maanantai 29. joulukuuta 2014

Vegaanihaaste

Yllätin itseni ja osallistuin vegaanihaasteeseen. Haasteen tarkoitus on kannustaa ihmisiä elämään tammikuussa 2015 vegaanisesti. Pari sekuntia ajattelin, että eihän tästä voi tulla mitään, mutta sitten huomasin, että haasteeseen osallistuessaan saa oman tukihenkilön, jolta voi kysyä jos menee sormi suuhun nakkihyllyllä. Tästä intouduin niin paljon, että osallistuin.

Sitten aloin miettiä tarkemmin. Kyllä tästä vain tulee aika haastavaa, mutta ehkä se on tarkoituskin. Ja toisaalta, olen ollut semivegetaari nyt jotakuinkin - no en itse asiassa tiedä yhtään miten kauan, mutta ainakin jotain kahdeksan vuotta ehkä. Kuvittelin silloinkin, että lihan jättäminen olisi vaikeaa, mutta nyt en kyllä enää keksi mikä siinä muka olisi haastavaa ollut. Itse asiassa kaikkein hankalin ruokarajoitukseni on ollut se, kun taannoin jätin useaksi vuodeksi tonnikalan kaikissa muodoissaan. Söin purkkitonnikalaa ihan kamalasti, mutta sitten päätin, että ei se vaan ole oikein syödä uhanalaisia eläimiä, ja niin vain siitäkin luovuin. (onneksi nyttemmin olen onnistunut palauttamaan tonnikalan ruokavaliooni, koska löysin lähikaupastani Pirkka-merkkistä MSC-merkittyä tonnikalaa, mikä nähdäkseni tarkoittaa, että sitä voi melko hyvällä omallatunnolla ostaa. K-kaupassa on myös pakasteena MSC-merkittyjä tuoretonnikalapihvejä, jos sellaisia on pakko saada.)

Ajattelin, että usutan vegaaniuteen vain itseni, Roscoe ja Pallas Kanelipulla syökööt kuten ennenkin, eli töissä ja päiväkodissa semivegetaarisesti. Mutta kotona yhteiset lämpimät ruuat teen minä ja ne tulevat olemaan vegaanisia.

Ennen kuin haaste alkaa, keksin heti useamman ongelman:
  • Mitä laitan leivän päälle, jos en juustoa? Jotain tahnojako? Tomaattia? En syö mielelläni vihreää salaattia, joten sekin tulee olemaan aika hankala juttu.
  • Mitä laitan kahviin, jos en maitoa? Soijamaitoa? Kauramaitoa? Tiedän, että on runsaasti vaihtoehtoja, mutta mikä on parasta?
  • Mitä me syömme? Suhtaudun penseästi lähes kaikkiin soijatuotteisiin, paitsi Hälsans Kökin puolivalmisteisiin, jotka eivät ole vegaanisia. Esimerkiksi soijarouhetta en tule laittamaan enää ikinä, siitä tulee kamala olo. Olen korvannut soijan lähes kokonaan quornilla, mutta se ei ole vegaanista. No tofua, papuja ja linssejä tiettykin. Vaatii hieman paneutumista aiheeseen kyllä.
Näitä pitää miettiä ennen tammikuun alkua, etten sitten jyrsi nälissäni sormiani. Se olisi harmillista, koska tarvitsen niitä kirjoittamiseen, eivätkä sormet ole ollenkaan vegaanisia. Ehkäpä lähestyn tukihenkilöäni huomenna, hän varmaan osaisi auttaa näissä aloittelijan ongelmissa.

Odotan haasteelta:
  • Sitä, etten jatkossakaan joka hiton voileivän päälle työntäisi juustoa. Ehdin varmasti kuukauden aikana keksiä jonkun muunkin hyvän päällisen. Juusto on kuitenkin aika sietämätöntä evästä noin ilmastonmuutoksellisesti, sen käyttöä olisi tosi hyvä vähän suitsia.
  • Uusia, mahtavia ideoita ruuanlaittoon.
  • Että oppisin syömään enemmän ja laajemmin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Huolehdin kovasti, että Pallas Kanelipulla saa tarpeeksi tuoreita juttuja, mutta unohdan melko järjestelmällisesti itseni vitaminoimisen.

Jännittävää! Olen aika innoissani! Tykkään kovasti haastaa itseäni. Epäilen, että ihan puhtaan vegaanista kuukautta en onnistu itselleni organisoimaan, koska todennäköisesti joskus en vain tajua jonkun olevan eläinperäistä, mutta en aio olla itselleni armoton. Yritän parhaani. Olispa jo tammikuu!

Ehkäpä joku muukin haluaa kokeilla? Tai jos olet jo vegaani, mitä ihmettä laitat leivän päälle?

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Elämäni autointoilijan lähiomaisena

Tulimme eilen kotiin joulureissusta ja jokseenkin romahdimme sohvalle koko porukka. Telkkarista tuli Top Gear, joka sopikin hyvin, sillä Pallas Kanelipulla pitää kauheasti autoista.

