tiistai 16. joulukuuta 2014

Sosiaaliongelmikko

Olin tänään Roscoen kanssa lounaalla. Hän kysyi, sopiiko jos hänen työkaverinsa tulevat mukaan. Tietysti sopii, minä vastasin. Hän tuli kuitenkin yksin. Työkavereista tuntui kuulemma vaikealta vaihtaa sosiaaliseen moodiin. Olin valtavan helpottunut, koska minusta se ei tuntunut vaikealta vaan mahdottomalta.

"Mutta minähän kysyin sopiiko se. Sä olisit voinut sanoa, että haluat mennä kahdestaan", Roscoe sanoi.
"En olisi", minä sanoin. "Jos minä joka kerta sanoisin etten halua tavata ketään kun en halua, minä en tapaisi ketään ikinä, eikä niin voi elää. Siksi minä vastaan aina kun vain mahdollista, että kyllä kyllä kyllä, vaikka se aiheuttaakin tuskaa ja ahdistusta."

Kuva ei liity mitenkään mihinkään.
Mutta kuva on aina kiva.

Minä olen sillä tavalla kahtiajakoinen, että olen sekä introvertti että ekstrovertti. En tietenkään yhtä aikaa, vaan vuoron perään.

Olen nyt kaksi ja puoli kuukautta tehnyt töitä yksinäni himassa. Viikolla tapaan useimpina päivinä perheeni lisäksi lapseni Pallas Kanelipullan päiväkodin henkilökuntaa, päiväkodin muita vanhempia ja ruokakaupan myyjiä. Puhun enemmän kuin kaksi lausetta lähes pelkästään itselleni läheisten ihmisten kanssa, sellaisten, joille voin puhua kaikki asiani tai olla puhumatta, sillä ei ole väliä, koska he tuntevat minut hyvin.

Tämä on erittäin hyvä tilanne, en oikeastaan kaipaa enempää sosialiseeraamista. Olen viime aikoina kuitenkin joutunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa olenkin keskellä suurta joukkoa tuntemattomia ihmisiä, ja huomaan, että ekstroverttiminäni olisi mukava löytää. En vain tiedä minne hän on mennyt, muistan sen tyypin, se oli tosi mukava, itsevarma, fiksu, hauska ja rento. Introverttiminäni on sen sijaan ihan mykkä ja omituinen. Möhisee yksinään jossain nurkassa ja hymyilee kuin mielipuoli, koska niin teen kun ujostelen. En yksinkertaisesti keksi MITÄÄN sanottavaa, en yhtään mitään.

Tiedän kyllä, että tämä johtuu lähinnä siitä, että olen kaikki päivät yksinäni. Kun taas palaan asiakaspalvelutyöhön muuttunen aika nopeasti taas sosiaalisemmaksi. Tavallaan pidän siitä minästä enemmän, koska hänen kanssaan pärjään paljon paremmin tuolla maailmalla, tykkään ihmisistä, tykkään hälinästä, tykkään kun ympärillä tapahtuu. Mutta harmillisesti kuitenkin tykkään vielä enemmän yksin työskentelystä. Ehkä pitää ajatella, että puolentoista kuukauden päässä häämöttävällä töihin paluulla on hyvät puolensa, eikä tämä niistä vähäisin.

Tai ehkä se mitä kaipaan on olla tyytyväisesti jompi kumpi. Olisi mahtavaa vain kaivautua tänne sohvaan ja todeta, että en minä halua tavata mitään ihmisiä, minä haluan lukea kirjaa ja juoda kahvia. Mutta kun ei. Minä haluan tavata ihmisiä. Ja sitten kun tapaan ihmisiä, minä kaipaan sohvaa ja kirjaa.

En tiedä. Haluaisin joululahjaksi ekstroverttinappulan ranteeni sisäpuolelle. Voisin kotona olla ihan sammuksissa ja sisäänpäinkääntynyt, mutta ulkona loistaa. Onneksi kohta tulee joulu ja hukun taas ihmisiin hetkeksi.

