei ehkä koskaan.

Samana iltana töitten jälkeen otin jätesäkin ja heitin kaikki hiemankaan epäilyttävät pakkaukset kaapista menemään. Onneksi olen viime aikoina ollut innokas pussinsulkijoiden hyödyntäjä, ja iso osa tavaroista oli kunnossa. Guugletin, ja lähetin muun perheen rautakauppaan ostamaan myrkkyä.

En ole kovinkaan ötökkäherkkä, asuinhan suurimman osan lapsuudestani talossa, jonka keittiössä asusti onnellinen muurahaisyhteiskunta. Muurahaiset vain hengailivat siellä, eivät purreet, eikä niitä ei juuri koskaan ollut ruuissa, joten totuimme niihin. Tosin isäni kävi varsin viihdyttävää yhden miehen sotaa niitä vastaan liiskamalla niitä yksitellen. Joskus yritin ehdottaa, että jos hän oikeasti haluaisi muurahaisista eroon, ne kannattaisi varmaan myrkyttää, mutta ilmeisesti isästänikin oli hauskaa tappaa niitä yksitellen, koska ketään ei muistaakseni koskaan myrkytetty.

Eivät nämä muurahaiset mihinkään liity, halusin vain kertoa, etten ole hyönteishysteerikko, kestän luontoa asuintiloissani.

Nyt kuitenkin guuglettaessani menin jonkinasteiseen paniikkiin ja päätin myrkyttää. Eilen kulutin koko aamupäivän siihen, että tyhjensin kaikki keittiön kaapit. Ilmeni, että meillä on enemmän kahvikuppeja kuin tulemme tarvitsemaan seitsemän elämän aikana, ja kaksi kahviastiastoa, joista kumpaakin on käytetty ei yhtään kertaa. Ottaen huomioon, että asumme aika ahtaasti, voisi harkita astiastoista luopumista, ja jos joskus tarvitsemme kahviastiaston, voimme vuokrata sen. No juu. Mutta romua siis on. Ihan hitosti. Yksi alakaappi oli täynnä käytöstä poistuneita paistinpannuja, kun en ole ehtinyt selvittää miten ne pitää kierrättää. En aio enää laittaa niitä kaappiin.

Sitten suihkin myrkkyä. Se haisi. Jätin kämpän tuulettumaan ja lähdin töihin.

Illalla koti haisi edelleen myrkylle. Muu perhe oli käynyt pizzalla ja syönyt työhuoneessa banaania. Pallas Kanelikakun mielestä tuholaiset ovat varmaan ihana seikkailu.

Tänään pesin kaikki kaapit ja laatikot yltä päältä ja alta ja aloin kantaa kamoja takaisin. Vielä pitää hommata tiiviitä astioita kuivatuotteille.

Se, mihin tällä pitkällä sepustuksella oikeastaan pyrin, on jotain seuraavan kaltaista.

Viime aikoina olen ollut epämääräisen kateellinen ihmisille, joiden koko talo palaa ja kaikki tavarat siinä mukana. En oikeasti, mutta on häiritsevä ajatus olla edes epämääräisesti kateellinen ihmisille, joiden koko omaisuus tuhoutuu. Se vain kuulostaa niin vapauttavalta! Minä istun kaikki illat omaisuuteni keskellä ja tuijotan sitä lamautuneena miettien, miten pääsisin siitä eroon, ilman, että tarvitsisi tehdä mitään, kun minulla ei ole aikaa eikä voimia alkaa mihinkään ihmeen KonMari-hommiin.

Tänään sitten huomasin toivovani, että löytäisin muistakin huoneista jälkiä tuholaisista, että olisi pakko siivota kunnolla ja heittää tavaraa huoletta pois. Kamalan häiritsevää. Toivon hiiriä, että olisi pakko siivota. Toivon tulipaloa, että pääsisin tavarasta eroon.

En tiiä. Onneksi ensi vuonna on väistämättä edessä putkiremontti, joka varmasti pakottaa käymään omaisuutensa läpi. Siitä tulee syvästi perseistä, mutta mahtavaa.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
(Tales from Outer Suburbia, 2009)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Lasten keskus ja Kirjapaja, 2015

Luin joku aika sitten Shan Tanin upean kuvateoksen The Arrival. Se oli hienon hieno teos maahanmuutosta, oudosta maailmasta, yhtä aikaa surullinen ja lohdullinen. Sen jäljiltä ei tarvinnut käyttää aivokapasiteettia sen miettimiseen, kiinnostaako minua Tanin muu tuotanto, joten aivan automaattiohjauksella varasin tämän uutukaisen kirjastosta.


Etäisten esikaupunkien asioita on käsittääkseni tarkoitettu lastenkirjaksi, mutta minusta se sopii kyllä vähintään yhtä hyvin ellei paremminkin aikuisille, mikä on aina hyvän lastenkirjan merkki. Siis, että kyseessä on hyvä kirja, ei alentuvaa muhinaa. Minulle tullut kappale on sijoitettu Itäkeskuksen kirjastossa nuorten osastolle, mutta en ole ihan varma laittaisinko sitä itse sinnekään. En minä oikein tiedä mihin tämä kuuluisi, että oikeat ihmiset sen löytäisivät. Ihanien kirjojen osastolle? Parhaiden kirjojen osastolle? Joka tapauksessa, ei tämä ihan pienille lapsille avautune, vaikkei varmaan haitaksikaan ole.