Tämä on ollut vähän ristiriitaista, sillä muu perhe suhtautuu autoihin varsin kielteisesti. Meillä ei ole autoa eikä meille tule autoa. Lapsen vilpittömän autointoilun myötä autot ovat kuitenkin muiluttuneet kaikkialle elämäämme. Esimerkiksi juuri tämä Top Gear.

Sehän on brittiläinen ohjelma, joka edustaa kaikin puolin täysin kestämätöntä maailmankuvaa. Esimerkiksi eilen yksi juontajista, se pikkuinen rotannäköinen jäbä, testasi sellaista valtaisaa autojärkälettä, jossa oli kuusi rengasta, valtava vääntö ja se painoikin miljardi tonnia. Juontajan piti tietenkin testata sitä Dubaissa, koska hänen oli päästävä ajelemaan sillä hiekkadyyneillä ja auton vedenkestävyyttä piti testata ajamalla sillä vesipuiston liukumäkeä. Tässä on KAIKKI väärin. KAIKKI!!! Mutta silti se oli niin HYVÄ!!! Ihan älytöntä! Harmillisesti Top Gear on yksi parhaimmista tv-ohjelmista. Miksi, oi miksi, ne juontajat eivät voi tehdä yhdessä ohjelmaa vaikka lihatuotannon ongelmista. Tai edes kukkasista tai perhosista. Kun selvästi minulle on ihan sama, mitä ne tyypit puuhaavat, se on vain niin hauskaa katsottavaa.

Ja sitten on se häpeäpilkku, kun ennen lapsen syntymää kailotin kaikkialla, että meillehän ei tule mitään yrjö-Cars-tuotteita, eikä todellakaan katsota mitään Cars-elokuvia, Myyrää vain katsotaan ja mahdollisesti joskus jotain muita hyviä ja laadukkaita neuvostoliittolaisia mykkäohjelmia 70-luvulta, jos nyt on ylipäätään pakko mitään telkkaria katsoa. Niin vissiin. Ihan omatoimisesti ostin lähi-K-kaupan tarjouksesta Autot ykkösen ja kakkosen ja ehdotin Pallas Kanelipullalle, että katsottaisko.


Sen jälkeen on katsottu ykköstä noin tuhat kertaa. Kakkosta katsoimme kerran puoleen väliin, mutta silloin se juoni oli vielä sekä minulle että Kanelipullalle liian haastava ja dvd:kin alkoi jäkittää, joten tuomitsimme levyn rikkinäiseksi ja annoimme olla. Tänään päätin kokeilla puhdistaa sitä ja yritimme uudestaan. Enää juoni ei ollut Kanelipullan mielestä liian vaikea ja minäkin olin ehtinyt briiffata itseni sen käänteisiin perehtymällä useisiin kirjoihin aiheesta, mutta aika hurja se oli. Pari kertaa jouduin vastaamaan kysymykseen: "Kuoliko se nyt?", että "Eeei varmaan, kyllä joku sen korjaa", mikä on toki aika kätevää, kun autonhan saattaa voida kursia kasaan vaikka se olisi pahemminkin särki.

Ja vähän ihmettelin myös uuden suosikkini Finn McMissilen ääninäyttelijää, sillä tavalla myönteisesti ihmettelin. Puolivälissä elokuvaa äimistelin oikein ääneen, että todella erikoinen valinta tuollainen brittiaksentilla puhuva näyttelijä, sehän kuulostaa ihan joltain Neil Hardwickilta. Se johtui enimmäkseen siitä, että näyttelijä oli Neil Hardwick.

En minä tiedä mikä idea tässä kirjoituksessa oli. Varmaankin halusin vain kertoa, että. No. Varmaankin halusin vain kertoa, että olen katsonut Top Gearia ja Autot kakkosen. Koska olen.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus, 2014

Luin jouluna kirjan!!!

Ennen lisääntymistä jouluihin kuului oleellisesti se, että kulutti mahdollisimman paljon aikaa sohvan nurkassa kirjan kanssa. Yksi parhaista joulumuistoistani on se, kun ahmin John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Olin itse ostanut sen siskolleni lahjaksi, enkä näin ollen voinut ottaa sitä mukaani, ja se oli pakko saada luettua ennen kuin juna lähti. Voi että se oli hyvä kirja! Siskoni sen sijaan ei ole ilmeisesti vieläkään lukenut sitä. Sanonpa vaan, että kantsis.

Nyttemmin seurallisen Pallas Kanelipullan ja muiden aktiviteettien myötä joulun kirjamaratoonaus on jäänyt vähemmälle, mutta sain sentään yhden kirjan loppuun. Pääsin hetkeksi oikein lukemisen meininkiin, kun siskoni ystävällisesti vei lapsen mukanaan muutamaksi tunniksi ja Roscoen kanssa lukea tohotimme tuntikausia yhdessä. Siskoni näytti vähän pettyneeltä kun kuuli mitä olimme tehneet sillä aikaa, mutta en kyllä tiedä miten voisi paremmin aikaansa käyttää kuin lukemalla yhdessä. (Jos sitä tiedät, en halua kuulla.)