8 kommenttia:

  1. No jos saat sen ekstroverttinappulan, muista selvittää sen ostotiedot, mä luulen, että mäkin tarttisin sellaisen.

    Tosin nykyään vain hyvin harvoin edes kuvittelen, että haluaisin tavata ihmisiä. (Mutta se toki johtuu siitä, että tapaan heitä ihan joka päivä. Jos en tapaisi, varmaan haluaisin tavata. Muistan kun joskus kävin kuntosalilla, että näkisin ihmisiä. Sitä tunnetta on nykyään vaikea saavuttaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monia muitakin tunteita entivanhaisesta elämästä on vaikea saavuttaa nykyään. Ehkä ne sieltä palaavat. Olis tosi kiva myös jos joskus olisi tylsää tai ei mitään tekemistä. En tiedä miten semmoinen saattoi edes olla mahdollista.

      Poista
  2. Minusta karmaisevinta on tiedostaa, missä määrin sitä oikein onkaan rajoittunut. Ennen saatoin ajatella pitäväni ihmisryhmistä, jos mukana on kivoja ihmisiä. Mutta kun minä en pidä ryhmistä. Ergo, en halua enää ihmisryhmiin.

    Saan toisinaan palautetta siitä, kuinka persoonani onkaan valtavan säkenöivä kahden kesken verrattuna ryhmäminään, joka on mykkä, ahdistunut ja mölö. En taida voida muuttaa tätä.

    En osaa sanoa, voisiko työsosiaalisuudella olla oma osaselityksensä: työminä on eräänlainen rooli. Kun voi toimia selkeän roolin mukaan, ei tarvitse olla mölö. Itse tosin vaikenen kuin muuri välittömästi, kun palaverissa on > 1 ihmistä minun lisäkseni.

    Ehkä olen kuin pyllynsilmä, tuikin vain harvoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se on kyllä totta, että pitäisi kehitella rooleja. Kai tämä minun mykkä ja omituinen virnuilija -tyyppinikin on jonkinlainen rooli, mutta on kyllä ihan idioottimaista roudata sellaista mukanaan, kun voisi olla vaikka ihastuttava ja hauska -tyyppinen hahmo.

      Mutta arvostan pyllynsilmä-vertausta. Arvostan erittäin paljon. Se on hieno ja kuvaava!

      Poista
  3. Minulle taas on ollut huojentavaa löytää omat sosiaaliset rajat ja tyytyä niihin, eikä tavoitella jotain teini-iän "kaverit on elämäni" -tilannetta. Keltinkangas-Järvinen on minusta todennut huipusti, että sosiaalisuus on yliarvostettua. Oikeastaan usein ajattelen sitä, että itsekseen oleminenhan se vasta oikeastaan vaikeaa on. Siinä on niin läsnä- itselleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olis hyvä hyväksyä rajansa, mutta kun mä tiedän etten ole aina tämmöinen. Että osaan olla erilainen, ja sekin on ihan yhtä paljon minä. Mutta ehkäpä se tästä.

      Ei introverttiudessa siis minusta mitään vikaa ole, päinvastoin. Jos vain osaa olla sellainen tyytyväisenä. Tämä maailma on aika lailla ekstroverteille rakennettu ja sellaisena täällä on helpompaa, mutta varmasti introverttinakin on hyvin onnellinen, jos sellaiseksi itsensä kokee. Mun ongelma on se, että tiedän olevani aika ekstroverttikin toisinaan. Nyt vaan en.

      Poista
  4. Siina. Sä olet mahtava ja paras juuri tuollaisena kuin olet. Ettäs tiedät.

    (Introvertti olen itsekin, ja musta on jotenkin huojentava tieto, että meitä on maailmassa muitakin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä mä sen tavallaan tiedän, mutta kun tiedän, että osaan olla ihan sosiaalisesti taitavakin. Nyt ei vain lähde. Tai siis toki monet introvertit voivat olla sosiaalisesti taitavia, minä vaan olen kadottanut puhekykyni täysin.

      Poista