Etäisten esikaupunkien asioita on kokoelma tarinoita. Osa tarinoista on sarjakuvamaisia, on kollaasia, on kuvaa ja tarinaa. Kuvat ovat ihmeellisen monipuolisia. Tanin luoma maailma on sadunomainen, mutta silti tuttu. Siellä pihalle ilmestyy dugongi, ullakolta löytyy salainen puutarha, kaduilla hortoilee tikku-ukkoja. Tarina voi alkaa esimerkiksi näin:
"Hassua miten nykyään, kun joka kodilla on oma mannertenvälinen ballistinen ohjus, niitä tulee tuskin ajatelleeksi."

Kuvat ja tarina ovat yhtä. Tarinat eivät avaudu ilman kuvia ja toisin päin, mistä huomaa, että kirja on yhden ihmisen loppuun asti ajateltu taideteos. Kirja on humaani, kaunis ja hyvän asialla. Tarinat ovat vähän surumielisiä, mutta silti turvallisia, kauniita ja vähän hassujakin.

Tähän loppuun haluaisin esittää haltioituneen huokauksen, että kyllä olen onnellinen, että maailmassa on näin hienoja taiteilijoita ja minä saan heidän työstään nauttia. Taidan ostaa tämän omaankin hyllyyn, koska haluan Pallas Kanelikakun lukevan tämän puhki muutaman vuoden kuluttua. Tämmöisiä kirjoja on kiva kerätä hyllyyn ja toivoa, että niistä muodostuu tärkeitä kirjamuistoja, lapsuuden merkkipaaluja.

torstai 29. lokakuuta 2015

The Museum of Extraordinary Things

Alice Hoffman: The Museum of Extraordinary Things
Lukijat: Judith Light, Grace Gummer ja Zach Appelman
Simon & Schuster Audio, 2014


Minulla on joku äänikirjakirous meneillään, huomaan. Tämänkin aloitin ihan mielissäni, ensimmäisen luvun kuuntelin innoissani, mutta toisen luvun kuunneltuani tajusin, etten muistanut siitä mitään. No, kuuntelin sen uudestaan. Kokonaisen tunnin. Hyvä että kuuntelin, koska muuten en olisi tiennyt yhtään, kuka on se mies, joka on puolet kirjasta kertojana.

Joka tapauksessa, tämä kirja kertoo New Yorkista vuonna 1911. Päähenkilö on Coralie, joka elää ihmeellisten asioiden museossa, friikkisirkuksessa, jonka hänen isänsä omistaa. Coralie on hämmästyttävä merenneito, jolla on sormien välissä räpylät ja hän pystyy olemaan veden alla tosi kauan. Eddie sen sijaan on maahanmuuttaja, joka on vieraantunut juutalaisesta perheestään ja ryhtynyt valokuvaamaan.

Periaatteessa kaikki oli ihan kiinnostavaa, mutta silti olin vähän, että blääh. Ehkä tässä oli jotain samantyyppistä hengettömyyttä kuin Kaikki se valo jota emme näessä. En osaa sitä tarkemmin kuvailla, mutta kaipaisin vähän äksöniä vissiin. Oli paljon kuvailua, hienoja maisemia, mutta varsinainen asia jäi etäiseksi.

Ehkä vika oli lukijassa. Äänikirjassa oli kolme lukijaa, yksi molempien päähenkilöiden minäkerronnalle ja kolmas kolmannen persoonan kerronnalle. Kirjan lopuksi kirjailija ja tämä kolmannen persoonan lukija, Judith Light, keskustelivat kirjasta ja amerikkalaiseen tyyliin ylistivät toisiaan ja itseään, jolloin tajusin, että oikeastaan ehkä eniten minua ärsyttikin juuri tämän kyseisen lukijan tyyli. Joten pidän ihan mahdollisena, että tämä oli ihan hyvä kirja, mutta lukija pilasi sen minulta.

Tai ehkä minä en vain osaa jotenkin keskittyä. Ehkä olen liian väsynyt ja stressaantunut ja ajattelen omiani. Ehkä olenkin vain paska äänikirjojen kuuntelija, joka epäoikeudenmukaisesti mollaa kirjoja, joissa ei ole mitään vikaa, vain siksi, ettei itse osaa rauhoittua. Olisikohan nyt hyvä ottaa kuunneltavaksi jotain vieläkin helpompaa, vai jotain vaikeampaa, joka pitäisi väkisin ajatukset kuuntelussa? Enpä kyllä tiiä. Joka elää, se näkee, tai kuulee, tai on kuulematta.