Mutta sitten tämä kirja. Sehän oli kerrassaan ihastuttava. Tykkäsin kovasti Elias Koskimiehen esikoisteoksesta Korusähkeitä, ja vaikka Ihmepojan meininki oli ihan erilainen, oli tarinassa samanlaista lämpöä ja hullua huumoria. Pidän ihan pohjattomasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa, lukisin varmaankin vaikka hän päättäisi varioida puhelinluetteloa.

Onneksemme kuitenkaan Ihmepoika ei ole mikään puhelinluettelovariaatio, vaan herttainen tarina 14-vuotiaasta pojasta, jolla on iso pää, SMASH-verkkarit, pituutta 145-senttiä ja edessä elämän kesä vuonna 1988. Paitsi että isä saa jonkun kohtauksen sohvalla ja kaikki suunnitelmat skandalööseistä kokemuksista invavessan pahisjengin kanssa autiotalolla romuttuvat. Kirja kertoo siitä, millaista on olla paitsi erilainen nuori, myös siitä millaista on olla ihan tavallinen nuori. Tai siis. En itse haaveillut tolppakorkokengistä tai Madonnan ystävyydestä, mutta silti samaistun ihmepoikaan ihan kauheasti. Kukapa meistä ei olisi halunnut lentää yläasteen invavessasta New Yorkiin.

Tykkäsin kovasti siitä, miten erilaisuus ei ollut ihmepojalle taakka vaan voimavara. Usein kotimaisessa kirjallisuudessa ihmepojan kaltaiset hahmot joutuvat kärsimään erilaisuudestaan, mutta tämä jätkä kärsi ihan muista asioista ja sai voimaa omista ihanista jutuistaan.

Lisäksi on mainittava, että kirjan repliikit ovat ihan kuninkaallista tasoa. Murretta ja nuorisokieltä sekaisin. "Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet'amee!!!"

Mitäpä siihen muuta voi sanoakaan. Ihmepoika, jet'amee!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Myönteinen joulunodotusotsikko

Kirjoitin tähän pitkän joulunodotusvalituksen, mutta nyt pyyhin sen pois ja kirjoitankin sen sijaan kivoja asioita joulunodotuksesta. Mitä sitä tyhjää kuluttamaan energiaa siihen, että taltioi ikäviä juttuja, semminkin kun ne ovat turhanpäiväisiä ja pinnallisia juttuja, eivät mitään oikeita valituksenaiheita edes. Valittaahan saa ja pitää jos on syytä, mutta eipä mulla oikeastaan taida olla. Kunhan olen ajautunut johonkin negatiivisuussyöveriin, mutta en minä enää jaksa täällä velloa, ihan tylsäähän täällä on märehtiä, odottakaapa, kiipeän pois syöveristä ja hyppään myönteisyyspyörteeseen. No niin!

- Tykkään amarylliksistä! Amaryllis amaryllis, mikä ihana sana se on! Ja mikä upea kukkanen! Niin suuri, niin kaunis! Ensi vuonna ostan seitsemäntoista amaryllista ja ympäröin niillä itseni, muutan amaryllislinnoitukseen koko joulunajaksi. Lauloihan jo Jarkko Martikainen, että elo on tanssia ruusuilla ja amarylliksillä, joten - no en nyt keksi miten se todistaa mitään, mutta muutan silti amaryllislinnoitukseen, oli Jarkko Martikainen siitä mitä mieltä ikinä.

Kuva suoraan instasta!

- Glögi. Olen viimeinkin tajunnut, että pidän punaviiniglögistä ja alkoholittomasta glögistä kovastikin. Ja pidän myös kuumasta siideristä. Oikeastaan pidän lähes kaikista lämpimistä juomista, joissa on tujut mausteet. Tämä on ihmeellistä, koska lähes koko tähänastisen elämäni olen inhonnut kaikkia glögiin viittavia juomia. Ennen se sanakin oli ihan äglö, mutta nyt, glögi glögi glög glög. Onpa hauska. Tänäänkin olin ajatellut, että rullitamme mukitolkulla glögiä, mutta ilmeni, että eräs nimeltämainitsematon henkilö oli epähuomiossa juonut puoli purkkia kylmänä mehuna. Tämä sama henkilö ei myöskään voi ymmärtää, että haluan välttämättä lämmittää glögin hellalla enkä mikrossa. Minusta siitä tulee jotenkin lämpimämpää hellalla. Nimeltämainitsematon henkilö ei halunnut jatkaa keskustelua lämmityksestä tämän argumentin jälkeen, joten nähdäkseni se oli hyvä argumentti.