PS. Kävin Audiblessa katsomassa arvioita ja näyttää siltä, ettei Judith Lightin esitystä ole arvostettu muissakaan piireissä ja sitten tuli kauhean paha mieli hänen puolestaan, kun itsekin aloin tässä häntä syytellä. Hän on varmasti hieno ihminen eikä se lukusuoritus nyt NIIN huono ollut, olen kuunnellut paljon huonompiakin. Verta pakkiin vaan, Judith, ei saa luovuttaa!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Alihovimestari Minor

Patrick DeWitt: Alihovimestari Minor
(Undermajordomo Minor)
Suom. Tero Valkonen
Siltala, 2015


Jos en saisi olla minä, haluaisin olla Patrick DeWitt. Kirjailijana siis. Mahdollisesti myös ihmisenä, mutta koska en tiedä hänen elämästään yhtään mitään, niin varmuuden vuoksi sanotaan, että vain kirjailijana.

Sistersin veljekset oli ihan huikea kirja, joten olin pöllähtää pyllylleni kun yhtäkkiä töissä tajusin piteleväni kädessäni kirjailijan uutta teosta. Ahmin heti sata sivua ja olin, että vau. Sitten luin välissä Oksasen Norman, ja alihovimestari jotenkin jäi. Nitkuttelin pari sivua kerrallaan pitkään, kunnes eilen pääsin taas lukemisen hurmioon ja hujautin kirjan loppuun kertarykäyksellä.

Tämä kirja todella hyötyy rysäyksenomaisesta lukutavasta. Kun luin hitaasti, tuntui koko kirja laahaavan, mutta en usko, että se oikeasti laahasi, minusta vain tuntui siltä. Kirjassa nimittäin tapahtuu koko ajan ja tapahtumat vain hullunevat loppua kohti.

Kirja kertoo nuoresta Lucien Minorista, eli Lucysta, joka lähtee alihovimestariksi kaukaiseen linnaan. Lucy on aika omahyväinen ja totuutta taivutteleva tyyppi, mutta ei se haittaa, eivät ole ihan normaaleja muutkaan hänen lähellään. Jo junassa matkalla hän tutustuu pariin huijariin, jotka ovat mitä sydämellisimpiä ihmisiä, mitä nyt jatkuvasti nyysivät Lucyn piipun. Alihovimestarin homma on aika erikoista, koska linnan paroni on aika jännittävä heppu, eikä edellisen alihovimestarin kohtalokaan ole sieltä selkeimmästä päästä. Lisäksi lähistöllä ammottaa maassa Erittäin suuri reikä.

Tarina on vähän niin kuin rakkaustarina, vähän niin kuin satu, erittäin paljon niin kuin mielikuvituksen riemuvoitto. Ihailen syvästi ihmistä, joka kirjoittaa tämmöisiä kirjoja. DeWitt on kirjoittajana ihan holtiton, jotenkin niin irti ja silti hallittu, etten voi kuin möhistä ihailusta. Toivottavasti hän elää pidempään kuin minä ja julkaisee tasaisesti. Ei tämä kirja täydellinen ollut, ei uusi Sistersin veljekset, mutta jos nauttii täysin pidäkkeettömästä meiningistä, tässä on juuri sitä. Ja minähän nautin.

Kirjan loputtua eilen olen koko päivän miettinyt, mistä tämä oikeastaan kertoi, enkä minä edelleenkään tiedä. Ehkä valehtelusta. Tai sitten ei. Olin kirjan loputtua niin äimistynyt lukukokemuksestani, että tein niin poikkeuksellisesti, että guuglasin The Guardianin ja The New York Timesin arviot, koska en osannut sanoa, mitä mieltä olin. Yleensä kun en tosiaan jaksa etsiä ulkomaisia arvioita. En tiedä olenko samaa mieltä kuin nuo arvoisat arvioitsijat, mutta jos haluaa lukea kirjasta jonkun hieman edistyneemmän arvion, kannattanee tämän blogin sijaan siirtyä esimerkiksi noihin.

torstai 22. lokakuuta 2015

Cobain: Montage of Heck

Brett Morgen, 2015


Eilen särki päätä ja hartioita niin, että meinasin oksentaa. Ajattelin, että tämän dokumentin voisin katsoa, vaikken välttämättä jaksa pitää silmiä auki, koska sehän kertoo varmaan lähinnä musiikista, jota voi kuunnella.

No ei.

Kyllä se kertoi musiikistakin, mutta eniten kuitenkin Kurt Cobainista ihmisenä. Dokumentti koostuu lähinnä Cobainin kotivideoista, muistiinpanoista ja merkinnöistä, jotka on on animoitu todella hienosti. Myös läheisiä haastatellaan, perheenjäseniä, Krist Novoselicia ja Courtney Lovea.

Ihan hirveän mielenkiintoista! Niin hieno dokumentti, että katsoin sen, vaikka päätä särki ihan perkeleesti silmien auki pitäminen. Toisaalta se sopi hyvin tähän, koska Cobain kärsi lähes koko elämänsä voimakkaista vatsakivuista, joita lääkitsi itse esimerkiksi heroiinilla. (Itse lääkitsin päänsärkyäni ibumaxilla, joka ei auttanut, mutta ei tässä ollut nyt tarkoitus minusta puhua, halusin vain kertoa, etten samaistunut siihen heroiiniosioon.)

Olipa muuten kiinnostava kohta, kun Cobain mietti ääneen, että hän luopuisi kaikesta jos voisi olla vain terve, mutta sitten toisaalta hän pelkäsi kivun menevän pois, jolloin hän ei ehkä voisi enää tehdä taidetta.