Niin tämäkin!

- Tänään satoi lunta juuri sen verran, että oli välttämätöntä mennä kellariin kaivamaan pulkka esiin. Vedin hihkuvaa Pallas Kanelipullaa pulkassa pitkin kotipihaa, hän rymysi ylös alas loivassa mäessä ja oli omasta mielestään kuin raketti, minusta enemmänkin kuin maailman suloisin topattu tonttu, ja olimme ihan yleisesti aivan huumassa lumesta molemmat. Mieli valaistui kertaheitolla. Tämän johdosta ei harmita edes se, että Tuomaan markkinat ja ilmainen karuselli jäivät kokonaan väliin.

On kai muitakin myönteisiä asioita, mutta päätän raporttini tähän. Pitää kipittää hakemaan kaapista piparit, aurajuusto ja suklaakonfliktit, sillä Roscoe lopetti juuri koodaamisen ja laskeudumme joulunviettoon.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Sosiaaliongelmikko

Olin tänään Roscoen kanssa lounaalla. Hän kysyi, sopiiko jos hänen työkaverinsa tulevat mukaan. Tietysti sopii, minä vastasin. Hän tuli kuitenkin yksin. Työkavereista tuntui kuulemma vaikealta vaihtaa sosiaaliseen moodiin. Olin valtavan helpottunut, koska minusta se ei tuntunut vaikealta vaan mahdottomalta.

"Mutta minähän kysyin sopiiko se. Sä olisit voinut sanoa, että haluat mennä kahdestaan", Roscoe sanoi.
"En olisi", minä sanoin. "Jos minä joka kerta sanoisin etten halua tavata ketään kun en halua, minä en tapaisi ketään ikinä, eikä niin voi elää. Siksi minä vastaan aina kun vain mahdollista, että kyllä kyllä kyllä, vaikka se aiheuttaakin tuskaa ja ahdistusta."

Kuva ei liity mitenkään mihinkään.
Mutta kuva on aina kiva.

Minä olen sillä tavalla kahtiajakoinen, että olen sekä introvertti että ekstrovertti. En tietenkään yhtä aikaa, vaan vuoron perään.

Olen nyt kaksi ja puoli kuukautta tehnyt töitä yksinäni himassa. Viikolla tapaan useimpina päivinä perheeni lisäksi lapseni Pallas Kanelipullan päiväkodin henkilökuntaa, päiväkodin muita vanhempia ja ruokakaupan myyjiä. Puhun enemmän kuin kaksi lausetta lähes pelkästään itselleni läheisten ihmisten kanssa, sellaisten, joille voin puhua kaikki asiani tai olla puhumatta, sillä ei ole väliä, koska he tuntevat minut hyvin.

Tämä on erittäin hyvä tilanne, en oikeastaan kaipaa enempää sosialiseeraamista. Olen viime aikoina kuitenkin joutunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa olenkin keskellä suurta joukkoa tuntemattomia ihmisiä, ja huomaan, että ekstroverttiminäni olisi mukava löytää. En vain tiedä minne hän on mennyt, muistan sen tyypin, se oli tosi mukava, itsevarma, fiksu, hauska ja rento. Introverttiminäni on sen sijaan ihan mykkä ja omituinen. Möhisee yksinään jossain nurkassa ja hymyilee kuin mielipuoli, koska niin teen kun ujostelen. En yksinkertaisesti keksi MITÄÄN sanottavaa, en yhtään mitään.

Tiedän kyllä, että tämä johtuu lähinnä siitä, että olen kaikki päivät yksinäni. Kun taas palaan asiakaspalvelutyöhön muuttunen aika nopeasti taas sosiaalisemmaksi. Tavallaan pidän siitä minästä enemmän, koska hänen kanssaan pärjään paljon paremmin tuolla maailmalla, tykkään ihmisistä, tykkään hälinästä, tykkään kun ympärillä tapahtuu. Mutta harmillisesti kuitenkin tykkään vielä enemmän yksin työskentelystä. Ehkä pitää ajatella, että puolentoista kuukauden päässä häämöttävällä töihin paluulla on hyvät puolensa, eikä tämä niistä vähäisin.

Tai ehkä se mitä kaipaan on olla tyytyväisesti jompi kumpi. Olisi mahtavaa vain kaivautua tänne sohvaan ja todeta, että en minä halua tavata mitään ihmisiä, minä haluan lukea kirjaa ja juoda kahvia. Mutta kun ei. Minä haluan tavata ihmisiä. Ja sitten kun tapaan ihmisiä, minä kaipaan sohvaa ja kirjaa.