Elokuva oli todella selittelemätön. Cobainin lapsuudesta kerrottiin, ja sitten ääneen tuli äiti, jonka tarinoiden totuudellisuuden voi katsoja ihan itse päättää aiemmin kuullun perusteella. Ja Courtney Loven ja Cobainin vanhemmuus, siitäkin voinee olla montaa mieltä, mutta kyllähän se on aika jäätävää nähdä alle vuoden ikäinen mukelo sellaisen isän sylissä, joka on niin töötissä, ettei silmät pysy auki.

Mietin, miltä Frances Beanista mahtaa tuntua katsoa tätä elokuvaa, mutta tajusin juuri, että hänhän on elokuvan executive producer ja on varmaankin myös antanut luvan käyttää materiaaleja, vaikkei itse olekaan äänessä muuten kuin jokeltelemalla videoilla.

Elokuva luo kuvan älyttömän herkästä elämäntapataiteilijasta, joka suuntasi kaiken tarmonsa taiteeseensa. Juttelimme Roscoen kanssa katsoessamme siitä, miten on sellaisia taiteilijoita, joiden määränpää on on olla Suuri Taiteilija, ja sitten on näitä Cobainin kaltaisia taiteilijoita, joiden määränpää on tehdä mahdollisimman hyvää taidetta, riippumatta siitä, onko kukaan siitä kiinnostunut. Uskoisin, että tuo määränpää erottaa taiteessa kuin taiteessa jyvät akanoista. Musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja kaikessa.

Niin että oli ihan todella hieno henkilökuva poikkeuksellisesta ihmisestä, hienoja animaatioita ja musiikki tietysti. Ihailen Cobainin taidetta, suren hänen kohtaloaan. Suosittelen erittäin painokkaasti.

PS: Roscoe voivotteli kovasti, ettei hän ollut Ruisrockissa silloin kun Nirvana soitti siellä. Huomautin, että se olisi ollut vähän outoa, ottaen huomioon, ettei hän ollut silloin vielä täyttänyt kahtatoista vuotta. Ja lisäksi, ajatelkaapa, Cobainin kuolemasta on yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta!! En tiedä mistä tulee vanha olo jos ei siitä. Aika, tuo paskan fiiliksen ulottuvuus.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Perkeros

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros
WSOY, 2013


Kirjan lukeminen jäkittää jäk jäk jäk, joten ajattelin tehdä edes jotain järkevää puhelimen pläräyksen sijaan ja otin käteeni pitkään hyllyssä odottaneen Perkeroksen.

Perkeros oli Sarjakuva-Finlandia ehdokkaana 2014 ja pidän kovasti JP Ahosen piirrostyylistä, joten odotukset olivat korkealla, vaikken hevistä muuten niin perustakaan.

Koska Perkeroshan on siis hevibändi, tai avantgardistinen hevibändi, jos tarkkoja ollaan. Tarinan päähenkilö on perfektionistinen biisintekijä-kitaristi Akseli, joka tuskailee, kun tyttöystävä on sitä mieltä, että mene jäbä töihin, mutta sydän sanoo, että musiikki on oikea tie. Bändin muut jäsenet ovat ikivanha hippi, mahtava mimmi, karhu ja turkkilainen pizzanpaistaja. Oikeastaan pidin eniten kaikista muista bändin jäsenistä, etenkin turkkilainen, hippi ja karhu olivat ihan huippuja, sen sijaan Akselista en niin kovin perustanut, hän oli vähän ärsyttävä ja itsekeskeinen. Puoleen väliin asti tarina tuntui vähän tylsältä, mutta sitten kun päästiin vauhtiin, todella päästiin vauhtiin.

Kun kaikki osat lasketaan yhteen, pidin Perkeroksesta kovasti ja aion hetimmiten tutustua muuhunkin Ahosen piirtämään aineistoon, koska itsekin ajoittaisena perfektionistina arvostan ihan hirveästi tämmöistä tyyliä, joka näyttää yhtä aikaa älyttömän rennolta ja samalla täydelliseltä. Joskus harhaisesti olen ajatellut, että olisi kiva joskus kokeilla sarjakuvaa itsekin, voiko se nyt niin vaikeaa olla, mutta sitten näkee tämmöistä piirtämistä ja tajuaa, etten ikinä ikinä ikinä voisi olla lähellekään näin hyvä. Ja miksi tehdä mitään, jos ei edes omasta mielestään voi olla hyvä. Ei vaan, parempi että pysyn jatkossakin vain tekstin parissa.

No niin. Mutta Perkeros oli siis hyvä. Kateutta herättävän hyvä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Interstellar

Christopher Nolan, 2014

Kuva

Ensimmäisen tunnin kuvittelin katsovani elokuvaa, jonka nimi on Gravity, koska tässä puhuttiin niin paljon painovoimasta. Sitten Roscoe, joka on nähnyt Gravityn, toisin kuin minä, huomautti, että aika samanlaisia elementtejä tässä kuin Gravityssa, johon minä, että mitä helvettiä, mikä tämä sitten on jos ei Gravity. No Interstellar.

Interstellar on suuren suuri avaruusooppera. Nyt kun olen ymmärtänyt, että kyseessä on eri elokuva kuin Gravity, olen muistellut, millaiset odotukset minulla tätä elokuvaa kohtaan olikaan silloin kun tämä pyöri elokuvissa ja melkein menin sen katsomaan, mutta valitsinkin Birdmanin. Mikä näin jälkikäteen oli muuten hyvä valinta. Muistaakseni ajattelin, että tämä on jonkinlainen taiteellinen ja hyväntahtoinen avaruuselokuva, jotain Solariksen ja 2001 Avaruusseikkailun kaltaista ehkä. No, olisihan se tietysti pitänyt arvata, kun ohjaajana on Christopher Nolan, että aika paljon vähemmän taiteellinen elokuva oli kuin kuvittelin, enemmän amerikkalainen ja sentimentaalinen. Oikeastaan tämä oli vähän niin kuin 2001 Avaruusseikkailu ja Armageddon olisi sekoitettu.

Elokuva kertoo lähitulevaisuudesta, jossa ihmiskunta tekee hidasta kuolemaa maapallolla, jonka se on tappanut. Ei enää vihannoi laiho laaksossa, vain maissi jaksaa ja sekin tekee kuolemaa. Elokuva kertoo pelkästään amerikkalaisista, joille tärkeintä on perhe ja rakkaus. Tehdään selväksi, että tärkeämpää kuin ihmiskunnan pelastuminen on oma perhe. No, ei siinä mittään, käyhän se niinkin, mutta itse tykkään ajatella vähän toisin. Pelastusta lähdetään hakemaan avaruudesta. Aiemmin on lähetetty tiedustelijoita mustan aukon kautta ja nyt pitäisi lähteä tarkistamaan mikä kolmesta mahdollisesta paikasta olisi paras ihmiskunnan uudelle kukoistukselle.

Nyt kun kirjoitan tätä tulee auttamatta vähän semmoinen olo, että jos ihmiskunta on jo tuhonnut yhden planeetan, voitaisiinko vain hyväksyä, että olemme ansainneet kuolla nälkään. Emme ole kovin kiva laji. Annetaan avaruuden olla.

Alkaa suorastaan ärsyttää. Katsoessa pidin tästä elokuvasta paljonkin, oli pitkästä aikaa kunnollista meininkiä, mutta nyt jälkikäteen ärsyttää. Kaikki se rakkauspaatos ja perhepaatos ja jotenkin lapsellinen tiedemussutus ja lisäksi Mäthyy Mäkkonahii oli omituisen oranssi. Kyllä tämä kannattaa katsoa, mutta huomaan, etten pysty nyt kirjoittamaan tästä mitään järkevää kun ärsyttää niin paljon.

Tämä on kyllä monin tavoin hyvin subjektiivinen blogi, josta on turha tulla mitään kovin analyyttista tulkintaa etsimään. Hieno avaruusviihdemätkäys, mutta toisaalta ihan käsittämättömän ärsyttävä. Siinä, olkaa hyvät.

PS: Varasin sen Gravityn kirjastosta. Ehkäpä se on vähemmän ärsyttävä.

PPS: Olin aivan järkyttynyt siitä, että koulutusjärjestelmä oli romahtanut eivätkä kaikki halukkaat päässeet yliopistoon, enkä niinkään siitä, että ihmiskunta meinasi kuolla nälkään. Nyt kun mietin, taidan olla itse hiukan omituinen, eikä tässä elokuvassa välttämättä ollutkaan mitään vikaa.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Norma + Lue naiselle ammatti



Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää! Ajattelin, että tänään on hyvä päivä blogata juuri tästä asiasta.

Osallistuin viime vuonna Saaran innostamana Naisten pankin järjestämään Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan. Tänä vuonna Saara haastoi taas mukaan, mutta tällä kertaa hän houkutteli minut tapahtumaan nimeltä Lue naiselle ammatti, mikä olikin kivaa, koska tykkään kyllä kävellä, mutta vielä enemmän tykkään lukea. Lisäksi lukeminen sopii erityisen hyvin Naisten pankin teemaan, sillä tyttöjen lukutaitoon satsaaminen on tehokkaimpia keinoja vaikuttaa maailman tilaan. Kirjoitin siitä jo viime vuonna, joten siteeraan itseäni:
Tutkimusten mukaan tehokas tapa vaikuttaa väestönkasvuun on kouluttaa tyttöjä. Koulutetut tytöt menevät naimisiin myöhemmin, saavat vähemmän lapsia ja osaavat hakea tietoa ja viedä lapsensa lääkäriin. Jos ei osaa lukea, on muiden armoilla kaiken tiedon suhteen. Koulutettu äiti on tehokkain tapa rikkoa köyhyyden kehä. Jos nainen osaa lukea, hän voi ottaa asioista selvää. Naisten kouluttaminen ja työllistäminen ei ole mikään feministinen tasa-arvojuttu, vaan kyse on koko maailman pelastamisesta.
Naisten pankki tukee naisten yrittäjyyttä esimerkiksi antamalla mikrolainoja. Tukemalla naisia työllistämään itsensä, tuetaan samalla naisen perhettä ja koko kyläyhteisöä, autetaan ihmisiä auttamaan itseään.