En tiedä. Haluaisin joululahjaksi ekstroverttinappulan ranteeni sisäpuolelle. Voisin kotona olla ihan sammuksissa ja sisäänpäinkääntynyt, mutta ulkona loistaa. Onneksi kohta tulee joulu ja hukun taas ihmisiin hetkeksi.

torstai 11. joulukuuta 2014

Valitivalitivaliti

Nämä asiat ärsyttävät minua tänään:


1) Pikkujoulujen epätasainen jakaantuminen. Miksi kaikkien hauskojen tilaisuuksien täytyy ahtautua kuukauden sisälle? Sitten sitä käy yhdessä tilaisuudessa, on hauskaa tai ei ole, herää aamulla tai tässä tapauksessa iltapäivällä, ja tajuaa, että ahdistaa mennä enää muihin tilaisuuksiin. Ei ahdistaisi, jos ne olisivat vaikka kuukauden välein, eikä huomenna. En minä pysty juhlimaan montaa kertaa viikossa! En pysty! Eikä minulla ole enempää päiviä haaskattavaksi sängyn pohjalla.

2) Oven edessä töröttäjät. On ihmisiä, paljon ihmisiä, jotka tulevat bussiin ja usein kantavat vielä jotain ihan älytöntä, kuten harppua tai koivuhalkomottia, ja bussi on lähes tyhjä, penkkejä olisi harppujen säiltykseen kyllä, mutta silti he päättävät asettautua tanakasti suoraan keskimmäisen poistumisoven eteen. Niin että joka helvetin kerta, kun joku haluaa poistua on tämän ihmisen harppuineen ja koivuhalkoineen väistettävä, jolloin hän toki mulkaisee kun häntä häiritään. Eikö olisi kaikkien kannalta järkevämpää asettautua johonkin muualle, ihan mihin tahansa muualle, kuin siihen oven eteen? En ymmärrä! En! Ja tämä on ilmeisesti joku nouseva trendi, koska näitä töröttäjiä on nykyisin lähes joka bussissa.

3) Rangaistuksen kohtuuttomuus rikokseen nähden. Palatakseni vielä pikkujouluihin. Minusta on nykyisin ihan älytöntä, että jos ihminen nauttii muutaman lasin viiniä ja yhden tuopin, niin sitten se sama ihminen on seuraavan päivän täysin työkyvytön. Ei sitä entivanhaisina aikoina tämmöistä ollut. Olin ajatellut eläkkeellä antautua tissutteluun, mutta tällä menolla siitä ei tulekaan mitään. Toisaalta, tuskinpa tulen pääsemään eläkkeellekään, kun asiat nyt tuntuvat pyörivän siihen suuntaan tässä yhteiskunnassa. Saasta.

4) Se, etten saanut tänään haaleaa Hesburger-ateriaa. Mitä tein saadakseni Hesburger-aterian? Ajattelin sitä ponnekkaasti. Ajattelin jopa hetken whatsapittavani Roscoelle, että hän toisi sellaisen ytimestä tullessaan, mutta tiesin jo valmiiksi, ettei hän koskaan suostuisi itse syömään haaleaa Hesburger-ruokaa, joten raahasin itseni kauppaan ja tein pakastepinaattikeittoa ja kananmunia koko perheelle, kuten oikein onkin.

Ei tänään muuta raportoitavaa.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Tiny Furniture

Lena Dunham, 2010

Lena Dunham -fani täällä terve. Huomasin Netflixissä tämmöisen elokuvan ja sitten katsoin sen. Dunham näyttelee Auraa, joka on juuri valmistunut, eronnut poikaystävästään ja palannut kotiin. Kotona New Yorkissa odottavat valokuvaaja-taiteilija-äiti ja sisko, joita näyttelevät Dunhamin äiti ja sisko, mikä oli kovin kiintoisaa ja sai leffaan aikamoisen autofiktio-tunnelman. Auralla on hyvin hyvin hyvin vaikeaa, minkä vuoksi hän lorvailee ympäriinsä ja hölmöilee typerien poikien kanssa.

Elokuva oli aivan hyvä, vähän niin kuin pitkitetty Girlsin jakso, paitsi että siitä puuttui lempihahmoni Adam. Onneksi mukana oli toinen lempparini, Jemima Kirke, joka näytteli aika samanlaista hahmoa kuin Girlsissäkin, eli oli mahtava. Jos tykkää Girlsistä, tykännee tästäkin. Semmoinen harjoitustyö ennen mestariteosta, sanoisin. Vaikka todennäköisesti ja toivottavasti Dunhamin suurimmat teot ovat vielä edessä päin.

Ameriikoissa on muuten meneillään iso kohu Dunhamin muistelmista, jonka itsekin kuuntelin äänikirjana joku aika sitten. Siellä kiehutaan, kun Dunham kirjassa paljastaa käyttäytyneensä lapsena siskoaan kohtaan aika erikoisesti ja nyt ollaan sitä mieltä, että hän paljastaa kirjassa ahdistelleensa siskoaan seksuaalisesti. Jotenkin minulla oli mennyt koko homma ihan ohi. Tai nyt kun luin asiasta, muistin kohdan, mutta en muista mitenkään erityisesti ihmetelleeni sitä. Ajattelin kai, että koko Dunhamin meininki on jotenkin newyorkilais-juutalais-amerikkalaisen yliseksuaalinen ja seksuaalisesti turhautunut, sillä tavalla Woody Allen-hengessä, ja siitä tulee tämmöistä tekstiä sitten.