Lue naiselle ammatti -tapahtuman osa on Norma-kiertue, jossa Sofi Oksanen kiertää eri kaupungeissa keskustelemassa uutuuskirjansa teemoista. Minä osallistuin ihan vain lukemalla kirjan, mutta kaikki halukkaat ovat hyvin tervetulleita kiertueelle, esimerkiksi huomenna maanantaina kiertue on Tampereella ja tiistaina Kuopiossa. Lisätietoja löydät täältä.

Norma sopii erittäin hyvin Naisten pankin teemaan, sillä se käsittelee erilaisia naisiin kohdistuvia ihmisoikeusrikkomuksia, joista osaa en ollut osannut edes kuvitella. Norma Rossin äiti on hypännyt metron alle ja yrittäessään selvittää mitä on tapahtunut, Norma ajautuu syvälle kansainvälisen kohdunvuokraus- ja kauneusbisneksen kiemuroihin.

Yllätyin miten paljon pidin kirjasta. Olen kyllä pitänyt kaikista lukemistani Oksasista enemmän tai vähemmän, mutta Normassa on sellaista mielikuvituksen ja juonenpunonnan meininkiä, että vallan innostuin ahmimaan kirjan. On mahtavaa, että Oksanen tiedostaa asemaansa ja käyttää puheenvuoronsa hyvin. En tosiaan tiennyt kohdunvuokrauksesta juuri mitään ennen Normaa, nyt aion ottaa selvää. Kirja oli tietenkin fiktio, mutta valitettavasti Oksanen ei ole keksinyt nigerialaisia vauvafarmeja päästään. Olen todella iloinen, että maailmassa on rohkeita ihmisiä, jotka käyttävät voimakasta ääntään hyvän puolesta.

Ja sen lisäksi, että Norma on tärkeä puheenvuoro, se on varsin menevä dekkarimainen spefi-tarina, josta ei juonenkäänteitä puutu. Niin että vaikkei olisi erityisen kiinnostunut naisten asemasta kauneusbisneksessä, on tämä silti oikein riemastuttava kirja!

Naisten pankin kanssa on hauska tehdä yhteistyötä. Toivottavasti moni muukin innostuu tukemaan kehitysmaiden naisia.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
(The Lowland)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2014


Olin kuullut vuosien saatossa Lahirista pelkkää ylistystä. Olin käsityksessä, että hänen taitonsa ilmenee parhaiten novelleissa, ja minä kun en niistä novelleista niin, joten jäi Lahiri tutustumatta. Joku aika sitten kuitenkin ostaa paukautin uusimman romaanin Tulvaniitty e-kirjana, kun ajattelin, että onhan se varmasti hyvä kun on niin kovin rakastettu.

Sitten lukupiirini valitsi Tulvaniityn lokakuun kirjaksi. Olin aivan mielissäni, koska minähän halusin lukea Lahiria ja viimeinkin oli pakko!

Tulvaniitty kertoo kalkuttalaisista veljeksistä, Subhashista ja Udayanista, heidän erilaisista valinnoistaan, rakkaudesta toisiaan kohtaan ja kaikesta mitä siitä seuraa. Kirja alkaa 50-luvulta ja päättyy nykypäivään. Oikeastaan kirja kertoo perheestä, rakkaudesta ja valheesta, Intiasta ja Amerikasta. Iso tarina, pitkä tarina.

Mutta voi. En tiedä oliko syynä se, että oli pakko lukea, vai se, että tämä kirja ei vain ollut minun juttuni, mutta kovin olin nihkeä lukukokemus. Tavallaan pidin kirjasta, halusin sen lukea, olin ihan kiinnostunut tarinastakin, mutta Lahiri kirjoittaa jotenkin niin kaukaa ja etäisen kohteliaasti, etten päässyt missään vaiheessa oikein sisään hommaan. Muutamassa kohtaa kirja onnistui imaisemaan mukaansa kunnolla, mutta muutaman sivun kuluttua huomasin taas olevani käsivarren mitan päässä kaikesta. Se oli harmillista.

Tänään käsittelimme kirjaa lukupiirissä ja ilmeni, että kaikki muut olivat lukeneet ihan eri kirjan. Muiden kokemus oli tunteikas ja elävä, he olivat poikkeuksetta pitäneet kirjasta todella paljon. Ymmärsin, että vian täytyy olla lukijassa. Eräs viisaista lukupiiriläisistäni lohdutti, että hän epäili sen johtuvan iästäni. Olen kuulemma liian nuori tälle kirjalle. Tästä tuli hyvä mieli, koska itse pidän itseäni hyvin iäkkäänä ja paatuneena. Mutta olen erittäin mielelläni liian nuori Lahirille! Palaan hänen seuraansa sitten myöhemmin ja tiedän, että minua odottaa hieno kirjailija heti sitten kun olen tarpeeksi vanha.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Safety Not Guaranteed

Colin Trevorrow, 2012


Odotin tältä elokuvalta paljon, ensinnäkin, koska kannessa mainitaan Little Miss Sunshine, joten ajattelin, että tässä on nyt mainio indieleffa, ja toiseksi, koska elokuvan idea on niin mainio.