No jaa, en minä tiedä mikä on totta. Eihän siskojaan saisi kohdella huonosti ja tietenkin ihan kaikkien lasten pitäisi saada olla rauhassa. Silti vähän harmittaa Dunhamin siskosten puolesta, jotenkin.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kuningas, prinssi ja pienempi prinssi

- Mitä sinä piirrät, äiti?
- Tästä tulee linna. Ketähän siellä asuu?
- Siellä asuu kuningas.


- Asuuko se yksin?
- Sillä on auto.
- Ahaa. Minäpä piirrän. Minkä värinen se on?
- Vihreä. Ja mustat renkaat. Siellä asuu myös prinssi.
- Eikö muita?
- Vielä yksi pieni prinssi.
- Kuningas, prinssi ja pienempi prinssi.
- Niin.



- Minäpä piirrän. Tällä kuninkaalla olis iso parta. Millainen prinssi on?
- Silläkin on parta. Punainen.
- Entäs tämä pienempi prinssi, mimmoinen se on?
- Se on niiden lapsi ja sillä on oranssi parta.
- Ahaa.
- Koska siellä maassa kaikilla on parta!
- Se kuulostaa hyvältä maalta. Minä piirrän vielä omenapuita tänne. Missäs kaikki kuningattaret ja prinsessat on?
- Ne asuu toisessa linnassa. Mutta nämä ei voi mennä sinne kylään, koska sitten pienelle prinssille tulee paha mieli kun se jää yksin.
- Eikö ne voi ottaa sitä mukaan?
- Ei. Ne ei mene sinne.
- Ahaa. Hyvä on sitten. Nyt tämä on valmis.
- Se on hieno. Nyt minä annan sen isille lahjaksi!

perjantai 5. joulukuuta 2014

Puoliksi paha

Sally Green: Puoliksi paha
(Half Bad; Half Life 1)
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Gummerus, 2014

En oikein tiedä miksi ostin tämän e-kirjan. Halpahan se oli, mutta olin pyöritellyt kirjaa kädessäni töissä ja päättänyt, ettei kiinnosta pätkääkään, ja olin lukenut useamman hyvin penseän arvion kirjasta. Siinä se kuitenkin törötti nettikirjahyllyssäni. Ajattelin, että kokeillaan nyt sitten.

Ehkä juuri siksi, että olin varautunut kirjan syvään paskuuteen, pidinkin siitä ihan todella paljon. Puoliksi paha on kerrassaan imuvoimainen nuorisolaiskirja, jonka huonot puolet rekisteröi, mutta koska tarina on niin vetävä, sitä ajattelee, että ihan sama ihan sama kerro lisää nyt vaan!

Kirja kertoo Nathanista, joka on puoliksi paha. Sitä ette kyllä olisi millään arvanneetkaan! Hän elää maailmassa, jossa on valkoisia ja mustia noitia, hyviä ja pahoja. Suurin osa on puhtaasti jompaa kumpaa, mutta Nathanin itsemurhan tehnyt äiti on ollut kirkkaan valkoinen ja isä maailman pahin musta noita. Kaikki vieroksuvat Nathania, koska ei ole selvyyttä kumpi hän on. Nathanilla on vahvoja kykyjä, kuten esimerkiksi että hän osaa parantaa itsensä nopeasti.

Puoliksi paha on hyvin väkivaltainen kirja. Nathania kidutetaan suurin osa tarinasta eri tavoin. Heti kirjan alussa hän asuu häkissä inhottavan noidan pihalla. Eikä se ole pahimmastakaan päästä hänen kärsimyksistään. Kiduttajia ovat hyvikset, valkoiset noidat. Onkin hyvin vaikea käsittää, miksi nämä sadistiset hirviönoidat olisivat jotenkin hyviä. Kirjassa mustien noitien pahat teot selitetään jotenkin, mutta valkoiset tuntuvat ihan vain huvikseen olevan mielipuolisen väkivaltaisia. Sikäli piristävää, että kaikki tuntuvat olevan melko tasaisen kauheita, eikä mustavalkoisen hyviä tai pahoja, kuten nuorisokirjoissa usein pakkaa olemaan.

Tämmöinen väkivaltaisuus tuntuu muuten olevan kovasti pop nuorisokirjallisuudessa. Nälkäpelikin oli minusta aika hurja, yhtä listimistä, ja moraaliltaan muutenkin melko kyseenalainen. Tässä oli vähän samoja ongelmia, mutta koska tarina jäi kesken, en oikein voi sanoa vielä sen moraalista mitään, tietenkään. En oikein tiedä minkä ikäisenä haluaisin oman lapseni lukevan tämmöistä. Itse en olisi varmastikaan halunnut lukea näin raakaa tarinaa edes lukiossa, olen vähän silleen herkkis, paatunut vasta vanhemmiten.