Safety Not Guaranteed kertoo toimittajaharjoittelijasta Dariuksesta, joka lähtee ärsyttävän toimittajan kanssa tekemään juttua tyypistä, joka etsii avustajaa aikamatkalle. Kenneth aikoo matkustaa vuoteen 2001. Sitten seurataan Dariuksen ja Kennethin tutustumista, toisaalla ärsyttävän toimittajan ärsyttäviä puuhia, ja jännitetään, miten aikamatkalle käy.

Elokuvan ongelma oli se, että Darius oli jotenkin tosi rasittava, ärsyttävä toimittaja oli niin ärsyttävä, että jos joutuisin hänen kanssaan samaan autoon, olkoonkin Escalade, no itse asiassa Escalade varmaan ärsyttäisi minua vieläkin enemmän, mutta joka tapauksessa, jos joutuisin hänen kanssaan mihin tahansa autoon, menisin varmaan viiden minuutin sisällä katatoniseen tilaan, istuisin nurkassa humisten ja kuuntelisin omia verisuoniani. Aikamatkaaja Kenneth oli ihan kiinnostava, mutta ei se oikein riittänyt. Lisäksi Kennethiä seuraavat agentit olivat varmaan jotain kurssinsa heikointa materiaalia, koska jopa minä olisin parempi agentti.

Se, mikä elokuvan jälkeen eniten mietityttää, on se, että Dariuksen esittäjä Aubrey Plaza on ilmeisimmin kaikille muille tuttu sarjasta Parks and Recreation, mutta ei minulle, koska sitä hiton sarjaa ei löydy mistään, mistä minä sarjoja löydän. Eli kirjastosta tai Netflixistä. Oikein tunnen, miten sisälläni kohisee tyhjyys, kun en ole nähnyt Parks and Recreationia! Mistä, oi mistä minä sen löytäisin laillisesti ja ilmaiseksi? Okei, olisin valmis jopa vähän maksamaan. Mutta en paljon. Kolme pilkku viisi euroa per tuotantokausi voisin maksaa.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Vihdoin kotona

(Home)
Tim Johnson, 2015


Tänään rakkaimmista rakkain Pallas Kanelikakkuseni täytti neljä vuotta. Hän juhli päiväkodissa niin ankarasti, ettei ollut malttanut nukkua päiväunia. Kotona nenä vuosi ja päivänsankari oli lievästi sanoen tööt ja koska sunnuntaina on tarkoitus juhlia kavereitten kanssa, ajattelin, että voisi olla hyvä rauhoittua illaksi sohvalle katsomaan elokuvaa.

Kun sattuikin vielä olemaan juuri parahiksi lainassa Vihdoin kotona, jonka itsekin halusin nähdä, parkeerasimme koko perhe sohvan uumeniin.

Vihdoin kotona kertoo Böö-olioista, joiden erityistaito on pakeneminen ja piiloutuminen. He pakenevat kauheaa avaruusyrmyä Maahan, sitä ennen kuitenkin sijoittavat ihmiset väkisin kivoihin pikku lähiöihin. Oho on erikoinen Böö, sillä hän tekee kaiken väärin. Hän haluaisi olla kaikkien ystävä, mutta muut Bööt haluavat vain kököttää yksin. Tippi tyttö Possu-kissansa kanssa on unohtunut New Yorkiin eikä hän tiedä minne hänen äitinsä on kuljetettu. Oho ja Tippi ajautuvat yhteiselle reissulle.

Elokuva oli minusta oikein mainio. Tykkäsin huumorista, tykkäsin kielellä hassuttelusta, tykkäsin Tippin hahmosta ja elokuvan sanomasta. Pallas Kanelikakkukin tykkäsi, nauroi katketakseen välillä. Roscoen mielestä elokuvan pilasi paska musiikki, mutta hän onkin vähän semmoinen yhdenlainen.

Juu ei, mutta tänään pitää vielä askarrella tuhat ongintapussia. Taidan vähän stressata näistä synttäreistä, koska kun olin tänään kirjoittamassa ystävälleni K:lle viestiä ongintapusseista, meinasin kirjoittaa oksennuspussi, mikä toki voi olla käyttökelpoinen sen jälkeen, kun olen ihan itse leiponut synttäreiden tarjoomukset.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava, 2015


Minulla on vähän semmoinen typerä ongelma, että tuttujen ihmisten kirjoittamat kirjat ovat vaikeita. Ne ovat vaikeita siksi, että pelottaa, jos tuttu ihminen onkin kirjoittanut ihan huonon kirjan. Ja sitten ne ovat vaikeita myös siksi, että kun lukee tutun ihmisen kirjoittamaa kirjaa, näkee päähenkilön tilalla usein tämän kyseisen tutun ja alkaa kuvitella lukevansa tutun ihmisen elämästä, vaikka hyvin tietää, että kirjallisuus on fiktiivistä.

No voin heti paljastaa, että Laura Lehtola on naapurini. Ja voin paljastaa myös, että tämän kirjan kanssa ei ollut ollenkaan sitä ongelmaa, että kirja olisi ollut hetkeäkään huono.

Sen sijaan oli pieni ongelma, että kuvittelin kirjan päähenkilön Aapon Lauran näköiseksi. Alkuun. Mutta sitten lähdin niin innolla tarinan mukaan, että kyllä Aapo sai ihan omat kasvot ja Laura unohtui.