Pidin kovasti siitä, että kirjassa häkkiin vangitulle Nathanille luetaan Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Nathanin selviytyminen vankeudessa ja kärsimyksissään vertautuu Ivaniin ja hän välillä väittää nimekseenkin Ivan. Olen nyt kovin toiveikas, että tämän kirjan nuoret ihailijat kääntyvät seuraavaksi Solženitsynin puoleen. Aivan nerokas tapa ujuttaa nuorisolle korkeakirjallisuutta! Ja vielä parhainta ja liian monille tuntematonta.

Sitäkin vähän ällistelin tätä lukiessani, että kun ilmeisesti kirjan oikeudet ostettiin kymmeniin maihin jo ennen sen ilmestymistä. Ei sillä, etteikö tämä olisi varsin viihdyttävä nuortenkirja ja olisi ansainnut tulla käännetyksi siinä missä muutkin, mutta kun näissä peleissä ei ole oikeastaan juurikaan merkitystä sillä, onko kirja hyvä vai huono, vaan pelkästään sillä, miten se osataan myydä. Sally Greenillä on ollut mitä todennäköisimmin paitsi erinomainen idea, myös todella hyvä agentti. Ja jotenkin se tuntuu minusta vähän pahalta. Kun olen niin kovasti halunnut ajatella, että kirjamaailma olisi sisimmässään hyvä ja ihmiset haluaisivat levittää kirjoja, jotka ovat parhaita, eivätkä niitä, joista puhutaan koreimmin. Oh well. Sellainen se on tämä kapitalistinen maailma.

Kömmin tästä ristiriitaisissa tunnelmissa luolaani kastamaan sulkakynääni sydänvereeni ja odottamaan, että Sally Green kirjoittaa seuraavan osan tätä väkivaltaista trilogiaa.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

How to Build a Girl

Caitlin Moran: How to Build a Girl
Harper Audio, 2014
Lukija: Louise Brealey

Ensin luin Caitlin Moranilta loistokkaan aloittelevan feministin aapisen Naisena olemisen taito, joka oli kerrassaan hieno. Kirjoitukseni siitä kuitenkin käsittelee näemmä lähinnä räkää, oksennusta ja niistämistä. Välillä itsekin ihmettelen tätä blogia. No, sitten vähän ajan päästä kuuntelin äänikirjana Moranthologyn, joka oli ensimmäinen äänikirjani. Ajatella, että siitä on vasta vuosi! Niin olen kääntynyt äänikirjojen ikuiseksi ystäväksi, en voi edes kuvitella, että olisin ilman. Ai niin, ja oli se Moranthologykin aivan hyvä, varsinkin kun lukijana oli itse Caitlin Moran, mutta toisti aika paljon Naisena olemisen taitoa.

Näillä pohjilla olin aika innostunut, kun huomasin, että Moranilta on ilmestynyt fiktiivinen kirja. Tosin näytti heti alkuun siltä, että se on melko lailla hänen omaan elämäänsä perustuva, eli mahdollisesti toistaisi Moranthologya fiktiivisenä tarinana, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Pidinhän Moranthologyssakin eniten kirjailijan omaa elämää käsittelevistä pätkistä.

How to Build a Girl kertoo Johanna Morriganista, englantilaisesta teinistä 1990-luvulla, jonka perheessä on kaksi sosiaalituilla elävää vanhempaa ja ihan liikaa lapsia. Äiti on masentunut ja isä ei suostu päästämään irti kuvitteellisesta musiikkiurastaan. Nuoren Johannan elämä on sarja häpeällisiä kohtauksia, kunnes hän keksii olevansa hahmo nimeltä Dolly Wilde ja lähtee Lontooseen kirjoittamaan musiikkijournalismia.

Harmillisesti kirjaa ei lukenut tällä kertaa kirjailija itse, mutta kyllä tämä Louise Brealeykin oli kerrassaan hyvä, joten sen takia ei kirjaa kannata vieroksua. Jos vieroksuu, suosittelen esimerkiksi seuraavia syitä:

  • Kirja on aika ankea, tympeä ja välillä suorastaan ällöttävä. En pääse yli siitä, mitä Johannan veljet tekivät lemmikkietanoilleen ja monet muutkin kohdat olisi hyvin voinut jättää kirjoittamatta.
  • Johannan kulku nolosta tilanteesta toiseen on aika ikävää kuunneltavaa, ellei pidä myötähäpeästä. Itse en pidä.
  • Tarinassa käsitellään pitkällisesti ja hartaasti Johannan alkavia askelia seksin alalla. Ei pitäisi antaa itseään kohdella noin, mikä lienee toki Caitlin Moraninkin opetus. Eikä tietenkään kukaan saisi kohdella ketään noin.
  • Tarinat musiikkimaailmasta ovat tämmöisen varhaiskeski-ikäisen ihmisen mielestä vähän tylsiä.
  • Nämä jutut kuulostivat kovin tutuilta. Olen lukenut samantyyppisistä asioista jo kaksi kirjaa samalta kirjailijalta aika lyhyen ajan sisällä ja kaksi ensimmäistä olivat parempia.