Pelkääjän paikalla kertoo Aaposta, jonka rakas vaimo sairastuu syöpään ja kuolee. Aapo jää kaksin pienen tyttärensä kanssa. Aapo on insinööri ja suurimman osan kirjasta todella rasittava tyyppi suoraviivaisessa suhtautumisessaan. Tässä voisi ajatella, että kyseessä on synkemmän puoleinen versio Eve Hietamiehen Yösyötöstä, mutta ei. Tai tavallaan joo, mutta ei, koska tämä kirja on jotenkin tosi paljon surullisempi, hauskempi, kauheampi ja ihanampi.

Ja sitä paitsi, tässä kirjassa on ihan parhaat viimeiset lauseet.

Toivoisin tälle kirjalle tosi paljon huomiota ja lukijoita toki siksi, että Laura on mahtava tyyppi, mutta ennen kaikkea siksi, että tämä kirja on ihan poikkeuksellisen hyvä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Poika nimeltä kuukivi

Sjón: Poika nimeltä kuukivi
(Mánasteinn)
Suom. Tuomas Kauko
Like, 2014


Ajattelin, että olisi kiva lukea jotain pientä. Poika nimeltä kuukivi oli mukavan löysästi taitettu ja nopea lukea. Ja oli se muutenkin oikein mukava kirja. Aika kummallinen, mutta mukava.

Kirja kertoo nuoresta pojasta Reykjavikissa vuonna 1918. Hän sekstailee miesten kanssa rahasta ja huvikseen ja käyttää rahansa elokuviin. Vuosi on historiallinen, Katla purkautuu ja espanjantauti yltyy hurjaksi pandemiaksi. Kiinnostavaa! Mutta sitten kuitenkaan ei niin kiinnostavaa, että yhtään enempää olisi jaksanut lukea. Siksi olikin hyvä, että kirja oli tosi pieni.

Olen kovin kiinnostunut Islannista, sehän on jotenkin niin ihmeellisen kuuloinen paikka, mutta aika vähän olen siitä silti lukenut. Juupa juu. No niin, mutta ihan hyvä kirja siis. Ja pieni. Sanoinko jo, että tämä kirja oli pieni?

tiistai 22. syyskuuta 2015

The Theory of Everything

James Marsh, 2014


Asioita, joita mietin tätä elokuvaa katsoessani:

1. Miksi Oscar-elokuvat ovat tämmöisiä tosipohjaisia, mielikuvituksettomia, komeita draamoja? Ja ennen kaikkea, miksi minä katson niitä, kun tiedän niiden olevan sellaisia?

2. Muistan miten pienenä katsoin Stephen Hawkingia televisiosta naapurissa ja kaverini opettajaäiti piti meille pitkän esitelmän Hawkingin erinomaisuudesta ja ihmeellisyydestä, mahdollisesti myös kvanttiteoriasta, mutta siitä en muista, koska olin suunnilleen kuusi vuotta, ja siitä, miten hän varmaankin kohta kuolee, koska on niin sairas. Tämä tapahtui 80-luvulla. Nyt on vuosi 2015, eikä Stephen Hawking vieläkään ole yhtään kuollut. Tämän ajattelemisesta tulee lämmin olo. Sellainen olo, että toivoa on aina.

3. Aviopuolisoni, jonka kanssa olen ollut yhdessä tällä viikolla kymmenen vuotta, kysyi minulta ihan vilpittömästi, olenko lukenut Ajan lyhyen historian. Hänen mielestään olisi ollut hyvin mahdollista, että olisin lukenut sen, sillä olenhan lukenut kaikenlaista muutakin yllättävää. Hän ei nyt ehkä ottanut huomioon, että a) jos pitäisi valita yksi asia, josta en tosiaankaan aio lukea yhtään kirjaa, se saattaisi hyvinkin olla fysiikka, ja b) olen keskittänyt paljon tarmoa siihen, etten lue mitään tosipohjaista. En siis ole lukenut Ajan lyhyttä historiaa. Aviopuolisoni sen sijaan toki on.

4. Milloin lopetan sekoittamasta toisiinsa Stephen Hawkingin ja Taylor Hawkinsin? Joka kerta, kun puhun Stephen Hawkingista pelkään, että sanoin väärän nimen, enkä itse edes tajua sitä. Toisin päin sillä ei olisi niin väliä, kun vaikuttaisin vain tiedenörtiltä, mikä on aina hyvä, vaikken sellainen edes ole.

5. Tämähän oli siis rakkauselokuva. Vaikken tästä oikeastaan kovin paljon muuten saanut, elokuvan aikana mietin kovasti sitä, miten vaikea tuollainen tilanne on ja miten hienoja ihmisiä Hawkingit elokuvan mukaan toisiaan kohtaan olivat. Miten tuollaisessa tilanteessa voisi toimia? Rouva Hawking uhrautui, herra Hawking yritti kovasti tulla vastaan, että rouva Hawking voisi saada edes jotain kivaa elämäänsä. Hirveän vaikea tilanne. Sitten taas, olivatko he kilttejä muita ihmisiä kohtaan, se on eri juttu. Minusta ehkä eivät.