(olen vähän innostunut luetteloista)

Mutta onhan kirjassa hyviäkin puolia. Johannan perheen kuvaus on hyvin kiinnostavaa. Miten elää, pärjää ja selviää sosiaalituilla elävä perhe. Tarina Johannan pikkuveljen Lupinin hampaista jää varmasti surullisuudessaan kummittelemaan mieleeni ikuisesti. Lisäksi Moran on parhaimmillaan todella hyvä kirjoittaja, jolla on paljon tärkeää sanottavaa. Jos ei ole lukenut Moranin aiempia kirjoja, tämä voi olla ihan hyväkin kokemus. Kuitenkin, jos näin on, ettei ole yhtään lukenut, suosittelisin huomattavasti mieluummin Naisena olemisen taitoa. Se on hieno kirja se. Tämä sen sijaan on ihan siedettävä kirja.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Joogajuttuja ja Pallas Kanelikakku

Olen harrastanut nyt joogaa kaksi vuotta ja se on täten pitkäkestoisin urheiluharrastukseni ikinä. Olen harrastanut vaikka mitä, mutta en ikinä mitään vuotta kauempaa. On aika erikoinen tunne, että oikeasti odotan pääseväni joogaan. Aina aiemmin olen yrittänyt vähintään alitajuisesti keksiä tekosyitä jättää menemättä harrastukseen.

Kuva suoraan instagramista!

Hatha- ja yin-jooga, joita lähinnä teen, eivät ehkä ole sieltä urheilullisemmasta päästä, joten en varsinaisesti näytä Petri Räsäsen naispuoliselta vastineelta, mutta huomaan tämän lajin olevan minulle hyvä muuten, esimerkiksi seuraavista syistä:
  • Ei ole ollut niska- tai selkäkipuja sitten joogan aloittamisen.
  • Minulle tekee hyvää välillä olla paikallaan ja ajatella hengityksen mukaan avautuvia erivärisiä lootuskukkia eri kohdissa sisäelimiäni.
  • En varsinaisesti usko chakroihin tai muihin sellaisiin, mutta minusta on tosi kivaa kuunnella, kun ohjaaja juttelee niistä rauhoittavalla äänellä. Oikeastaan minusta olisi aika lailla sama, vaikka hän puhuisi eri valaslajien eroavaisuuksista ja ominaisuuksista, kunhan puhuu.
  • Rakastan lämpölamppuja. Hakeudun aina mahdollisimman lähelle oranssina hehkuvaa lämmitintä ja tuntuu, kuin joogaisin takan edessä.
  • Rakastan bolsterin tuoksua. Se tuoksuu kuivilta heiniltä. Kun makaan lämmittimen vieressä bolsterilla pitkässä yin-venytyksessä, tuntuu kuin olisin jossain tallissa. Sellaisessa turvallisessa, lämpimässä, jossa vaikka Jeesus syntyi. Joka on mahdollisesti syttymässä tuleen millä hetkellä hyvänsä, koska siellä on myös takka, mutta en anna sen häiritä.
  • Tunnen itseni ensimmäistä kertaa elämässäni urheilulliseksi. En ole koskaan ennen ymmärtänyt olevani hyvin taipuisa, mutta nyt iloitsen siitä joka kerta kun väännyn ihmeelliselle mutkalle.

Juoksu sen sijaan on kesän jälkeen jäänyt. Ensin se vain unohtui kesälomalla ja sitten alkoivat monimutkaiset jalkavaivat, joiden ansiosta askelmittarinikin on ihan tärviöllä. En ole pitkään aikaan halunnut kävellä yhtään enempää kuin on pakko, varsinkaan ulkona, koska siellä pitää käyttää kenkiä. Se on ollut aika ärsyttävää, mutta eiköhän se tästä kun ainahan se siitä. Olen luottavainen, että pian taas kirmaan tuolla kuin lahtivalas.

Olen myös vähän kyllästynyt lapseni bloginimeen, Plöängiin. Hän sai tänään päiväkodista oman tonttunimen, joka oli niin mahtava, että päätin lanseerata sen tänne blogiinkin. Eli hyvästi Plöäng, tervetuloa Pallas Kanelikakku. Kysyin yhteneväisyyden vuoksi Roscoelta haluaisiko hänkin kenties uuden bloginimen, mutta hän ei nähnyt mitään syytä muutokselle. Kerran Roscoe, aina Roscoe ja minä olen Siina ikuisesti.

Namaste.